Harri Potaska
7. luku: Tietopohja
Velhoksi valmistuminen vaatii kovaa työtä ja ankaraa vaivannäköä. Katsauksesta oppituntien antiin ymmärrämme, kuinka pitkällä kehityksessä velhot ovat ja kuinka tollot ovat kaukana jäljessä.
Hengentieteen oppitunnin alusta alkaen professori Sepalus kulki edestakaisin taulun edessä hosuen etusormellaan ilmaan painottaen jokaista sanomaansa sanaa erikseen. Näin hän puhui:
– Mitä on velhous? Miten se eroaa noituudesta ja taikuudesta? Kysymys ei ole niin helppo kuin äkkipäätä luulisi. Valmistuaksemme velhoiksi ei meitä auta jumal- eikä ihmisviisaus, vaan kaiken on perustuttava tieteelle. Hengentiede antaa vankan pohjan henkimaailman asioille. Kirjoittakaapa vihkoon!
Oppilaat kaivoivat vihkot ja penaalit esiin ja kirjoittivat kynä sauhuten.
– Kaiken perusta on tietämisessä. Mitä siis on tietäminen? Olisiko teillä ajatuksia? Fawkes?
– Tietäminen on sitä, että uskoo, että jokin asia on niin kuin se on, vastasi Artemisia.
– On myös oltava riittävät perusteet uskoa siihen, että asia on niin kuin se on, lisäsi Rommi.
– Asian olisi varmaan hyvä olla niin kuin uskoo, jotta se olisi tietoa, sanoi Harri.
– Hyvä. Oikein hyvä. Taikuutta on saada ihminen uskomaan johonkin, jota ei ole ja johon hän ei edes kysy syitä. Noituutta on, että ihminen luulee, että hänellä lisäksi on mitä parhaimmat syyt uskoa. On velhoutta, kun ihminen uskoo, kun hänellä on syyt uskoa ja kaiken päätteeksi asia vielä on siten kuin hän uskoo.
Seuraavaksi oli professori Saunion loitsutiedon oppitunti. Hänen luokkansa vaikutti todelliselta oppineisuuden tyyssijalta. Siellä oli hyllykaupalla Metamorfoosi-lehden vuosikertoja nahkakansissa, vahamalleja loitsujen vaikutusten vaiheista erilaisiin olioihin ja suuri kuvataulu, joka havainnollisti usean rinnakkaisen kuvan sarjoilla sammakkoeläimen, kalan, kissan, yksisarvisen, apinan, basiliskin, tollon ja velhon alkio- ja sikiökehityksen samankaltaisuutta.
– Jos ei hallitse teoriaa, ei hallitse käytäntöäkään. Niin kävi yhdelle etevimmistä oppilaistani. Hän muuttui valtavan isoksi syöpäläiseksi. Alkakaamme siis: loihtimisessa on aluksi erotettava loihdittavan olemus ja ominaisuudet. Joskus loihdimme vain toisen, joskus molemmat. Ajatellaanpa vaikka kissaa. On kissan olemus, kissuus, ja sitten ovat sen ominaisuudet, lukuisa, joskaan ei ääretön joukko ominaisuuksia, jotka tekevät kissasta kissan. Luetelkaapa kissan ominaisuuksia! Harri?
– Karvaisuus.
– Hyvä! Vivian?
– Kehrääväisyys.
– Hienoa! Anthony?
– Epäluotettavuus.
– Kelpaa. Kiitos, voitte laskea kädet. Olen varma, että löytäisimme vielä monia ominaisuuksia, jotka tekevät kissasta kissan. Nyt jatkamme. On siis olemassa kissautta yhtäältä ja karvaisuutta, kehrääväisyyttä, epäluotettavuutta ja muita vastaavia toisaalta. Jos haluaisin muuttaa kissan lehmäksi, miten toimisin? Mitä Rommi?
– Ajattelin ehtiä ensimmäisenä sanomaan jonkin lehmän ominaisuuden: lypsävyys.
Luokka pyrskähti nauramaan ja Rommi muuttui paljon utareita punaisemmaksi, mutta professori Saunio jatkoi kiinnittämättä näihin seikkoihin vähääkään huomiota, mistä Rommi oli erityisen kiitollinen.
– Loitsuja käyttävät taikurit, noidat ja velhot. Loitsuilla ei ole eroa, mutta taikureilla, noidilla ja velhoilla on. On taikuutta, noituutta ja velhoutta. Maxine?
– Eivätkö nuo kaikki osaa muuttaa kissan lehmäksi?
– Taikomisessa kissa ei muutu lehmäksi. Kysymys on eräänlaisesta vertauskuvallisuudesta, jolloin kissa edustaa lehmää. Sellainen huijaus riittää tolloille. Noituudessa kissan ominaisuudet muutetaan lehmän ominaisuuksiksi, niin että kissa ei näytä, haise, kuulosta, tunnu eikä maistu kissalta vaan lehmältä, mutta sen olemus säilyy ennallaan eli se on oikeasti yhä kissa. Velhouteen verrattuna taikuus ja noituus ovat vaihtoehdottomia, miltei harrastelijamaisuutta. Velho voi muuttaa kissan olemuksen lehmäksi muuttamatta sen ominaisuuksia. Tuloksena on lehmä, joka näyttää, haisee, kuulostaa, tuntuu ja maistuu kissalta, mutta on oikeasti lehmä! Tai velho voi muuttaa sekä olemuksen että ominaisuudet vaikka vain säästääkseen eläinparan identiteettikriisiltä. Tai velho voi loihtia tilanteen, jossa eläin on yhtä aikaa sekä lehmä että kissa, aidosti kumpaakin, erottelematta olemusta ja ominaisuuksia. Ymmärrättekö nyt, miksi opinnot kannattaa suorittaa loppuun?
Tämän oppitunnin jälkeen oli vuorossa historia, jota opetti lehtori Kuulopuhe.
– Miten velhous on alkanut? Päästäksemme paneutumaan tähän meidän on selvitettävä, kuka oli ensimmäinen velho! Velhous saatettiin ihmislasten tietoon Keskusgalaksin Kaikkein Korkeimpien Mestarien Neuvoston päätöksellä, joka laadittiin lähetekeskustelu numero 989e825:n päätteeksi. Planeettamme Vesituli, josta tollot omahyväisesti käyttävät nimitystä Maailma, sai vastaanottaa Suuren Opettajan numero 96. Meitä edistyneempien kulttuurien edustajia tarjoutui runsaasti vapaaehtoiseksi, mutta Mestarit pitivät tärkeänä, että Opettajaksi päätyvä olisi alusta alkaen mahdollisimman ihmisen kaltainen. Tehtävään määrättiin lopulta Alemman Tason Jumalainen Mestari Prometheus B. Hän tuli ihmiseksi viiriäisen munasta kaksi miljardia vuotta sitten erään metsämiehen lautasella. Mies ja hänen vaimonsa olivat lapsettomia, joten Mestari B sai alusta pitäen kiinteää ravintoa. Kahdessa vuodessa hän oli täysikasvuisen miehen kokoinen ja näköinen. Hän ei kuitenkaan hylännyt lapsiystäviään. Näin kirjoitukset kertovat:” Mestari teki ystäviensä kanssa savesta lintuja. Joku heistä harmitteli, että on sääli, kun niin kauniit linnut eivät ole eläviä. Niin Mestari hyvyydessään sai aikaan, että savilinnut heräsivät eloon ja lehahtivat lentoon. Lapset riemuitsivat kovin ja Mestari hymyili.” Toinen tallennettu kertomus tuo esiin Mestarin toisen puolen. ”Mestari leikki lapsiystäviensä kanssa juoksukilpailua, kun paikalle sattui ryhmä murrosikäisiä isompia poikia. He ohittivat lapset kilpailussa leikiten ja pilkkasivat Mestaria siitä, ettei tämä aikuisen mittaisena pärjännyt pienille lapsille, vaikka Mestari tietenkin vain teeskenteli häviävänsä. Yksi murrosikäisistä löi Mestaria ja sanoi, että tämän olisi kannattanut jäädä niille sijoilleen, johon Mestari sanoi:” Minä jatkan vielä pitkään, mutta sinä jäät tähän!” Kun Mestari oli tämän sanonut, lyöjä kaatui kuolleena maahan. Muut murrosikäiset säikähtivät ja pakenivat, mutta lapset iloitsivat Mestarin hyvyydestä. Yhdessä he kätkivät ruumiin pusikkoon.” Kirjoitusten mukaan Mestari oli kaunis mies ja säilyneiden alushousujen perusteella on voitu päätellä hänen olleen hyvin varustettu. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa ulottuivat ristiselkään, hänen sinisiä silmiään kehystivät sarvisankaiset silmälasit. Käytyään Nemesis-leirin puolen toisella kymmenellä hän vetäytyi kahdeksaksi vuodeksi siestalle. Päätettyään sen yllättäen – yllättäen siksi, että hän oli tehnyt jo niin paljon hyvää, että hän pääsi eläkeputkeen – hän alkoi viettää kiertävää elämää vesipuhvelin selässä. Noiden kiertolaisvuosiensa aikana hän esimerkiksi rauhoitti ihmisiä, jotka pelkäsivät rypäleistä puristetun käyneen mehun olevan juomakelvotonta, maistamalla sitä ja lausumalla: ”Tämä on hyvää!” ja nimeämällä sen viiniksi. Hän meni naimisiin ruotsalaisen neidon kanssa eräänä torstaiaamuna kolmannellatoista viikolla tiettyä vuotta kello 9.45 Lemurian maistraatissa. He saivat kolme lasta, joista ainakin kaksi oli Mestarin jälkeläisiä, ja erosivat viiden avioliittovuoden jälkeen. Vaimo ryhtyi tanssijattareksi, kirjoitti omaelämäkerran ja toimi elämänsä lopulla poliittisena valtiosihteerinä. Avioeron jälkeen Mestari kulki ympäri maailmaa julistaen sanomaa ihmisten keskinäisestä rakkaudesta ja luonnon suojelemisen välttämättömyydestä, mistä ihmiset tunnistivat hänet jumalten sanansaattajaksi. Kun hän vielä oli opettanut tulentekotaidon ja keksinyt helmitaulun, suurpääoma vaivutti hänet talviuneen. Kaksi viikkoa sen jälkeen avaruusalus kävi noutamassa hänet takaisin Keskusgalaksiin. Mestaria on yritetty tavoittaa sen jälkeen, mutta vastaaja on aina päällä ja hänen toimistonsa on annettu toiselle. Tärkeintä kuitenkin on, että asia jäi elämään.
Myös numerologian tunnit kuuluvat velhojen oppimäärään alusta lukien. Vaikka laskutikut ja helmitaulut kuuluivat jokaisen pulpetin vakiovarusteisiin, aika moni vilkuili silloin tällöin vapaata kättään pidellessään toisella kiinni lyijykynästä. Rommi riisui varmuuden vuoksi kenkänsäkin. Lehtori Upsus alkoi luennoida:
– Tollot usein kavahtavat numeroita ja laskemista, mutta velhot näkevät lukujen taakse. Luvut ovat velhojen toinen äidinkieli. On luonnollisten lukujen joukko ja luonnottomien lukujen joukko, on rationaalilukujen joukko ja irrationaalilukujen joukko, on imaginaarilukujen joukko ja elementaarilukujen joukko. Kaikkien lukujoukkojen yläpuolella ovat Korkean Taivaan Luvut, mutta niihin emme etene vielä tässä vaiheessa. Velhon on osattava laskea, pelkän lukusymboliikan hallitsee noitakin, jopa jotkut tollot. Tiedättehän, seitsemän on täydellisyyden symboli ja niin poispäin. Kuitenkin vasta laskeminen paljastaa kätketyt merkitykset, jokaiselle eri asiat. Kuvitelkaa lauseke, jonka tulos on ulkoapäin katsoen kovera pallo! Niin ihmeellisiä ovat laskutoimitukset!
Niin oppilaat alkoivat laskea. He laskivat kaikenlaisia laskuja ja vain harvoin kysyivät opettajalta mitään, niin selvää kaikki oli heille. Puolen tunnin kuluttua Steven, jota Harri ei ollut kummemmin pannut merkille, viittasi ja sanoi luvan saatuaan:
– Opettaja, laskin neliöjuuren -4,2:sta ja tajusin, että se on Vastaus. Minusta tuntuu, kuin sulaisin kaikkeuteen.
– Hän laskee alleen! huusi Vivian.
– Siten hän poistaa kehostaan kaiken kuonan ja saastan päästäkseen täydellisyyteen ja puhtauteen, sanoi lehtori Upsus.
Steven alkoi loistaa kirkasta valoa ruumiinsa joka aukosta.
– Katsokaa! Ihan silmiä häikäisee, huusi Rommi.
Kuului popsahdus, kun Stevenin otsaan puhkesi kolmas silmä.
– Olen löytänyt elämän tarkoituksen, Steven sanoi. – En enää halua kirjoittaa romaaneja.
– Tarkoitat kai, että oman elämäsi tarkoituksen. Luulisin jonkun muunkin joskus laskeneen saman laskun, mutta se ei auennut hänelle, joten se ei ollut hänen totuutensa.
– Aivan, opettaja, sanoi Steven yhtä hohtavana kuin sulatusahjo. – Minun oman elämäni ikioman tarkoituksen. Ja tässä se tulee …
Elämä on lisääntymistä.
Lisääntyminen johtuu lisääntymistarpeesta.
Lisääntyminen loppuu, kun lisääntymistarve katoaa.
Lisääntymistarve katoaa…
Steven kävi yhä kirkkaammaksi, kunnes hävisi suuta ja kolmatta silmää lukuun ottamatta kokonaan valoon.
– Miten se katoaa? kysyi Upsus. – Sano loppuun asti! Siitä voi olla hyötyä meille muille!
Stevenin suu kävi maireaan virneeseen ja hän iski kolmatta silmäänsä. Sitten hän katosi.
– Nyt on todistettu silmienne edessä, että laskemisesta voi olla ratkaisevaa hyötyä. Itse asiassa numeroihin kätkeytyy kaikki viisaus, myös meidän jokaisen elämän tarkoitus.
– Miten voimme löytää sen oikean laskun? kysyi Rommi.
– Meidän on vain laskettava. Kaikilla ei käy noin hyvä onni kuin Stevenillä. Siksi useimmat yrittävät päästä korkeammille tasoille muita teitä.
Biorytmiikan tunti tuntui Harrista helpolta, koska siellä aloitettiin aivan perusteista. Sitä piti itse rehtori.
– Mistä on velhot tehty? Mistä on tehty velhopojat ja -tytöt? Unikon siemenistä, auringonsäteistä, perhosen siipihaitukasta – niistä on velhot tehty! Mistä on tollot tehty? Tollot on tehty kissan pissasta, oksennusjuuresta ja kirpun kainalokarvoista! Niistä on tollot tehty!
Voimistelua opetti Sram Sreckins, lempinimeltään Linnunrata. Hän oli marsilainen, alkuaan kanavanhoitaja, mutta vaihtoi alaa altistuttuaan pölylle. Hänen tunneillaan kaikki istuivat kasviasennoissa, kuka lootusta kuvaavassa, kuka päivänkakkaraa, kuka osmankäämiä. Sreckinsin oppitunti oli oikeastaan kahta vuotta vanhemmille, mutta epäpätevänä hän ei välittänyt edetä opetussuunnitelmien mukaisesti, vaan piti hyödyllisenä, että oppilaat kuulevat ylempien ja alempien vuosikurssien asioita omiensa lisäksi. Hänen mukaansa tämä innostaa oppimaan uutta tai auttaa tarvittaessa paikkaamaan aukkoja tiedossa.
– Takapuoleni on korkeasti pyhä asia ja siksi teidän on keskityttävä erityisesti sen meditointiin, sanoi Sreckins, kun Harri luokkatovereineen astui liikuntasaliin. – Siksi olen antanut teille valokuvia siitä, jotta voisitte mietiskellä sitä silloinkin, kun teillä ei ole mahdollisuutta tarkastella sitä luonnossa.
– Entä jos pepunkuva pelottaa? kysyi eräs vanhempi tyttöoppilas.
– Vain lasta pepunkuva pelottaa! Onko peppuni varas, väkivallantekijä, huligaani, jotta sitä pitäisi pelätä? Mitä pahaa peppuni on sinulle tehnyt, kun se pelottaa sinua? Mitä pahaa tiedät sen tehneen?
– Opettaja, onko oikein, kun peppunne näyttää hymyilevän minulle? kysyi eräs toinen.
– Olet nähnyt aivan oikein, lapseni. Kosminen peppu hymyilee aina.
– Jos alamme meditoida takapuoltanne peseytymättä, häiritseekö se teitä? Oletteko tietoinen yleensä siitä, jos pyllyänne meditoidaan?
– Tunnen aina jonkinlaista kutinaa, kun meditointi alkaa, mutta peseytymättömyys aiheuttaa tarvetta raapia. Siksi ei ole hyvä meditoida peseytymättä ensin.
– Entä jos pepunkuva näyttää liikkuvan?
– Se on kosmista tärähtelyä. Ota vastaan kaikki, mikä sieltä tulee.
– Minusta tuntuu joskus, kuinka omakin peppuni hengittäisi itsekseen! huudahti eräs poika.
– Olet oikealla tiellä, nuori mies. Pelkkä istuminen on epämeditatiivista.
– Opettaja, onko oikein kokea Kaikkeuden Tuulien virtaavan peppunne kautta?
– On, se on oikein hyvä alku. Nyt sinun on vain itse pyrittävä olemaan Tuulen alla. Teidän on ymmärrettävä tämä: kaikkea on kaksi. Takapuoliskoja on kaksi, oikea ja vasen. Kaksi on myös aivolohkoja, oikea ja vasen. Kaksi on nännejä, oikea ja vasen. Meillä on kaksi korvaa, oikea ja vasen, ja kaksi riviä hampaita, ylempi ja alempi. Kaksin kappalein on keuhkoja ja munuaisia, oikea ja vasen kumpiakin.
– Entä nenä, opettaja? kysyi eräs vanhempi poika hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan.
– Kaksi on sierainta, oikea ja vasen. Nenä on vain sierainten runko, kuten suu on hampaiden luola.
– Entä sydän, opettaja? jatkoi samainen poika saaden monilta tovereiltaan närkästyneitä katseita.
– Sydämessä on oikea ja vasen kammio, oikea ja vasen eteinen. Sydän on elimistämme täydellisin, koska siinä Kakseus on sulautunut Ykseydeksi, siinä kaksi osaa toimivat saumattomasti yhdessä pitäen yllä Elämää itseään. Voimme olettaa evoluution kehittävän kaiken muunkin lopulta samalla tavalla yhdeksi.
– Entä maksa, opettaja, onko se ollut alun perin kaksi? kysyi poika taas välittämättä toisten paheksuvista ilmeistä ja murahduksista.
– Ruumiimme temppeli on vielä vajavainen. Maksoja olisi oltava kaksi, jotta kaikki elimistömme kuona käsiteltäisiin tehokkaasti. Kehittäköön evoluutio niitä meille kaksi. Jalkoja, joilla voimme kulkea joko ilon ja rauhan tai pimeän ja eripuran polkuja, on kaksi, vasen ja oikea. Käsiä, joilla voimme tehdä joko ilon ja rauhan tai pimeän ja eripuran tekoja, on kaksi, vasen ja oikea. Silmiä, joilla voimme kurkistella joko ilon ja rauhan tai pimeän ja eripuran avaimenrei’istä, on kaksi, vasen ja oikea.
– Opettaja, mikä merkitys on pierulla? kysyi eräs vanhempi tyttö.
– Pierulla on monta merkitystä. Meditaatiossa se on hyvin keskeinen. On pyrittävä täydelliseen pieruun. Sellainen on kosmista värähtelyä aidoimmillaan. Määrä ei koskaan korvaa laatua. Mieluummin yksi mojova kuin tuhat pihinää.
– Onko hyvän pierun oltava äänekäs?
– Äänekkyys on huomionkipeyttä, sellaista ei pidä tavoitella. Universaalit Kaasut tuottavat hajuaistimuksen, kuuloaistin miellyttäminen on sielullista, epäpuhdasta.
– Mutta aina niitä ei voi erottaa toisistaan, eihän, opettaja?
– Mitä edistyneempi on, sitä paremmin nämä voi erottaa ja sitä paremmin hylätä vajavaiset keinot ja muodot.
– Mitä ovat vajavaiset keinot, opettaja? kysyi eräs tyttöoppilas.
– Kaikki ne, joita tarvitsette avuksenne pierun tuottamisessa. Ne auttavat alkuun; paasto, kasvisruokavalio, hengityksen pidättäminen, allergisoiminen, kaikki ovat hyviä aluksi ja jokainen etsiköön niistä oman keinonsa. Mutta kun pääsee katolle, ei tikapuilla enää tee mitään. Täydellinen ei osaa vain erottaa epäpuhdasta pierua puhtaasta, hän osaa välttää epäpuhtaita ja tuottaa vain puhtaita.
– Onko mahdollista nähdä pierua? Entä jos näkee sen väreissä? kysyi joku vanhempi tyttö.
– Täydellisten on mahdollista, ja ehkä joku saa alemmillakin tasoilla nähdä vilahduksen täydellisyydestä.
– Opettaja, miksi minulle tulee usein vetelät housuun yrittäessäni saada pierua aikaan? kysyi eräs epätoivoisen oloinen nuorimies.
– Ehkä vika on yrittämisessä. Sinulla voi olla väärät konstit tai ehkä vain yrität liikaa. Miesten ja naisten pieruilla on luonnollisia eroja, mutta erot tasoittuvat ja menettävät lopulta merkityksensä. On hyvä olla kuin lapsi. Lapsi iloitsee pienestäkin onnistumisesta eikä aseta ihmeellisiä vaatimuksia seuraavalle hetkelle.
– Opettaja, jotkut sanovat, että piertäessä on keskitettävä kaikki ajatukset pieremiseen, jotkut taas sanovat, että on annettava kaikkien ajatusten virrata vapaasti. Kummat ovat oikeassa?
– Eivät kummatkaan. Pieremisellä ja ajattelulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
– Opettaja, vielä yksi kysymys, sanoi poika, joka oli herättänyt kysymyksillään yleistä ärtymystä. – Jos kaikkia on kaksi, niin miten sukuelimet? Toivommeko kehittyvämme myös nautinnoissa niin, että saamme evoluution myötä kahdet sukuelimet? Ja ovatko ne miehen vai naisen vai riippuuko se sukupuolesta?
Koko liikuntasali oli jännittynyt. Poika tuntui suorastaan nauttivan tilanteesta, jossa muut näyttivät siltä kuin olisivat valmiita karkaamaan hänen päälleen.
– Olisinko näin erehtynyt? vastasi Sreckins pienen tauon jälkeen. – En olekaan. Sillä mainitsemani elimet ja raajat toimivat täydellisesti yksin ilman mitään pareja sinänsä. Mutta näinhän ei ole asianlaita sukuelimien kohdalla. Ne saavat täyttymyksen kohdatessaan vastinparinsa. Tässä kohden emme siis tarvitse evoluutiota avuksemme. Toisaalta siinä, missä sukuelimemme toimivat yksin, siis sukusolujen tuottamisessa, siinähän niitä on kaksi: on kahdet kivekset, oikea ja vasen, ja kahdet munasarjat, oikeat ja vasemmat!
Sreckins sai huumaavat aplodit vastauksestaan, mutta kysyjäkään ei vaikuttanut tyytymättömältä.
– Nyt, lapset, oppitunti on päättynyt. Muistutan kuitenkin, että seuraavalla kerralla puhumme seksistä, tuosta pidäkkeettömästä energian kanavoinnista. Saatte tutustua omakohtaisesti muun muassa tuliseksiin, jääseksiin, lumiseksiin, sfääriseksiin, enkeliseksiin, sateenkaariseksiin, salamaseksiin, myrskyiseksiin, timanttiseksiin, smaragdiseksiin, rubiiniseksiin, opaaliseksiin ja Cullinaniin sekä joko-nyt-on-lauantai -seksiin.
Tulevaisuudentutkimusta opetti Sooda, pieni vihreä menninkäinen, jolla oli suuret sivulle sojottavat karvaiset korvat ja syvät uurteet otsalla. Lisäksi hän puhui englantia vähän huonosti.
– Suuret Kädet noppaa pelaavat Kaikkeudessa. Meidän tehtävä silmäluvut paljastaa on! Ennustaminen tuttua kaikille lienee. Melkein käy kaikki selvittämiseen tulevan ja menneen ja nykyhetken. Kahvinporot, teelehdet, sanomalehdet, käy kaikki. Eläin käy hyvin. Elävä tai kuollut. Kala hyvin käy. Kuolleesta enemmän irti ottaa uskaltaa, enemmän tulkintamahdollisuuksia. Hajun tunnetteko? Johtuu kuolleista kissoista, joita kohta tutkimme!
– Minulla on huoneessa sammakonkutua, kuiskasi Rommi Harrille. – Jos kasvatamme niitä, voimme ennustella itseksemmekin!
– Opettaja, voiko sammakosta ennustaa? kysyi Harri.
– Voipa hyvinkin, hyvin voi, vastasi Sooda.
Artemisia päätti osoittaa tietämystään ja viittasi.
– Opettaja, voisiko latimerian sisälmyksistä katsoa tulevaan?
– Mikä olla se? kysyi Sooda.
– Kala, jollaisia on elänyt 60 miljoonaa vuotta sitten, vastasi Artemisia.
– Mitä kysyitkään? sanoi Sooda.
– Että voiko sellaisesta nähdä tulevaa?
– Tiedä en sitä, mutta ainakin kauas menneisyyteen, vastasi Sooda. Toisten tirskuminen suututti Artemisiaa, mutta näytti kovasti ilahduttavan Soodaa. Mutta sitten Sooda sanoi kuin myönnytyksenä:
– Harvinainen eläin, harvinaiset asiat.
Silloin Artemisia viittasi jälleen.
– Jos siis avaisi pandan, saisiko siitä tietää tulevaa?
– Panda olla harvinainen, sanoi Sooda.
– Joten siitä siis näkisi tulevaisuuteen? kysyi Artemisia varmistaen.
– Ainakin kiinalaisten, vastasi Sooda. Luokka remahti nauramaan. Artemisia ei puhunut enää mitään ja Sooda jatkoi opetusta. Lopuksi hän pysähtyi aivan Harrin pulpetin eteen.
– Ennustaminen myös pelottavaa olla voi, sanoi Sooda ja katsahti Harriin. – Se syytä tietää on myös suuren Potaska Harrin.
Harri tunsi kuohahduksen sisimmässään.
– Minä en pelkää, Harri sanoi.
Sooda kurottautui lähemmäksi ja osoitteli Harria viivoittimen mittaisella käyrällä kepillään.
– Vielä sinä pelkäät, Potaska Harri, hä hä! Vielä pelkäät sinä! Hä hä hä!
Alkemiaa, taikajuomien ja -liemien valmistamista, opetti Kyykkis. Hän oli ruma ja inhottava kaikin puolin ja siis myös ilmiselvästi paha. Monet olisivat olleet valmiita siltä istumalta julistamaan hänet noidaksi ja oli hyvin hämmentävää, että hänen annettiin opettaa. Hänellä oli kuitenkin koulussa jonkin verran valtaa, koska hän oli apulaisrehtori.
– Te pienet paholaisen penikat haluatte tietysti oppia valmistamaan elämän eliksiiriä, eikö niin? Olette kuulleet, että sellaista on mahdollista tehdä ja elää ikuisesti, eikö niin? Voin kertoa teille, että niin todella on asian laita. Mutta on myös niin, että sen valmistamisessa on hallittava niin monimutkaisia taitoja, ettei niitä mitenkään voi opettaa ensimmäisellä luokalla. Voin kuitenkin kertoa, että minä tunnen ne salaisuudet niin hyvin, että osaan oikotien. Sitä voi valmistaa helpomminkin. Paljon helpommin. Mutta silloin juomalla voi olla hirvittäviä sivuvaikutuksia!
– Jotka näemme hänen kasvoistaan, kuiskasi Harri vieressään istuville Rommille ja Artemisialle, jotka pyrskähtivät kikatukseen.
– Kuka uskaltaa häiritä opetusta? kivahti Kyykkis. – Sinäkö, nuori Potaska?
– En, opettaja, sanoi Harri onnistuen säilyttämään ilmeensä täysin vakavana. – Itse asiassa minusta olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisilla liemillä olisi hyvä aloittaa, jotta kehittyisi ensiluokan taikajuomanlaskijaksi.
– Mutta lapsi hyvä, tehän olette ensiluokkaisia! naurahti Kyykkis saaden muut nauramaan Harrille. – Mutta ehkä lemmenrohdoilla. Minä tosin en aloittanut niillä. Mutta eipä minun tarvinnut sitä kysyä keneltäkään. Voisin sanella teille ihmeellisiä kaavoja, mutta kirjojenne marginaalit ovat liian kapeita! Siksi me seuraamme opetussuunnitelmaa, joka on tylsä, turhanpäiväinen ja vaativa. Pitäydymme ensimmäisenä lukuvuonna neljässä taika-ainesosia koskevassa perussäännössä: mitä teidän eteenne annetaankaan, käsittelette niitä sellaisina kuin ne ovat, erottamatta, jakamatta, muuttamatta ja sekoittamatta. Ilman alkuaineiden perinpohjaista tuntemusta on turha kuvitella etenevänsä! Täällä opettelemme valmistamaan kaikki alusta pitäen, emmekä alennu käyttämään mitään vihaliemikuutioita!
Pitkä koulupäivä päättyi luonnonkansojentiedon tuntiin. Lehtori Noikka Joikka Voikan rummun paukutuksen tahdittamana oppilaat vaipuivat syvähenkiseen tilaan, jossa he kohtasivat kukin oman voimaeläimensä. Niiden vertailu oli kiinnostavin puheenaihe iltapalalla.
– Mitkä ovat teidän voimaeläimenne? kysyi Claire. – Minun on jakkihärkä.
– Pingviini, sanoi Artemisia.
– Aarnikotka, vastasi Harri.
– Minun on karhu. Murrrr…sanoi Anthony.
– Minun on susi. Hau, sanoi Conan.
– Ei susi sano ”hau”! Koira sanoo ”hau”, väitti Maxine.
– Sinä keskeytit minut, sanoi Conan. – Olin sanomassa: hauuuuuu!
– Mikä on sinun, Vivian? kysyi Claire.
– Hai. Pul.
– Mitä?
– Hai on kala, vastasi Vivian.
– Selvä…Entä sinä, Rommi?
– En saanut selvää.
– Harmin paikka. Ehkä se selviää seuraavalla tunnilla, sanoi Claire osaaottavasti.
– Toivotaan niin, sanoi Rommi.
Kun toiset eivät kuulleet, Harri kääntyi Rommin puoleen.
– Etkö tosiaan kohdannut omaa voimaeläintäsi? Opettajahan sanoi, että kaikki saavat sen, koska kaikilla on sellainen.
– Sain minä, mutta en kehdannut tunnustaa sitä, sanoi Rommi.
– Mikset? Mikä sinun voimaeläimesi on?
– Täi.