Harri Potaska
14. luku: Ihmissusi
Eräänä aamuna, kesken aamupalan, rehtori Doubledoor nousi paikaltaan, pudisteli ruoantähteet parrastaan, johon hän sen jälkeen niisti, ja kakisteli kurkkuaan.
– Rakkaat oppilaat! Olen saanut tiedon mitä huolestuttavimmasta koulua uhkaavasta vaarasta. On kulunut pitkä aika siitä, kun olemme kohdanneet vastaavaa. Tosin emme nytkään ole aivan kohdanneet sitä, mutta uhka on syytä tiedostaa. Näille tienoille on nimittäin saapunut ihmissusi.
Ruokalassa kohahti. Eniten kohahtivat pojat, joiden mieli teki päästä veriseen seikkailuun. Vain muutama tyttö kirkui, lähinnä jotkut Manalasta, mutta ei Artemisia. Hän, Claire ja muut tytöt olivat jostain syystä menneet kaikki paratiisilaisten pöytään sinä aamuna.
– Olemme kutakuinkin varmoja, mutta varmistumme vielä asiasta. Jos näin todella on, opettajakunnan velvollisuus on suojella ja varjella koulua. Tarkoitan tällä tietysti ennen muuta oppilaita, jos kohta rakennuksemme ei ole vailla taiteellisia arvoja. Tiedämmehän, kuinka pahaa jälkeä ihmissudet voivat halutessaan saada aikaan. Mutta halusin vain sanoa, ettette murehtisi liikoja, toisin sanoen ollenkaan. Turvallisuutenne vuoksi antamiamme kieltoja ja rajoituksia on noudatettava tunnontarkasti.
Silloin nousi vanhempien tyttöjen pöydästä Leanna Loch Ness, muodokas blondi – hän oli myös hyvä koulussa – ja sanoi:
– Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja oppilastoverit! Oppilaskunnan puheenjohtajana haluan tuoda julki tyrmistyksemme opettajakunnan toimien kaksinaamaisuudesta. Lähteidemme mukaan ihmissuden oleilusta koulun lähialueilla on tiedetty jo kolmen viikon ajan. Silti rehtorimme katsoo tarpeelliseksi informoida oppilaita vasta nyt, vaaran ollessa todella käsissä!
Jälleen kohahdettiin, tällä kertaa myös tytöt.
– Helvetin teiniliitto, tuhahti Kyykkis, muka itsekseen mutta todellisuudessa hyvin kuuluvasti.
– Meidän on ilmeisesti tehtävä se johtopäätös, jatkoi Leanna, että tiedottaminen tuli välttämättömäksi, kun selvisi, että Velhoinsuojelupoliisin toimet ihmissuden pyydystämiseksi eivät johtaneet mihinkään.
Tässä kohtaa vanhemmat tytöt intoutuivat suuriin suosionosoituksiin, ja Harri ja Rommi ihmettelivät sitä, sillä vaikka Leanna oli hyvä puhuja, ei tämä ollut mitenkään erityinen kohokohta, jollei sellaiseksi lasketa Velhoinsuojelupoliisin töppäystä.
– Herra rehtori, minkälaiseksi te kuvittelette meidän tuntevan olomme? kysyi Leanna lopuksi ja istuutui saaden myrskyisät suosionosoitukset tytöiltä, kun taas monet vanhemmat pojat loivat toisiinsa harmistuneita katseita.
Katseet kääntyivät rehtoriin, joka oli istuutunut Leannan puhuessa, mutta joutui taas seisomaan.
– Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt byrokraatteja suuressakaan arvossa, sanoi rehtori Doubledoor veikistellen, mutta vaihtoi asiallisempaan äänensävyyn huomattuaan, ettei saanut suosionosoituksia. – Ihmissusitapaukset ovat nykypäivinä hyvin harvinaisia. Koko rehtoriaikanani ei niitä ole ollut kuin pari.
– Herra rehtori, sanoi Leanna nousten osin seisomaan, onko kenelläkään opettajakunnasta kokemusta ihmissusista?
– Nuorempana osallistuin useaankin ihmissusijahtiin, jonka tuloksena, niin kuin nyt huomataan, on vallitseva tilanne. Muusta opettajakunnasta käsittääkseni professori Sauniolla on ollut joitain kokemuksia nuoruudessaan.
– Joista ei ole tarvis puhua, Doubledoor! puuskahti Saunio punehtuneena.
– Niin no, siis tietämystä on, sanoi Doubledoor, ja kokemusta myös. Teemme parhaamme saattaaksemme ongelman pian pois päiväjärjestyksestä.
Leanna Loch Nessin vierestä nousi Sheena Banshee, brunetti, joka oli joka lailla verrattavissa Leannaan, ja joka hänkin oli oikein hyvä koulussa.
– Herra rehtori, koulumme luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana haluaisin tiedustella, minkälaisiin toimiin olette ajatellut ryhtyä? Ymmärrätte varmaan, että vaikka nuoruudenaikaiset tekosenne ihmissusikannan vähentämiseksi ovat vanhentuneet, sitä suurempi on moraalinen vastuunne luonnon monimuotoisuuden säilymisestä.
– Milloin kouluun on perustettu luonnonsuojeluyhdistys? kysyi Rommi Harrilta. – Minä olen luullut, ettei velhoilla ole tarvetta erityisesti suojella luontoa, koska me elämme sopusoinnussa sen kanssa.
– En tiedä, vastasi Harri. – Kysytään Artemisialta aamiaisen jälkeen.
Doubledoor ei ollut ehtinyt istua, mutta hän näytti siltä, kuin olisi joutunut nousemaan kesken tarpeiden.
– Toimet pyrkivät varmistamaan oppilaiden turvallisuuden. Olemme pohtineet mahdollisuutta jahdata ihmissutta opettajavoimin. Ihmissudet eivät ole mitenkään rauhoitettuja, seikka, jonka pyydän neitiä panemaan merkille, joten sellaisen nappaaminen olisi makea näpäytys Velhoinsuojelupoliisin tyypeille. Myös oppilaiden keskuudesta on tullut tiedusteluja mahdollisuudesta osallistua jahtiin, mikäli sellainen järjestetään.
– Kuka sellaista on tiedustellut? tiuskaisi Sheena Banshee.
Doubledoor näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta vanhempien poikien keskuudesta kuului vahingoniloista murinaa.
– Kiirastulen puheenjohtaja. Hän sanoi koko tuvan olevan valmis milloin tahansa…
Vanhemmat tytöt sinkosivat murhaavat katseet vanhempiin poikiin, lausuipa joku jonkin loitsuntapaisenkin. Ruokasalissa kohosi voimakas puheensorina.
– Pääsisimmeköhän me jahtiin? Harri hihkaisi ja katsahti Rommiin.
– Olisi se eri metkaa! hihkaisi Rommi ja katsoi Harriin.
Rehtori Doubledoor oli sen näköinen kuin olisi halunnut jatkaa, mutta päättikin istuutua ja pyyhkäisi tuolinsa puhtaaksi. Sheena Banshee kuitenkin nousi jälleen ja teki tyhjäksi Doubledoorin aikeet.
– Herra rehtori, meidän on siis ymmärrettävä, että Kiirastulelle on ilmoitettu asiasta aikaisemmin, mutta Paratiisille ja Manalalle ei?
Doubledoor näytti harmistuneelta.
– Neiti hyvä, oppilaat saavat tietoja jo lähikylässä käydessään. Siellä ihmissuden tuloon on valmistauduttu jo kauan. Pelkkää päättelykykyä saavat käyttää myös Paratiisin neidit!
Tämän sanottuaan Doubledoor istahti tyytyväisenä, koska vanhemmat pojat osoittivat innokkaasti suosiotaan.
– Rehtori siis kuittaa tiedotusvelvollisuuden laiminlyönnin vitsailulla! huusi Leanna Loch Ness.
– Sitä en suinkaan katso tehneeni. En ole väittänyt ihmissuden olevan koulun alueella, vaan lähialueilla. Joten en ole lyönyt laimin mitään velvollisuutta!
– Rehtori haluaa myös ilmeisesti välttää keskustelua luonnonsuojelullisista aiheista! kiljui Sheena Banshee. – Miesvaltaiset tahot ovat päättäneet myös naisten puolesta, ettei ihmissusi ole suojelemisen arvoinen laji. Inhapihka voisi näyttää esimerkkiä tasa-arvoisemmassa suhtautumisessa.
– Tasa-arvoisemmassa suhteessa naisiin vai ihmissusiin? kysyi Kyykkis ja sai palkkioksi vanhempien poikien röhönaurut.
– Kummatko koette suuremmaksi uhaksi? sinkautti Leanna. Tunnelma alkoi tiivistyä energioita häiritsevästi, joten Doubledoor nousi jälleen seisomaan ja pönötti arvovaltaisesti.
– Nuori neiti, meillä ei ole mahdollisuuksia pitää vangittuna –
– Mutta on mahdollisuus likvidoida! Se olisi itsepuolustusta, kun vangitseminen olisi vapaudenriistoa! kiljui Sheena uudestaan.
– Juuri näin. Siihen me nojaamme, sanoi Doubledoor ja näytti immuunilta tyttöjen buuatessa. Nyt myös Manalan tytöt olivat intoutuneet mukaan, Artemisia ehkä voimakkaimmin, minkä seikan Harri ja Rommi panivat kummastuksekseen merkille.
– Luonnonsuojeluyhdistys jättää eriävän mielipiteensä ja harkitsee mahdollisia vastatoimia! Huutajasta ei ollut enää väliä, meteli oli yltynyt niin kovaksi.
– Parvi te olette! sähähti Kyykkis ja vaiensi koko joukkion. – Jos te olisitte olleet asialla toissa vuonna, kun ruskeat kivensyöjät hävittivät Koillistornia, koulurakennusta ei olisi enää olemassakaan. Teidän todelliset motiivinne ovat jokaisen tiedossa!
Meteli puhkesi korviahuumaavaksi. Kiroukset sinkoilivat ilmassa ja Harri ja Rommi katselivat muiden ekaluokkalaisten poikien tavoin ihaillen, kuinka vaivattomasti Kyykkis torjui kaikki noidannuolet ja roomalaiset kynttilät, joita tytöt sinkosivat häntä vastaan. Doubledoor nousi jälleen puhumaan ja viittoili käsillään rauhoittavasti.
– Älähän nyt, Kyykkis hyvä! Seuraavista erityistoimenpiteistä on jo päätetty: kiinteistönhoitaja tarkastaa ikkunoiden eristyksen ja jakaa naispuolisille oppilaille ja koulun henkilökunnalle korvatulpat. Ikkunat on pidettävä koko ajan kiinni. Niitä ei saa avata laisinkaan, vaan luotamme ilmastointiin. Urjakkeet vartioivat poikkeuksellisesti kaksittain, ja ne aloittavat kierroksensa tuntia aikaisemmin, mikä tarkoittaa hiljaisuutta tuntia aiemmin. Määräykset ovat voimassa, kunnes toisin ilmoitetaan.
Aamiainen päättyi aikanaan ja hukkuneiden haamujen huuto kajahti merkiksi ensimmäisen oppitunnin alkamisesta. Harri ja Rommi riensivät Artemisian perään.
– Artemisia, odota meitä! huusi Rommi.
– Kysyisimme jotain, huusi Harri.
– Hei, pojat, sanoi Artemisia painottaen poikia, ja loi heihin selvästi yliolkaisen katseen, jota Rommi ei huomannut, mutta Harri kyllä.
– Sinä varmaan osaat selittää tuon äskeisen välikohtauksen, selitti Rommi innoissaan, tarkoitan, että sellaiseksi sitä voi todella kutsua, eikö vain?
– Ehkä… vastasi Artemisia.
– Meitä ihmetytti, miksi tytöt olivat niin vihaisia, ja miksi pojat myös? Syy vaikutti olevan eri, ihan kuin tytöt olisivat puolustaneet ja pojat vihanneet ihmissutta, sanoi Rommi.
– Olet sinä aika terävä, sanoi Artemisia. Rommi nolostui ja sulki suunsa.
– Mikä tämä juttu oikein on? kysyi Harri. – Ihmissuden pyydystäminen olisi tosi kova juttu.
– Sinä tietysti haluaisit kuvasi lehteen, ihan kuin se ei olisi ollut siellä jo tarpeeksi, kivahti Artemisia. – Olisit entistä suurempi sankari. Tai Rommi, yhtä suuri sankari kuin Harri.
– Rehtorille oltiin aika inhottavia. Hänhän ajattelee meidän parastamme, sanoi Harri.
– Tai koulun parasta. Tai omaa parastaan. Mutta ei luonnon. Mitä yhdestä lajista! Ainahan voi loihtia uuden! Jos ajattelette samoin kuin kaikki miehet, mitä uudistumisen toivoa velhoilla oikeastaan on? Onko tämäkin miesten maailma, vaikka seisomme Äiti Maan päällä? Haluatteko tekin olla tolloja? Painukaa takaisin sinne, missä olette syntyneetkin! Artemisia huusi kurkku suorana.
– Siis mutta kun ihmissudet ovat syöneet ihmisiä! Jokainen niistä on! Ne ovat hirveän vaarallisia, sanoi Rommi miltei kyyneleet silmissä.
– Miehiä. Ovat syöneet miehiä. Miehet pelkäävät ihmissusia, jotka ovat miehiä. Vai onko joku kuullut ihmissusinaaraista? leiskautti Artemisia ja kääntyi kannoillaan ja marssi luokkaan, jossa tytöt olivat vallanneet toisen puolen luokasta ja kiskoivat pulpetteja mahdollisimman etäälle toisen puolen pulpeteista, joissa poikien oli pakko istua.
Päivä kului Harrin ja Rommin mielestä kummallisesti. Artemisia ei puhunut aamuisen kivahtamisensa jälkeen heille sanaakaan, eikä syönyt heidän seurassaan, vaikka he viittoilivat hänelle niin lounas- kuin kahvitauolla. Itse asiassa kaikki tytöt toimivat samoin. He välttelivät poikien seuraa kuin yhteisestä sopimuksesta. Kiirastulilaiset puhuivat tavallista kovemmalla äänellä ja osoittivat hämmästyttävää asiantuntemusta erilaisista ihmissuden pyyntitavoista, eikä heitä tuntunut huolettavan vähääkään paratiisilaisten ja nuorempien tyttöjen vihaiset mulkaisut tai heidän noitumisensa.
Kun koitti seuraava aamu, ainoastaan Manalan pojat vaikuttivat levänneiltä. Muiden kasvoilta paistoi väsymys. Osa opettajista ja oppilaista puuttui, sen huomasi, ja se hämmästytti Harria ja Rommia. Professori Saunio näytti olevan pakahtumaisillaan raivosta. Kiirastulilaiset olivat hiljaisia ja myrtyneitä, paratiisilaiset keskustelivat tekovilkkaasti ja purskahtivat välillä teennäiseen nauruun, Manalan tytöt näyttivät pöllähtäneiltä, Artemisia tosin näytti kuuluvan enemmän paratiisilaisten joukkoon.
Aamiaisaika kului tarkkailuun, mutta lounaalla Rommi ja Harri keskustelivat.
– Mielestäni ei voi päätellä muuta, kuin että jahti ei sujunut toivotulla tavalla, sanoi Rommi.
– Jos ihmissusi olisi saatu kiinni tai kaadettu, siitä olisimme luultavasti kuulleet, totesi Harri.
– On se varmaan ollut aika jännä juttu! Kaikki miespuoliset opettajat ja koko Kiirastulen väki oli ollut mukana, intoili Rommi.
– Tiesitkö, että Harming oli kieltäytynyt? Lance oli uhkaillut häntä peitellysti, mutta Harming oli nostanut hänet seinälle, Harri sanoi. – Kuulin sivusta, kun Dragonit keskustelivat.
– Harming tietää varmasti paljon ihmissusista, joten on kumma, ettei hän osallistunut.
– Kiirastulen poikia ottaa selvästi päähän, kun Paratiisin väki on noin iloista. Meidän tytöt saivat korvatulpat, mutta näyttävät silti nukkuneen huonosti.
– Miksi heille annettiin korvatulpat? Rommi kysyi.
– Jotta eivät heräisi ihmissuden ulvontaan, luulisin, vastasi Harri.
– Mutta emmehän me saaneet korvatulppia! Luulisi niitä nyt loihdittavan jostain meidänkin suojaksemme! Rommi puuskahti.
– Minäpä luin kirjasta, että ihmissuden ulvontaa eivät kuule miehet ollenkaan, vain naiset, sanoi Harri. – Joten meitä kai suojellaan toisella tapaa.
– Sitten tämä käy tosi kummalliseksi, sanoi Rommi.
– Miten niin?
– Ihmissudet eivät ainakaan Artemisian mukaan uhkaa naisia ollenkaan. Miksi juuri heitä suojellaan, jos he eivät tarvitse suojelua? Korvatulpat eivät tietysti hyödyttäisi mitään, jos emme kuule ulvontaa, mutta jos tytöt kuulevat, niin silloin juuri he voisivat varoittaa poikia ihmissudesta!
– Kuulehan, Rommi, nyt loppui hyväuskoisuus! tuhahti Harri. – Ensi yönä minä en käykään nukkumaan, vaan valvon, jotta saan asiat selville.
– Hyvä ajatus! Kerro minulle sitten aamulla, kuinka kävi! innostui Rommi.
– Jos olen kertomassa, sanoi Harri hiljaa.
Seuraavana aamuna aamiaisella Rommi ja Harri vetäytyivät kahdestaan ikkunapöytään.
– No, tapahtuiko mitään? kysyi Rommi. – Ainakin näytät väsyneeltä!
– Joo, tapahtui. Minä valvoin. Hiljaisuuden jälkeen ei tapahtunut puoleentoista tuntiin mitään, mutta puoli kahdeltatoista kaikki meidän kerroksen tytöt nousivat kuin lumottuina ylös sängyistään. Heidän kätensä sojottivat suoraan eteenpäin ja marssivat ulos huoneesta kuin ankat jonossa. Aioin seurata heitä, mutta arvelin, että valvoja huomaa heidät helposti ja palauttaa takaisin. Jäin odottamaan, mutta heitä ei kuulunut takaisin. Menin ikkunaan katselemaan täysikuuta, ja sitten näin jotain aivan ihmeellistä!
– Eli mitä? Kerro heti! käski Rommi, jonka silmät loimusivat uteliaisuudesta.
– Paratiisin ikkunat avautuivat ja sieltä lensivät tytöt luudilla pitäen hurjaa meteliä!
– Keitä he olivat, paratiisilaisia vai manalalaisia? kysyi Rommi.
– En olisi tunnistanut, koska ne lensivät niin kovaa vauhtia, ellei yksi heistä olisi kääntänyt suuntaa kohti Manalan ikkunaa, sanoi Harri.
– Kuka? Artemisiako?
– Ei, vaan Plenty. Kun huomasin jonkun lähestyvän, vetäydyin varjoon, ettei hän näkisi minua. Kun luuta pysähtyi ikkunamme eteen, tunnistin Plentyn.
– Mitä hän teki? Näkikö hän sinut?
– En usko. Hän vain liiteli hetken paikallaan, näytti kieltään ja heilutteli pikkulilliään vatsansa päällä, ja sen jälkeen lensi muiden perään, Harri sanoi.
– Kummallista! Mitä se oikein tarkoitti? Oliko ihmissusi saanut sen aikaan? Rommi ihmetteli
– Huomasin, että hänellä oli korvatulpat yhä korvissaan, joten ei ilmeisesti, Harri sanoi.
– Jollei ihmissusi osaa loihtia. Miksei osaisi, itse asiassa? Rommi totesi. – Siinäkö kaikki?
– Ei. Kuulin ääniä käytävästä ja pinkaisin sänkyyn. Ovi avautui ja teeskentelin nukkuvaa. Samassa kurkistivat sisään rehtori Doubledoor ja valvoja. He eivät sanoneet mitään vaan sulkivat oven pian. Kun kuulin heidän juoksevan pois, menin takaisin ikkunaan. Ulko-ovi avautui ja sieltä lensivät miesopettajat Doubledoorin johdolla luudilla vinhaa vauhtia samaan suuntaan kuin mihin tytöt olivat lentäneet. Heihin liittyivät Kiirastulen pojat, jotka lensivät omista ikkunoistaan karjuen hirvittävästi. Kaikilla oli lyhtyjä, soihtuja, seipäitä, tapparoita ja jokaisen kaulassa oli valkosipuliseppele. Katselin pitkään heidän peräänsä, he loistivat kauas ja valomato näytti hienolta. Kun heitä ei enää näkynyt, päätin mennä nukkumaan. Epäilemättä he saivat kiinni tytöt, koska lensivät samaan suuntaan. Tai luultavasti saivat.
– Et jaksanut odottaa? kysyi Rommi hiukan pettyneenä.
– Ei tämä vielä loppunut! Paratiisin ikkunat avautuivat jälleen ja sieltä lensi suuri joukko luutalentäjiä!
– Mitä? hihkaisi Rommi. – Keitä he olivat?
– Hiljempaa! Harri tiuskaisi. – Sanoinhan, että tunnistin Plentyn. Nämä olivat kai Paratiisin vanhemmat tytöt.
– Luulin, että kaikki tytöt lensivät ensimmäisessä ryhmässä.
– Niin minäkin, mutta niin ei nähtävästi ollut. En kyllä tajua.
– Ensi yönä minäkin valvon! päätti Rommi.
– Hyvä, sanoi Harri. – Valvomme yhdessä.
Tuli seuraava yö. Harri ja Rommi valvoivat jännittyneinä vuoteissaan. Vartin yli yksitoista Manalan ovi avautui ja sisään astui rehtori Doubledoor. Hänen seurassaan oli muitakin miehiä, Harri erotti ainakin Kyykkiksen hahmon, mutta rehtori oli ainoa, joka hiipi keskelle huonetta. Hän kohotti kätensä ja mumisi jotain, josta ei saanut selvää. Sen jälkeen hän hiipi pois ja sulki oven. Harri ja Rommi nousivat hiljaa. He levittelivät käsiään ihmetyksestä, koska mitään muutosta ei näkynyt. Kuin taikaiskusta alkoivat tytöt vääntelehtiä vuoteissaan. Jokainen Manalan tytöistä rimpuili köysissä, joita ei vielä äsken ollut. He olivat horroksessa, he eivät kiinnittäneet Harriin ja Rommiin mitään huomiota. Kun tytöt olivat liikkumatta, köydet katosivat. Kun he liikehtivät kuin unissaan, köydet ilmaantuivat, mutta eivät kiristäneet. Mutta kun he yrittävät nousta sängystä, ne vastustivat jokaista rimpuilua peräänantamattomasti. Pian tyttöjä alkoi nukahdella pelkästä uupumuksesta. Harri ja Rommi riensivät Artemisian sängyn vierelle. Hän jaksoi taistella pisimpään.
– Artemisia, kuuletko meitä? kuiskasi Rommi.
– Ei hän kuule, koska hänellä on korvatulpat, sanoi Harri.
– Ai niin, no otetaan ne pois, sanoi Rommi, mutta ei saanut korvatulppia pois.
– Ne on varmasti loihdittu, sanoi Harri.
Silloin Artemisia katsoi ensimmäistä kertaa heihin.
– Jos kuulette minua, niin auttakaa ja päästäkää minut irti, hän sanoi. – Minä kuulen teidät.
– Kuulemmehan me, mutta nämä köydet on loihdittu niin, ettei niitä kykene irrottamaan, sanoi Harri.
– Miksi haluat päästä pois? kysyi Rommi.
– Haluaisitko itse nukkua köysissä? vastasi Artemisia kysymykseen. – Minun täytyy mennä.
– Mihin? kysyi Harri.
– Jos me emme mene, ihmissudelle tehdään pahaa, sanoi Artemisia.
– Sille täytyy tehdä pahaa, sanoi Rommi.
– Miehet! tuhahti Artemisia ja lakkasi rimpuilemasta. Hän suorastaan kylpi hiessä. – Tehkää edes se palvelus, että käytte hälyttämässä professori Saunion.
– Miksi? kysyi Harri.
– Menkää! ärähti Artemisia ja pyörtyi.
Harri ja Rommi katsahtivat toisiinsa.
– Mitäs tehdään? kysyi Rommi.
– Luotammeko siihen, että Artemisia tietää paremmin?
– Jos siitä on kiinni, niin minun puolestani, sanoi Rommi.
– Sitten se on selvä, sanoi Harri. – Mennään!
Harri ja Rommi ihmettelivät, ettei käytävillä näkynyt yhtään valvojaa, vaan he pääsivät esteettä professori Saunion yksityistilojen ovelle. He koputtivat, mutta eivät kuulleet vastausta. Lopulta he uskaltautuivat kokeilemaan kahvaa ja hämmästyivät huomatessaan oven olevan auki. Kun he astuivat sisälle, he näkivät professori Saunion makaavan samanlaisissa köysissä kuin Artemisia ja muut Manalan tytöt.
– Professori, olemme täällä, koska Artemisia käski meidän tulla, sanoi Harri.
– Me emme tosin osanneet auttaa häntä, emmekä saaneet köysiä irti, sanoi Rommi.
Saunio katsoi heihin kiinteästi, köytettynä ja tulpat korvissaan.
– Tähän on olemassa keino, mutta siihen menisi teidän tiedoillanne liian kauan, puhisi Saunio. – Minä makaan jo toista yötä loihdittuna, mutta nyt ne roistot ovat loihtineet myös Manalan tytöt!
– Rehtori kävi meillä jokin aika sitten, sanoi Harri.
– Se roisto tietää, että Paratiisin tyttöjen ikäisiin ei tehoa mikään, joten hän jäljittää ihmissuden heidän avullaan, sanoi Saunio pakahtumaisillaan raivosta. – Viime yönä Manalan tytöt Paratiisin Plentyn johdolla onnistuivat harhauttamaan miehet. He eivät tiedä, että heidän juonensa paljastui! Tehkää palvelus ja lentäkää pian ihmissuden luokse ja käskekää hänen paeta välittömästi! Tytöt voivat harhauttaa opettajat, mutta he eivät pärjää taistelussa.
– Miksi meidän pitäisi varoittaa ihmissutta? kysyi Rommi. – Minä en ymmärrä.
– Jos sinä olisit ihmissusi, haluaisitko tulla metsästetyksi? kysyi Saunio.
– En kai, mutta –
– Ei mitään muttia! Rientäkää! Se paskasakki löytää hänet hyvinkin nopeasti! Saunio sanoi ja lysähti sängyn pohjalle.
– Mihin sinä menet? ihmetteli Rommi, kun Harri ei suunnannut takaisin Manalaan.
– Hakemaan luutani ja etsimään ihmissuden, vastasi Harri.
– Sehän tappaa sinut! huudahti Rommi.
– Olisiko Saunio silloin käskenyt minun etsiä se ja sanoa terveiset? Luulen, että Saunio tietää, ettei meillä ole vaaraa. Jostain syystä.
– Hyvä on, haetaan luudat. Miten me löydämme sen?
– En tiedä. Lennä sinä itään, niin minä lennän länteen, sanoi Harri. Ja niin he tekivät.
Yön pimeydessä lentämisessä oli omat vaaransa, eikä luudan nokassa roikkuva tuikku valaissut paljoakaan. Harri lensi tarkoituksella matalalla, koska hän halusi välttää rehtorin johtaman valokäärmeen kohtaamisen. Hän ja Rommi olivat ehtineet lähteä ennemmin, mutta miesopettajien ja kiirastulilaisten metelöivä joukko olisi saavuttanut heidät nopeasti. Onneksi tuo porukka lensi pohjoiseen.
Lenneltyään hyvän aikaa Harri arveli näkevänsä etäällä valonkajastuksen. Hän laskeutui maahan ja hyppäsi pois luudan päältä. Hän pani luutansa nojaamaan puuhun ja päätti suunnata kohti valoa kulkemalla ison pusikon poikki.
Puska liikehti, sen keskeltä nousi esiin aikuinen mies. Ei ihmissusi ainakaan, tuumi Harri.
– Morjens! sanoi puskasta ponnahtanut mies. Hänen olemuksensa ei ollut aivan huoliteltu. Harri vastasi tervehdykseen. – Sinä näytät jotenkin tutulta…Hei, sinä olet Harri Potaska, etkö olekin?
– Olen. Mistä tiesitte?
– Ei tarvitse teititellä, sen kun sinuttelet vain. Kuvasi oli lehdessä.
– Siitä on jo aika kauan. Sekin taisi olla yhden ainoan kerran.
– Joskus ne jäävät mieleen. Mitäs teet täällä?
– Olen etsintäpartiossa, vastasi Harri nieleskellen. – Oletko sinäkin?
– En, en. Olen jo löytänyt sen, mitä hain. Oliko se niin, että vanhempasi katosivat taisteltuaan Valde Martoa vastaan?
– Niin minulle on kerrottu. Minä en vain muista siitä mitään.
– Onko sinua yritetty hypnotisoida? Tarkoitan, että se voisi nostaa muistot esiin.
– Terveydenhoitaja sanoi, että hän tekee sen ehkä ensi lukuvuonna, kun olen vähän vanhempi. Hän sanoi, että jos ilmenee ikäviä asioita, hän ei voisi salata minulta niitä edes omaksi parhaakseni.
– Se voi olla viisas ratkaisu. Kuka on teidän terveydenhoitajanne?
– Kamfeeri-Meeri –
– Kamfeeri-Meeri! Eikö hän ole vieläkään eläkkeellä?
– Tunnetko hänet?
– Tunnenko? Minä kävin itse Inhapihkan kolmekymmentä vuotta sitten.
– Ihanko totta? Aika hauskaa.
– Olihan se. Vieläkö Manala on entisellään?
– En oikein osaa vertailla mihinkään. Eiköhän.
– Ei mikään riemastuttava paikka.
– Ei, mutta menettelee.
– Voin luvata, että kaikki vain pahenee Kiirastulessa. Paratiisi tuntuu siellä entistäkin kaukaisemmalta.
– Siksikö, koska Kiirastulessa ei ole tyttöjä?
– Sen takia juuri. Talonväki piti pirullisen tarkkaa vahtia. Mutta hätä keinot keksii!
– Niin kai. Missä asiassa erityisesti?
– Kaikessa. Koulun tavoitelluin tyttö oli nimeltään Desiree. Hän oli jumalatar. Hänellä oli ihanat kiharat punaiset hiukset ja uskomaton vartalo. Hän oli jokaisen pojan unelmien ja kaipauksen kohde. Tietenkin jahtasimme kaikkia tyttöjä, mutta Desiree oli pääpalkinto. Muut tytöt olivat hänelle kateellisia, sillä hän ei tuntunut kelpuuttavan ketään. Jokainen tyttö tiesi, että pojat vaihtaisivat heidät koska tahansa Desireehen, lennosta, ilman tunnontuskia.
– Eikö Desireellä ollut poikaystävää?
– Ei. Hän ei keimaillut eikä flirttaillut kuten toiset tytöt. Hän olisi saanut kenet tahansa.
– Mitä hänelle tapahtui?
– Ai jai, uskaltaako kertoakaan? No, olet jo sen verran iso mies, että on hyvä sinunkin kuulla elämän tosiasioita. Desiree, kaikesta huolimatta, oli lihaa ja verta. Hän erehtyi uskoutumaan yhdelle kanssaparatiisilaiselleen. Hän valitsi kohteen poikkeuksellisen huonosti, vaikka voi olla, ettei hän enää siinä vaiheessa olisi löytänyt yhtään luotettavaa tyttökaveria.
– Tosi ikävää.
– Tavallaan. Me Kiirastulessa emme tienneet noista kuvioista mitään. Emme tajunneet tai välittäneet merkeistä, jotka olisivat kertoneet meille, että Desiree olisi tarvinnut suojelua toisia tyttöjä vastaan.
– Tekivätkö he hänelle jotain pahaa?
– Vaikea sanoa. He pettivät hänen luottamuksensa. He auttoivat kyllä meitä poikia. Desiree oli näet neitsyt.
– Horoskoopiltaanko?
– Luonnossa. Siitä merkistä en tiedä. Se alkoi olla harvinaista paratiisilaisten keskuudessa, ja Desireestäkin luultiin muuta. Kun se selvisi heille, he alkoivat vihjailla yhä suorasukaisemmin, kuinka mahtavaa on rakastella. Niinpä halut ja himot heräsivät Desireessä. Paineet kasvoivat päivä päivältä ja hän päätti lopulta päästä eroon neitsyydestään.
– Nyt tajuan, ettei se voinut olla horoskooppimerkki.
– Desiree valitsi koulun edustavimman nuorukaisen. Hän halusi tehdä sen salassa ja pysyä tuntemattomana, ettei edes tuo koulun komein nuorimies voisi rehennellä teollaan. Hän loihti olosuhteet haluamikseen ja järjesti tapaamisen painekammioksi kutsuttuun huoneeseen. Hän paha kyllä käytti toveriaan viestinviejänä.
– Eikö hän kertonutkaan?
– Kertoi. Hän kertoi sille valitulle nuorukaiselle, joka en muuten ollut minä, sekä kaikille muillekin, johon joukkoon minä kuuluin. Harva meistä pystyi pitämään asian omana tietonaan ja niin tytöt olivat sen laskeneetkin. Kun joukkotappelu oli lähellä, heillä oli ratkaisu. He olivat varastaneet rehtorin työhuoneesta taikatiimalasin. Sen avulla jokainen kiirastulilainen voisi vierailla Desireen luona ilman, että tämä epäilisi mitään. Parasta siinä oli, että tiimalasin avulla jokainen meistä saisi Desireen neitsyyden. Me halusimme tietenkin kostaa Desireelle sen, että hän oli nolannut meidät.
– Mutta eihän hän ollut tehnyt mitään!
– Ei niin, mutta me emme tienneet sitä. Emmekä tajunneet, että tytöt vihasivat häntä niin paljon. Joka tapauksessa jokaisen kahden putoavan hiekanjyvän välissä oli äärettömästi aikaa. Me käytimme sen täysin rinnoin jokainen. Kun hiekanjyvä putosi, mennyttä ei ollut.
– Mitä sitten tapahtui?
– Desiree oli menettänyt maineensa. Yksikään poika ei edes vilkaissut häntä. Siinä ikäluokassa tyttöjä oli yksi enemmän kuin poikia, mikä tarkoitti, että transsiaisissa hänen parikseen tuli rehtori. Häntä tanssittivat vain opettajat. Desiree ei kestänyt häpeää, vaan keskeytti opintonsa. En ole kuullut hänestä sen koommin.
– Te teitte kaikki väärin häntä kohtaan!
– Ehkä. Mutta oli se hienoa! Sellaisia hetkiä mies muistelee lopun ikäänsä. Ah, nuoruutta!
– Olipa tyly tarina.
– Tyly on elämä muutenkin. Sitä kuvittelee, että elämä sujuu, kunhan vain on loppututkinto. Ei se kuitenkaan mene ihan niin. Viime vuosina minulla ei ole oikein mennyt putkeen – paitsi ryyppy. Olen kuitenkin miettinyt yhtä ja toista. Sanopa, miltä sinusta kuulostaa sellainen käsite kuin tunneäly?
– Mikä se on?
– Jotain tollojen juttuja. Ajattelin, että siitä voisi kehittää jotain velhoille. Olen keksinyt pienen riiminkin sitä varten, ja siihen sävelmän.
– Riimun?
– Riimin, loppusoinnullisen säkeen, runonpätkän. Haluatko kuulla sen?
– Totta kai, vastasi Harri kohteliaasti.
– Se menee näin:
Järkihuolesi kaikki heitä,
tunteiden nuorena nousta suo!
Sitä voisi käyttää mainoksissa.
– Hyvä homma, sanoi Harri, kun ei keksinyt muuta.
– Harri Potaska…Mitäs sanoisit, jos kertoisin olevani Valde Marto?
Harri jähmettyi. Ei kauhusta, ainakaan vielä, mutta äärimmäisestä epämukavuudesta.
– Valde Marto?
– Niin. Valde Marto. Minä.
– Kysyisin, että mitä teit vanhemmilleni!
– Entä, jos vastaisin surmanneeni heidät?
– Hyökkäisin kimppuusi, paholainen!
– Rauha, rauha! Entä, jos kertoisin olevani isäsi?
Harri ei uskonut korviaan. Silmät kertoivat hänelle, että mies hymyili vastenmielisesti.
– Isäni?
– Niin, isäsi. Hän, jonka katoamiseen Valde Marto oli syypää.
– Et voi olla!
– Entä, jos olenkin? Tutki tunteitasi, poika, niin tiedät sen todeksi! Anna kätesi, Harri, ojenna se minulle, niin ryhdymme yhdessä hallitsemaan galaksia! Yksinkin olemme mahtavat, yhdessä olemme voittamattomat!
– Et ole isäni! Etkä ole surmannut häntä!
Mies repesi nauruun.
– En olekaan. Minusta vain tuntui siltä.
Mies lopetti nauramisen kuin leikaten.
– Sinulla on varmaan rahaa?
– Kuinka niin? kysyi Harri.
– Jonkun täytyy maksaa elämisesi.
Mies lähestyi tavalla, jonka Harri koki uhkaavana. Harri otti pari askelta taaksepäin.
– Miksi peräännyt? Et kai pelkää minua?
Äkkiä mies putosi polvilleen. Hänen päänsä vapisi ja vaahto pursusi hänen suustaan. Hän mutisi ensin itsekseen, mutta sitten Harrikin alkoi saada sanoista selvää.
– Mitä mestarini käskee? Mitä, en saa selvää? ”Käytä poikaa!” Niinkö? ”Käytä poikaa”? Niinkö mestarini käskee? Onko minun seurattava mestariani kaikessa pahuudessa?
Mies kaatui maahan ja kouristeli ja sätki siinä hetken.
– Voitko huonosti? Harri kysyi.
Miehen vastauksesta ei saanut selvää.
– Oletko kunnossa?
– Auta minua…
Kun Harri vielä epäröi, mies nousi vikkelästi jaloilleen. Harri kääntyi ympäri ja juoksi henkensä edestä. Viime kuukausien aikana hän oli kasvaa venähtänyt niin, että puiden oksat iskivät häntä kasvoille. Hän heitti ensin pois lyhtynsä toivoen sen haittaavan miestä yhtä paljon kuin häntäkin. Miehen kiroilu ja huohotus kuului koko ajan lähempää. Taakseen Harri ei uskaltanut katsoa. Kun hän oli juossut niin kauan, että keuhkot olivat revetä, hän pysähtyi ja rojahti istumaan.
– Tuo oli virhe! kajautti mies voitonriemuisena. – En ole vielä mikään vanhus!
Mies hyppäsi Harrin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa molemmin käsin. Harri ihmetteli omia voimiaan, hän ei tajunnutkaan, kuinka paljon oli kasvanut. Hän pystyi vastustamaan aikuista miestä! Se ei vain riittänyt, sillä mies oli paljon vahvempi. Mies puristi niin kovaa, että Harrin oli vaikea saada henkeä. Harrin silmissä alkoi sumentua, vaikka pimeässä metsässä ei voinut muutenkaan nähdä kunnolla.
Samassa, Harrin pelätessä kuolevansa, kuului lyhyt, terävä ulvahdus. Se kuului niin läheltä, että se olisi pitänyt kuulla jo aikaisemmin. Se kuului pedolle, jollaista Harri ei varmasti ollut nähnyt, ellei sitten eläintarhassa. Mies ei kuristanut enää, vaikka pitikin käsiään edelleen Harrin kaulalla. Hän kuunteli tarkasti ja katseli ympärilleen hätääntyneen näköisenä. Sitten kuului karjahtelua. Mies päästi Harrista irti. Hänestä näki, että kauhu jäyti hänen sisimpäänsä.
– Täältä on päästävä pois, tämä on paha paikka, sanoi mies pureskellen kynsiään. – Mihin sitä voi paeta?
– Mitä voi paeta? kysyi Harri hieroen kaulaansa ja pyyhkien roskia yltään.
– Tuota…pahaa! vikisi mies. – Auta minua!
Harrista tuntui, että seuraavaksi mies olisi polvistunut hänen eteensä, joten hän näytti kädellään vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä ääni oli kuulunut.
– Tuohon suuntaan, sanoi Harri.
– Kiitti, sanoi mies ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi todella lujaa.
Harri ojenteli jäseniään ja kuulosteli, josko vielä kuuluisi tuota ääntä, joka itse asiassa oli pelastanut hänet. Keskellä pimeää metsää ei ollut mitään mahdollisuutta löytää kotiin ennen aamua. Sitten kuului karjahdus, useampikin, pitempiä ja lyhyempiä. Pian ne muuttuivat ulinaksi. Ääni ei kuulostanut varsinaisesti pelottavalta, vaan jotenkin oudolla tavalla miehekkäältä, hirmuisen maskuliiniselta. Se toi mieleen todellisen uroksen, yhtä aikaa hellän ja rajun. Harri koki sen suojelevaksi ainakin siihen saakka, kunnes hän itse muodostuisi vaaratekijäksi. Siten Harri etäisesti ymmärsi, miksi sen saattaisi kokea myös uhkaavana. Se muistutti etäisesti seireenien laulua pankissa, vaikka oli täysin toisen tyyppistä.
Harri suunnisti kohti ääntä, eikä hänen tarvinnut kävellä kauaa, kun hän näki pienen aukion, jonka keskellä seisoi ihmissusi Paratiisin nuorten naisten ympäröimänä. Naiset näyttivät voipuneilta ja kiihottuneilta, heissä ei näkynyt vähääkään merkkejä inhosta, pelosta, kuvotuksesta tai muista kielteisistä tunteista. Ihmissusi peittyi kauttaaltaan tuuheaan punaisenruskeaan turkkiin ja se kannatteli vasemmalla käsivarrellaan Sheena Bansheeta ja oikealla Leanna Loch Nessiä, jotka näyttivät suorastaan hurmioituneilta. He eivät olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta kuin nyt, vaikka heidän ihonsa kiilsi hiestä ja heidän tukkansa oli sekaisin. Heissä oli suorastaan jotain eläimellistä.
Ihmissusi ei pelottanut Harria. Hän katsoi ihaillen, kuinka varmasti mutta samalla pehmeästi se piti noita kahta naista sylissään. Harri tunsi itsensä salaperäisellä tavalla sen vertaiseksi, hän oli varma, että vielä joskus hän saisi naisen tuntemaan samoin.
Jostain yläilmoista kuului repivä huuto. Koulun etsintäpartio, tuo valtava valokäärme, oli löytänyt paikalle! Harri olisi tahtonut hätistää heidät pois, nuo tunkeilijat, Kiirastulen nuorukaiset ja miespuoliset opettajat. Käärme pirstoutui yksittäisiksi syöksypommittajaluudiksi ja seurasi lyhyt, armoton taistelu. Osa naisista yritti paeta, osa valmistautui taistelemaan, mutta heidän vastarintansa oli turhaa; heidät kaikki lamaannutettiin loitsuilla ja heidät napattiin yksitellen luutien päälle.
Pääkohde oli kuitenkin ihmissusi, joka kouraisi muutaman luudan maahan, mutta ei hyökännyt enempää varjellakseen selkäpuoltaan. Se teki nopean tilannearvion ja tajusi, että pakeneminen ei hyödyttäisi näin suuren ylivoiman edessä. Se otti leveän haara-asennon ja valmistautui myymään nahkansa kalliisti, kun sitä vastaan hyökättiin rehtori Doubledoorin johdolla neljällä luudalla edestä ja neljällä takaa. Ihmissuden karvat pörhistyivät ja korvat luimistuivat ja sen häntä pingottui kaarelle. Sen väkivahvat kädet päättyivät kynsiin, jotka repisivät sisuskalut jokaisesta liian lähelle uskaltautuvasta, sen terävät kulmahampaat loistivat kiivasta kuolemaa. Harri ei koskaan nähnyt mitään niin uljasta. Silmänräpäyksessä Harri tuli ajatelleeksi, että hänen oli valittava puolensa. Hän voisi antaa oman panoksensa taistelussa. Hän olisi ihmissuden puolta!
– Harrihan se siinä!
Harri kääntyi ja näki edessään lehtori Kyykkiksen. Kuultuaan korviavihlovaa karjuntaa Harri käänsi päänsä takaisin ihmissuteen päin.
– Vai niin sinä ajattelit! Se ei onnistu.
Sitten Harrin maailma musteni.
– Virallinen versio on ihan toisenlainen, sanoi Rommi lusikoidessaan lämmintä vihanneskeittoa Harrin suuhun. – Ihmissusi uhkasi naisten henkeä. Onneksi luutasi löytyi.
– Ei uhannut. Naiset nauttivat siitä. Minä olin paikalla, sanoi Harri. – Enkä minä vahingoittunut ihmissuden takia, vaan Kyykkiksen. Luutani jäi, kun pakenin yhtä entistä inhapihkalaista.
– Haluan uskoa sinua, mutta kuka muu uskoo? sanoi Rommi. – Tytöt ovat olleet jo pari päivää tosi happamia, paratiisilaiset haluaisivat kuulemma repiä miehiltä silmät päästä. Rehtori on loihtinut miespuolisille oppilaille taikakilvet suojaksi.
– Vaikuttaa siltä, että naiset eivät tajua tulleensa pelastetuiksi, hymähti Harri.
– On se minustakin outoa, mutta ehkä he eivät tajua omaa parastaan, sanoi Rommi. – Joko riitti?
– Jo, kiitos vain, sanoi Harri työntäen lautasen sivuun. – Miten ihmissudelle kävi?
– Se on jutun rujoin osa, sanoi Rommi. – Aika ikävästi.
– Häntä vastassa oli moninkertainen ylivoima. Siitä ei voinut selvitä ehjin nahoin.
– Sano muuta, Rommi mutisi. – Aulassa…
– Aulassa mitä? Kerro!
Rommilta pääsi melkein itku. Harri näki, ettei hän voinut puhua.
– Vie minut sinne, jooko?
Rommi otti Harrin käden hartioilleen ja talutti Harrin sairastuvalta aulaan. Siellä seinän peitti uusi vaate. Ei, ei vaate, vaan – talja! Ihmissuden nahka ja turkki riippuivat nyt koulun seinällä alapuolellaan ikuisella liekillä palava kirjoitus, jossa luki:
Kiinni joutuu kuka vaan,
joka ei malta lopettaa!