Harri Potaska
1. luku: Tolloelämää
Tivoli oli saapunut kaupunkiin. Tai tässä nimenomaisessa tapauksessa siihen alemman keskiluokan kansoittamaan Lontoon kaupunginosaan, jossa Harri Potaska asui vanhempiensa ja vuotta nuoremman Herbie-veljensä kanssa. Lukuvuosi alkaisi maanantaina, mutta nyt oli vielä lauantai, viimeinen päivä, jolloin saattoi työntää koulun pois mielestään. Vanhempien antamat rahat yhdessä säästettyjen viikkorahojen kanssa riittäisivät normaaliin muutaman tunnin hauskanpitoon.
– Osaakos pojat sanoa, minkä kupin alla herne piilee? sanoi mies mairealla äänellä.
– Koitetaanko? hihkui Herbie.
– Koitetaan vain. Aloita sinä! vastasi Harri ja löi rahan pöytään.
– Tuon, sanoi Herbie ja osoitti sormella yhtä kuppia.
– Eipä ollut, sanoi mies naureskellen. – Vieläkö pojat yrittää?
– Totta kai, sanoi Herbie ja pani toisen kolikon pöydälle.
Mies nosti kuppia, jonka alla herne oli ollut. Sen jälkeen hän sekoitti.
– Tuolla, sanoi Herbie.
– Ei ollut siellä vaan täällä, sanoi mies ja nosti viereistä kuppia.
– Jospa minä yritän nyt, sanoi Harri.
Mies sotki niin taitavasti, ettei silmä pysynyt mukana. – No? hän kysyi Harrilta.
– Tuon alla.
– Väärin taas, sanoi mies naureskellen ja pani rahat taskuunsa.
Hän oletti poikien kyllästyneen, mutta he seisoivat pöydän edessä aikomatta lähteä mihinkään.
– Vieläkö? mies kysyi hämmästyneenä.
– Joo. Me olemme tulleet voittamaan, sanoi Harri. – Jatka, Herbie!
Kun he olivat hävinneet jo roiman summan rahaa, mies sanoi:
– Eiköhän tämä riitä pojille, ettei tule ihan suru puseroon!
– Minulta loppui. Onko sinulla vielä jäljellä? kysyi Harri Herbieltä.
– Ei muuta kuin tämä äidin antama. Se on aika iso.
– Meillä ei ole kuin seteli, Harri sanoi. – Sopiiko, että me pannaan tämä peliin ja jos me voitetaan, me saadaan omat takaisin tuplana?
– Pojat haluaa pelata isommalla potilla. Kyllä se sopii, myhäili mies. – Tuli pojille lyhyt tivolireissu!
– Haluatko arvata? Harri kysyi Herbieltä, jonka suu levisi hymyyn.
– En. Arvaa sinä vain, sanoi Herbie.
Vähän matkan päässä ennustajaeukko huuteli ja viittoi pojille kojunsa edustalla:
– Tulkaa, pojat, tänne, niin povaan teille! Noin nuorille puolella hintaa!
– Mennäänkö? kysyi Herbie.
– Mennään vain, sanoi Harri.
Eukko kertoi heille, että koulu sujuisi mukavasti, jos he tekisivät työtä viime vuotta enemmän, ja että joku pieni punatukkainen tyttö ihastuisi Harriin ja joku tummahiuksinen Herbieen. Ja että raha-asiat kohentuisivat pitkällä aikavälillä, johon Harri tokaisi, että ”se on selvä”. Kun tuli maksun aika, Harri otti rahan esille ja sanoi:
– Jos minä povaan sinulle yhtä hyvin kuin sinä minulle, saanko pitää rahan? Jos paremmin, maksatko sinä minulle?
Ennen kuin eukko ehti sanoa mitään, Harri otti hänen kätensä ja sanoi:
– Otit ekat kännit yksitoistavuotiaana. Sinulla on ollut viisitoista miestä, eikä sekään, jonka kanssa olet nyt, ole sinun miehesi. Sinulla on kolme aikuista lasta neljän eri miehen kanssa. Viime kuussa tätisi kuoli, mutta ei jättänyt sinulle perintöä.
Eukko oli täysin tyrmistynyt, mutta Herbie tirskui kämmeneensä.
– Haluatko viestin tädiltäsi? Hän voisi kertoa syyn.
– Häipykää, paholaisen pennut! huusi eukko ja heristi nyrkkiä heidän jälkeensä.
Seuraavaksi Harri ja Herbie menivät Merenneitojen taloon, jossa aikuiset, mutta pääasiassa nuoret naiset makasivat lavoilla merenneitoasuissa. Jos osui pallolla lavojen alapuolella olevaan maalitauluun, lava retkahti ja merenneito putosi veteen, mutta niin kävi harvoin, sillä maali oli pieni ja kaukana. Herbie ei saanut palloja lähellekään maalia, mutta Harrin heittokäsi ja osumatarkkuus kiinnittivät kohta huomiota. Pian muut maksoivat hänelle heitoista ja niin jokainen mies sai suosikkinsa pudotettua. Harri ja hänen veljensä olivat nuorimmat lukuun ottamatta yhtä isänsä takinliepeessä roikkuvaa pikkutyttöä – muita naisia ei merenneitojen lisäksi ollutkaan – eivätkä he oikein tavoittaneet sitä intoa, joka paistoi miesten ja nuorukaisten silmistä.
Kun pojat lähtivät kotimatkalle, heillä oli naama sotkussa jäätelöstä ja hattarasta, molemmissa käsissä muovipussit täynnä voittoja ja taskuissa rahaa enemmän kuin tullessaan. Tivolin valot välkkyivät niin kuin ei koskaan ennen ja maailmanpyörä pyöri väärään suuntaan.
Lauantai-illan ohjelmaan kuului säännöllisesti lottoarvonnan seuraaminen. Isä luki lehteä keittiössä tarkastellen veikkaustuloksia, kun äiti otti esiin kupongin ja kynän sekä aikakauslehden, jonka päällä olisi parempi tehdä merkinnät. Hän istui tv-tuoliin odottamaan arvonnan alkamista.
– Lotossa on tänään uusi juontaja, sanoi Harri, kun hän ja Herbie ryntäsivät olohuoneeseen.
Kun ohjelma alkoi, ilmeni, että vakituinen juontaja oli tilapäisesti pois sairastumisen takia.
– Ensimmäinen numero on sitten viitonen, sanoi Harri.
– Minulla ei ole viitosta, sanoi äiti.
– Onko sinulla kaksikymmentä yksi? kysyi Harri. – Se tulee seuraavaksi.
– Minulla on kaksikymmentä, vastasi äiti. – Panen aina meidän syntymäpäivät.
Arvonnan kaksi ensimmäistä numeroa olivat viisi ja kaksikymmentä yksi. Harri iski silmää Herbielle, joka iski silmää ja avasi suunsa:
– Täten julistan kolmannen numeron olevan seitsemäntoista!
– Sen olisi parempi olla yksitoista, sanoi äiti. – Tuo on sinun vaikutustasi, Harri. Et viitsisi jättää pikkuveljeäsi rauhaan? Hänellä menee koulu muutenkin huonosti.
– Enpä tiedä. Me voitamme aika paljon piiraamalla, sanoi Harri. – Niillä rahoilla ostimme sen uuden tietokonepelin.
– Minä en pidä siitä, että te pelaatte rahasta, sanoi äiti.
Kolmas numero oli se, jonka Herbie oli sanonut.
– Teidänhän tässä perheessä pitäisi lotota, sanoi äiti.
– Neljäs numero on luullakseni yhdeksäntoista, toitotti Herbie tikahtumaisillaan nauruun.
– Ei löydy sitäkään, sanoi äiti. – Se on veljeni syntymäpäivä, mutta huhtikuussa.
Neljäs numero osoittautui oikein ennustetuksi.
– Saakos kolmella oikein mitään? kysyi äiti enemmän itsekseen.
– Vain, jos on lisänumero, sanoi Harri. – Eikä sinulla ole mitään niistä.
– Kello on yhdeksän nolla kolme ja seuraava arvottava numero on kolmekymmentä kaksi, kailotti Herbie.
– Voin kertoa, ettei sinun hyödytä pelata tätä ensi lauantainakaan, sanoi Harri.
– Tuon viisauden joku olisi voinut kertoa minulle jo kaksikymmentä vuotta sitten.
– Kuten isoisä? totesi Harri katsahtaessaan kirjahyllyn valokuviin. – Nyt hänellä voisi olla vielä enemmän viisauksia jaeltavana.
– Miten niin ”nyt”? ihmetteli äiti.
– No, siltä puolelta, jossa hän on nyt, näkee paljon paremmin. Ei ole samojen rajoitusten alainen kuin me täällä. Se kuuluu esi-isien etuihin, sanoi Harri.
– Esi-isien? hihkaisi Herbie.
– Sillä tarkoitetaan kaikkia menneitä sukupolvia, sukupuolesta riippumatta, sanoi Harri.
– Onko isoisä myös esi-isä? kysyi Herbie.
– Tavallaan, vaikka sillä kyllä tarkoitetaan kaukaisempia sukupolvia, vastasi Harri
– Onko isoisoisä sitten esiesi-isä? Entä onko isoäiti esiäiti?
– Yhtä paljon varmaan.
– Esi-isä-esi-isi-isoisä-esi-iso-isoesi-äiti! luetteli Herbie.
Harri nauroi Herbien sujuvalle muuntelulle.
– Herb! huusi äiti keittiön suuntaan. Vastaukseksi kuului epämääräinen murahdus. – Minä luulen, että Harrissa on taas niitä demoneita!
Isä rymisteli olohuoneeseen käärien hihojaan.
– Piiskaamallahan ne ovat ennenkin lähteneet!
Molempia vietiin korvista yläkertaan. Harri ei äännähtänytkään ja Herbie veisteli edelleen menneistä. – Esi-au-isä-au-isi –
– Vanhempi saa niin että raikaa ja nuorempi herra pysyy muuten vain huoneessaan! komensi isä työntäen Harria edellään. Ohimennen hän heitti Herbien omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni.
– Esi-isä sihisi hississä!
Syntyessään Harri Potaskalla oli suussaan neljä hammasta. Hänellä, kuten kaikilla velhoilla, viisaudenhampaat puhkesivat ensimmäisenä. Muuten hänen taipumuksensa pysyivät piilevinä seuraavat neljätoista vuotta. Ainoan kerran ne antoivat vihjeen olemassaolostaan, kun pyhäkoulun pehmotarrataulun hyvä paimen ja lampaat liikkuivat itsestään sisään ja ulos aitauksesta. Nutturapäinen opettajatar kauhistui, heitti Harrin ulos ja kielsi häntä palaamasta enää koskaan. Tapaus huvitti kovasti seurakunnan teologiharjoittelijaa, mutta hänestä tulikin sittemmin piispa.
Katon rajasta purkautui kultainen suihku, ja kultahan on, niin kuin hyvin tiedetään, enkelien väri. Samalla kuului kuin kaukaisuudesta ihmeen ihanaa laulua:
da da di da da da daa
Harri nosti päänsä tyynystä ja näki vuoteensa vieressä enkelin.
– Älä murehdi, äläkä itke, Harri Potaska, sillä olen tullut ilmoittamaan sinulle suuren ilon!
– Kuka sinä olet? kysyi Harri.
– Olen enkeli Gizmoel, joka on lähetetty auttamaan sinua tässä elämäsi ehkä ratkaisevimmassa käännekohdassa.
Harri oli aika tavalla hämillään.
– Nuori mielesi on hämmentynyt, eikä se ole mikään ihme, sanoi enkeli Gizmoel, olethan elänyt pimennossa melkein viisitoista vuotta.
– Missä pimennossa? kysyi Harri.
– Et ole tiennyt, kuka oikeasti olet, eivätkä ympärilläsi olevat ihmiset ymmärrä sinua.
– Kyllä minä tiedän olevani Harri Potaska.
– Totta kai sinä sen tiedät. Mutta tiedätkö, kuka tai mikä on Harri Potaska?
– Englantilainen, Lontoossa asuva melkein viisitoistavuotias koulupoika…Mitä muuta minun pitäisi olla?
– Etkö ole kokenut suurta ymmärtämättömyyttä viimeksi tänä iltana? Eikö ole surullista, että omat vanhemmat voivat olla niin ymmärtämättömiä?
– Onhan se toisaalta, sanoi Harri. – Mutta jos muistan oikein, niin on ollut aina.
– Se johtuu siitä, että olet täysin toisenlainen kuin he, itse asiassa olet täysin toisenlainen kuin kaikki tuntemasi ihmiset, sanoi enkeli Gizmoel.
– Millä tavalla? kysyi Harri.
– Muistele erityisesti viimeisen vuoden aikana tapahtuneita asioita, kehotti enkeli Gizmoel. – Mitä erikoista on tapahtunut?
– Välit isän ja äidin kanssa ovat kiristyneet tosi paljon.
– Hyvä. Entä muuta?
– Olen nähnyt outoja unia.
– Niihin on selitys. Vieläkö jotain?
– Sitten oli se Anne Bysantin kumma kysymys, että kertoisinko hänelle, onko hän hukannut rintakorunsa vai onko joku varastanut sen. Mutta hänet vietiinkin pian sen jälkeen hourulaan.
– Rouva Bysant ei suinkaan ole hullu, vaan hyvin herkkä ihminen, vaikka tollo onkin.
– Siitä olen samaa mieltä, sanoi Harri.
– Ymmärsit väärin, Harri hyvä, tarkoitin, että hän kuuluu tollojen lajiin.
– Hullu tai tollo, mitä eroa?
– Tollo voi olla hullu tai olla olematta, sanoi enkeli Gizmoel, ja hullu on aina tollo. Velhot eivät koskaan tule hulluksi.
– Ihan miten vain, sanoi Harri. – Velhot?
Enkeli Gizmoel hymyili Harrille.
– Mitä sinä tekisit mieluiten? kysyi enkeli Gizmoel.
– Jaa, sanoi Harri ja heittäytyi selälleen, söisin jäätelöä, pelaisin tietokoneella, katsoisin teeveetä. Sekä joskus videoita tai kävisin ehkä leffassa.
– Missä sinä olet hyvä?
– Olen hyvä historiassa, maantiedossa, liikunnassa.
– Missä olet muita parempi, Harri?
– Ehkä historiassa.
– Muissa kuin kouluaineissa.
– Haluaisin piirtää sarjakuvia yhtä hyvin kuin Humpy Oddcoat.
– Mitä tapahtuu ylihuomenna?
– Koulu alkaa.
– Haluatko mennä kouluun?
– Oikeastaan joo, koska näkee taas kaverit.
– Entä, jos vaihtaisit koulua paremmin kykyjäsi vastaavaan? kysyi enkeli Gizmoel.
– Mitä kykyjä? Ei meillä ole varaa yksityiskouluun.
– Ylihuomenna sinä menet aivan erityiseen kouluun.
– Mihin muka? Ei minulle ole kerrottu mitään! Vaikka totta puhuen, minusta on pitkän aikaa tuntunut siltä, että äiti ja isä salaavat minulta jotain.
– Tätä he eivät salaa, koska he eivät tiedä sitä, sanoi enkeli Gizmoel.
– Mitä he eivät tiedä?
– Että sinä olet velho.
Harri tuijotti enkeli Gizmoelia ihmeissään. Kuitenkaan väite ei kuulostanut Harrista niin oudolta kuin sen kenties olisi pitänyt.
– Jos tutkit menneen vuoden tapahtumia, tajuat, että se on totta ja että olet salaisella tavalla tiennyt sen aina, sanoi enkeli Gizmoel.
Harri nyökkäsi.
– Totta. Vähän kuin muistaisi jonkin kaukaisen tapahtuman tai unen, sanoi Harri.
– Sinä lähdet ylihuomenna kouluun, jossa kykysi pääsevät oikeuksiinsa. Koulun nimi on Inhapihka, sen rehtori Doubledoor on valmistellut kaiken ja koska on itse estynyt, hän lähettää talonmiehen tervehtimään sinua jo huomenaamulla. Menet hänen mukaansa, niin hän näyttää sinulle Lontoosta sen puolen, joka koskee sinua, mutta joka ei ole avoin tolloille.
– Menenkö minä velhokouluun? kysyi Harri. – En peruskouluun tuossa lähellä?
– Sinä matkustat Inhapihkan velhokouluun, sisäoppilaitokseen, jossa kehität taitojasi.
Harrin ilme kirkastui. Hän hyppäsi pois sängyltä.
– Mahtavaa! Menen heti kertomaan äidille!
– Älä mene, sanoi enkeli Gizmoel vakavalla äänellä. – Sitä varten minut on lähetetty, että tuen sinua oikeaan suuntaan.
– Tarkoitatko, että he eivät ymmärtäisi minua?
– Tarkoitan. Mutta sinä voit ymmärtää heitä niin kuin viisaampi ymmärtää tyhmempiä. Koska he eivät tajua, sinun on pidettävä tieto itselläsi.
– Ainakin Herbielle voin kertoa, enkö voikin? kysyi Harri. – Vai enkö voi?
– Herbie ei ole sinun oikea veljesi, eivätkä sinun vanhempasi ole oikeat vanhempasi.
Harri romahti lattialle. – Mitä?
– Sinun oikeat vanhempasi ovat velhoja. Nämä, joita pidät vanhempinasi, ovat tolloja. Sinä et ole heidän jälkeläisensä, etkä voisikaan olla, koska olet velho. Velhot synnyttävät velhoja, tollot synnyttävät tolloja.
– Uskomatonta!
– Saat nähdä ja kuulla vielä paljon ihmeellisempiä asioita, sanoi enkeli Gizmoel. – Sinun on vain elettävä niiden kanssa.
– Miksi he eivät ole kertoneet? Miksi he ovat salanneet asian kaikki nämä vuodet?
– He ovat uskoneet tekevänsä oikein. He haluavat parastasi, eivätkä ole ymmärtäneet tekevänsä väärin sinua kohtaan.
– Kai he joskus olisivat kertoneet? Eihän sellaista voi salata loputtomiin?
– Sitä on mahdoton sanoa. Myös tolloilla on vapaa tahto. Mutta katso sinä tulevaisuuteen! Sinua odottavat suuret tehtävät, suuremmat kuin osaat kuvitellakaan. Sinä autat ihmiskuntaa kehittymään.
– Lopetanko minä sodat?
– Paljon suurempaa ja parempaa, joskin se voi olla sivutuotos. Katsos, Harri, ihmiskunta elää aikakauden muutoksen kynnyksellä. Sinä olet Valittu, sinun täytyy tehdä kaikkesi, jotta tollotkin valaistuvat.
– Miten? kysyi Harri. Hän oli mennyt taas vuoteeseen.
– Kaikki selviää sinulle aikanaan, huomisaamusta alkaen, vastasi enkeli Gizmoel.
– Ai niin, tulee se joku tyyppi. Miten tunnistan hänet?
– Hän on täysin toisenlainen kuin kukaan muu, johon olet törmännyt tähänastisessa elämässäsi. Tunnistat hänet varmasti, älä huoli!
Enkeli Gizmoel muuttui läpikuultavammaksi.
– Mihin sinä menet? kysyi Harri.
– Menen sinne, mistä lähdinkin. Hyvää yötä, Harri, sanoi enkeli Gizmoel ja katosi.
– Hyvää yötä…vastasi Harri ja nukahti saman tien.