Harri Potaska
16. luku: Arvoitukset ratkeavat
– Mistä te ootte tulossa? kysyi Harming. – Näytätte meinaan iha räjähtäneiltä!
– Kumma juttu, sanoi Artemisia kireästi, koska minä luulin kolmen tunnin patikoimisen jälkeenkin näyttäväni ihan freesiltä!
– Sä oot Artsi semmone tulinen likka, et su pitää varoo, mitä sä päästät suustas. Rommillaki o varmaa paskat housussa.
– Niin on, sanoi Rommi hiljaa.
– Ootteks te ollu nummella noidissa?
– Joo, vastasi Harri nolona.
– Olisitte pyytäny multa. Niide kama on epäpuhasta, mun kama o nii lähelle satarosenttista ku voi vaa olla. Veiks ne teidä luudatki?
– Joo, kun me emme tajunneet, että jonkun kannattaisi vartioida, sanoi Harri.
– Se o vähä sama ku et jonku pitää olla kuskina eli selvä. Näis ei voi olla liia varovaine.
– Välitätkö sinä luihuruokoa oppilaille, Harming? kysyi Artemisia. – Etkö tiedä, että se on laitonta?
– Mä e puhuis, jos mä olisin just kokeillu ite.
– Etkö pelkää jääväsi kiinni? jatkoi Artemisia.
– Mul o suojelijoit. Ja mä e välitä kakaroil, vaa ainoostaa kiirastulilaisil ja paratiisilaisil, siis niille, jotka haluu. Mut tulkaa tonne mu kämppää ny sit, vaiks mä e vierait yleesä kutsukaa. Ette te voi tollasina mennä sisälle, sanoi Harming ja viittasi heitä seuraamaan. – Mut sit yks juttu: ette puhu sit mistää mitää!
– No, emme me halua paljastua, sanoi Harri.
– Mä tarkotin sitä, mitä te näätte mun luona. Mul o tänää tiedos muutenki hankaluuksii.
– Tietenkään emme puhu, sanoi Harri.
– Artsi ja Romsku lupaa kans!
– Joo joo, he sanoivat.
Jonkin ajan kuluttua heitä vastaan kopisteli yksinäinen kentauri, jonka uljas vartalo hohti hopeisena kuunvalossa. Harming rykäisi ja sanoi:
– Hyvää iltaa.
– Haista itse, sanoi kentauri ja jolkutteli heidän ohitseen uhraamatta lapsille edes vilkaisua.
– Ne o vähä huonokuulosia, sanoi Harming nolona.
– Ovatko kentaurit sitten niin pahoja? kysyi Artemisia. – Minusta he ovat hurjan komeita!
– Noin voi sanoo vain oikee heppahullu! naurahti Harming ja pärskytti sylkeä. – Ne onki kovii poikii ratsastamaa!
Harming hihitteli itsekseen, kunnes he saapuivat pienehkön vajannäköisen tönön luokse.
– No joo, tääl o mun mökki, sanoi Harming johdattaessaan Harria, Rommia ja Artemisiaa asuntoonsa. – Se o oikeestaa viimmene etuvartio enne metsää, jonne, niinkus tiätte, ei o menemistä.
– Asutko sinä tässä? kysyi Rommi epäuskoisena. – Tämähän on ihan läävä!
– Tää o mun koti, ja jos se ei kelpaa nuoriherra Wellsille, ni sopii lähtee!
– Ei Rommi tarkoittanut pahalla, sanoi Harri vikkelästi vilkaisten Rommin järkyttyneitä kasvoja. – Hän tarkoitti, että on väärin antaa sinun asua huonommin kuin velhot.
– Ai jaa, no se o eri juttu se. Mut ku mä joudun – tai saan, pitäs kai sanoo – hoitamaa joitai elukoita, ni kaikille o parempi, et oon vähä sivussa. Pääsehän mä sit taas ihmiste ilmoille, ku haluun.
Kun Harming avasi oven, heitä vastaan hyppäsi ison koiran kokoinen sfinksi.
– Noh, Cicero, soo so, hä hä, Harming rauhoitteli ilosta mylvivää otusta. – Täs o mun ystävii, Harri, Rommi ja Artemisia, joita sä voit kans kunnioittaa.
– Ai, sepä hienoa, sanoi sfinksi. – Otetaanko visa? Minkä ikäinen oli Henrik IV:n valkea ratsu?
– Ranskan vai Englannin? kysyi Rommi tiukasti takaisin.
– Mikä oli Sebedeuksen poikien äidin nimi?
– Menkääs te pojat tonne sivummalle, et me saadaa keskustella Harrin ja Artemisian kanssa.
– Me ymmärrettiin, että sinulle olisi tulossa joitain vaikeuksia tänään, sanoi Artemisia, kun Harming ojensi heille höyryävät kupit viinimehua.
– No joo, oikeestaan on, vastasi Harming ja istahti likaiseen laiskanlinnaansa ryystäen samalla juomaansa. – Noi sfinksit o täysin kiellettyjä. Tänne tulee sivistystoimenjohtaja Saukko ja rehtori Doubledoor ite.
– Miksi sfinksit ovat kiellettyjä? ihmetteli Harri. – Nehän ovat melkein yhtä älykkäitä kuin delfiinit.
– Mä luulen, et syynä o se, et ne osaa puhuu meidän kieltä, sanoi Harming. – Vähä niinku jotku tollot ei käytä turkiksii, kun eläin tarttee sen. Mun käsitykse mukaa kuollu eläin ei tartte turkkia sen enempää ku kuollu ihminen lompakkoonsa! Tai elävä, sen paremmi. Öh, sori, tehä ootte ihmisii…
– Minusta eläinkokeet ovat väärin! kivahti Artemisia.
– Onks liha murhaa? Harming vinoili.
– En minä niin sanonut!
– Musta on tärkeintä, et liha on mureeta, naurahti Harming.
– Minkälaisia vaikeuksia sinulle on tulossa? kysyi Harri kääntäen keskustelun takaisin asiaan.
– No sfinksejä ei sais olla.
– Tietääkö muutkin, että sinulla on sfinksi?
– Kaikki varmaa tietää, sanoi Harming. – Mut oikeestaa se ongelma o siinä, et miten niit sfinksei tehää.
– Miten niin tehdään? Artemisia hämmästeli. – Sfinksit synnyttävät sfinksejä. Kissat synnyttävät kissoja. Siinä se.
– Se ei katos oo nii. Katos tota, sanoi Harming osoittaen Ciceroa, joka oli uponnut tietokilpailuun Rommin kanssa.
– Mitä Cicerosta? kysyivät Artemisia ja Harri yhtä aikaa.
– Kattokaas tarkkaan sen piirteitä.
Harri ja Artemisia katselivat mielestään tarkoin. Cicero oli sfinksi, leijonan ruumis varustettuna ihmisen päällä. Iloinen, voimakas, hyvää seuraa ja ärsytettynä varmasti vaarallinen.
– Kattokaa sen kasvoja!
Sitten heillä välähti. Heidän suunsa avautuivat ja sulkeutuivat miltei samassa tahdissa, kun he katsahtivat ensin toisiinsa ja sitten Harmingiin.
– Mutta eihän se ole mahdollista, sanoi Artemisia. – Se on rumaa!
– Hetkone, nuori neiti. Älä tee hätäsiä päätöksiä!
Artemisian kasvot ilmensivät inhoa ja hän oli aikeissa nousta, mutta Harri kiskaisi hänet takaisin.
– Selitä meille, Harming, Harri sanoi.
– Tiedätteks te muulit?
– Muulit? Hevosen ja aasin jälkeläiset? Tiedetään.
– Ne ei pysty lisääntyy keskenään. Muuleja tulee vaan, jos heppa ja aasi, ööh, lisääntyy, keskenää. Sfinksit on ku muuleja. Niitä ei tu ku jellonanmunasta, jota, öh, käsitellää, tota, miehen tolla, siemenellä.
– Jellonan?
– Nii, jellonan. Jellonanmunasta tulee muute jellona. Mut jos tekee noi, ni sit tuleeki sfinksi. Se saa isänsä naaman. Ja ku mulla ei o lapsii, ni toi o tavallaa mun lapsi. Se o iha mun näkönenki.
– Niin se kyllä on, sanoi Artemisia heltyneenä. – Se on tosi suloinen.
– Ja varmaan on tosi uskollinen kaveri, sanoi Harri.
– Nii o, sano Harming ilostuneena. – Sen kanssa o mahtava käydä metsällä! Se noutaa minkä vaa ja mistä vaa! Eiks vaa, Cicero!
Kuullessaan isäntänsä – tai isänsä, ehkä pitäisi sanoa – mainitsevan nimensä, Cicero katsahti Harmingiin ja karjahti iloisesti. Kun Harming hymyili sille, se ryntäsi silitettäväksi ja Harming rapsutti voimakkaasti sen paksua turkkia. Artemisia, Harri ja Rommi katsoivat hymyillen Harmingin ja Ciceron onnea. Mutta äkkiä Cicero jännittyi.
– Mitäs ny? Haistat sä jotai?
Harming meni ikkunalle.
– Ne tulee! Te ette ehi pois.
– Eikö sinulla ole taka-ovea? kysyi Harri.
– Ee…o, mut siit ei ny voi mennä.
– Mitä me teemme? Meitä ei saa nähdä täällä, huudahti Rommi.
– Menkääs tonne nurkkaa, Harming käski. Lapset tottelivat vikkelästi.
– Mä paan teidän päälle mun näkymättömyyskalsarit, jotka sain joskus kaverilta lahjaksi. Ne o ikävä kyl likaset, mutta ne peittää kaike, mikä o kosketuksis niihi, jote teit ei näy, jos vaa kosketatte niitä.
Harmingin hirmuiset, liasta kankeat kalsarit putosivat lasten ylle ja he katosivat näkyvistä.
– Sen suojis voi vaik vähä kuiskata, se ei kuulu mihkää, sanoi Harming. – Cicero, paikka!
– Selvä! sanoi Cicero ja pani pitkäkseen.
Oveen koputettiin.
– Harming, oletko siellä? Tärkeilevä ääni kuului selvästi rehtori Doubledoorille. – Jos olet, avaa ovi!
– Joo, oon mä. Mä avaan, iha sekuntti! Kaikki hyvi? sanoi Harming katsoen epämääräisesti nurkkaan. – Ookoo sitte.
– Iltaa, eläintenkesyttäjä! töräytti Doubledoor teeskennellen. – Ja siinähän on meidän…eläin.
– Tunnetteko te toisenne? kysyi rehtorin vierellä seisova kolho nainen.
– Valokuvista, vastasi sfinksi. – Hän on koulun rehtori.
– Sinulta ei kysytty mitään, sanoi nainen ja katsoi sitten ensimmäistä kertaa Harmingiin. – Minä olen sivistystoimenjohtaja Anu Saukko. Te olette varmaan herra Harming, Inhapihkan lumoeläinten kasvattaja ja aineen virkaatekevä opettaja?
– Joo, nii oon, maam, sanoi Harming esiintyen mahdollisimman sydämellisenä. – Tulkaa sisään ja istukaa, olkaa hyvät!
– Kiitos, Harming-hyvä, sanoi Doubledoor makeilevasti. – Olisikos sinulla tarjota niitä maanmainioita mehujasi?
– Joo, olis, tietty, sanoi Harming ja alkoi säheltää innokkaasti. – Ottaako maam kanssa?
– Kyllä, jos sekin ei ole jotain kiellettyä, vastasi sivistystoimenjohtaja.
Harming ja Doubledoor hätkähtivät kummatkin ja katsoivat toisiinsa. Epäilemättä niin juuri oli asian laita, mutta sivistystoimenjohtaja ei huomannut sitä, vaan jatkoi antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta.
– Tiedätte, herra Harming, miksi olen täällä.
– Joo, tiedän. Harming yritti hukuttaa hätänsä kattiloiden kalisteluun ja kuppien kilinään, mutta ainakin näkymättömissä lymyävät lapset vaistosivat hänen jännittyneisyytensä.
– Tiedätte myös, että sfinksit ovat kiellettyjen eläinten listalla. Ne on kielletty, ei vain koulujen opetuskäytössä vaan niiden tuottaminen kaiken kaikkiaan.
– Se o musta väärin, sanoi Harming. – Sfinkseilt voi oppii monenlaista.
– Samat asiat ovat luettavissa kirjoista, sanoi Saukko.
– Mutta me kaikki tiedämme, että paras opetustapa on keskustelu, ja siinä sfinksit ovat verrattomia, sanoi Doubledoor. – Tiedän, että opettajakunnassa on paljon samoin ajattelevia!
– Olemme myös saaneet useita valituksia kentaureilta.
– No ne ny valittaa aina –
– Olette kentaurien mukaan käyttänyt sfinksejä metsällä.
– Niitä täytyy ulkoiluttaa, kuten kaikkia eläimiä, sanoi Doubledoor väliin.
– Ei ole kyse ulkoiluttamisesta vaan siitä, että niillä on metsästetty, kentaureja, muiden muassa.
Harmingin huulet muodostivat sanat ”muiden muassa” pikkutarkan huolellisesti, kun sivistystoimenjohtaja ei katsonut häneen.
– Kentaureja ei saa enää metsästää, Harming-ystävämme tietää sen. Meillä on rauhansopimus, ollut jo vuosia, sanoi Doubledoor taas teennäisen kepeästi.
– Mut niist saa kyl hyvää saapasrasvaa, tokaisi Harming.
– Anteeksi kuinka? kysyi sivistystoimenjohtaja.
– Harming viittasi erääseen vanhaan velhohistoriaan, jossa kentaureja vastaan taistellut velhopäällikkö sanoi juuri noin, ehti Doubledoor tasoitella.
– Velhoinsuojelupoliisi väittää saaneensa raportteja Harmingista paikkakunnan majataloissa – ostamassa jellonanmunia. Laitonta eläinkauppaa. Munavarkautta.
– Miksi eivät sitten ole ottaneet kiinni, jos kaikki on selvää? Doubledoor muka-tuhahti. – Tämä haiskahtaa!
– Tarkkaan ottaen yksi Velhoinsuojelupoliisin upseeri on saanut tiedon. Hän oli paikalla sattumalta. Hän puolestaan tuntee minut.
Harmingin ilme viekastui. Hän tajusi, että hän ei ollutkaan paljastunut. Doubledoor ei tajunnut.
– Mistä tässä sitten on kysymys? Doubledoor tuhahti, tällä kertaa aidosti.
– Olen kanssanne aivan samaa mieltä sfinksien pedagogisesta merkityksestä, sanoi sivistystoimenjohtaja. – Haluan korostaa, että hyväksyn toimintanne, jos pidätte edelleen matalaa profiilia.
– No, sehä o selvä, sanoi Harming hymyillen.
– Tarvittavat yhteystietoni ovat tässä, nainen sanoi ja ojensi Harmingille kirjekuoren. – Älkää epäröikö ottaa yhteyttä ongelmatilanteissa.
– Ev varmasti, sanoi Harming niin monimielisesti, että Doubledoorin suu oli ammosellaan auki.
– Nyt minun on valitettavasti mentävä, herra Harming, mutta kuulen teistä vielä varmasti.
– Epäilemäti, maam, sanoi Harming ja nousi avaamaan oven naiselle. – Mut mä haluun jatkossa ilmaset poletit miestenvessan automaattiin.
– Mahtuvatko ne sinulle? hämmästeli rehtori.
– Sovitaan niin, herra Harming. Sen voi ajatella jonkinlaisena luontaisetuna.
Nainen melkein vinkkasi silmää Harmingille, kun taas rehtori Doubledoor yritti silmät pyöreänä etsiä jotain vihjettä Harmingin kasvoista. Kun vieraat olivat poistuneet, Harming otti suuren pullon mehua ja kulautti sen kerralla kurkkuunsa.
– Ai ni, voitte tulla jo.
– Mitä tuo oli? kysyi Harri. – Eihän hän aikonutkaan paljastaa sinua!
– Ihan niin kuin hänellä olisi ollut jonkinlainen juoni mielessään, sanoi Artemisia.
– Joo, varo vain tuota naista. Sillä on ihan varmasti jotain mielessä, sanoi Rommi.
– Mitäs tuossa kuoressa on? kysyi Cicero viattomasti.
– Mä luule, et siel o tilinumero.
– Kenen? ihmetteli Rommi. – Miksi hän antaisi sinulle tilinumeron?
– Siksi, että sinne siirretään rahaa, sanoi Artemisia. – Sitä varten tileillä on numerot. Hän kiristää sinua, Harming, eikö niin?
– Nii se yrittää.
– Sinun täytyy heti kertoa poliisille! sanoi Harri.
– Mitä hyötyy? Et sä kuullu ku se sano, et joku velhonsuojelukyttä tietää? Mä e voi ku maksaa.
– Mistä sinä saat rahat?
– Voi lapset, Cicero huokaisi. – Minä en ole ainoa Harmingin sfinkseistä. Niitä on ollut ja tulee vielä lisää. Meille on mahtavat markkinat, laittomat, mutta rahakkaat. Sillä tienaa tosi hyvin.
– Siksi emme siis voineet paeta takakautta, totesi Harri.
– Oletko sinä rikas? Oletko, Harming? kysyi Artemisia.
Harming alkoi päihtyä.
– Joo, oon mä. Tuu istuun mun polvelle, typykkä!
– Minä en ole sinun typykkäsi, eikä minusta koskaan tulekaan sellaista, sanoi Artemisia painokkaasti ja marssi ulos.
– Vielä sä harmittelet, typy!
– Naiset! vinkaisi Cicero, kun Harri ja Rommi juoksivat Artemisian perään.
– Miksi sinä nyt noin suutuit? Harri kysyi hengästyneenä. – Harming olisi vain halunnut –
– Halunnut mitä? Mitä hän olisi halunnut? Olisiko minun pitänyt ryhtyä rikollisen, kieron, inhottavan, tyhmänovelan semijättiläisen typykäksi?
Artemisia piti käsiään vyötäisillään ja selvästi odotti pojilta vastausta.
– Ei taida tulla pojilta vastausta?
Ei tullut. Koko seuraavan viikon Artemisia näytti hyvin loukatulta ja ylpeältä, eivätkä Harri ja Rommi rohjenneet puhua hänelle sanaakaan.
Päätöstranssiaisten jälkeisenä päivänä Artemisia kävi terveydenhoitajan luona. Hänen mielessään pyörivät edellisen illan tanssivat pöydät, rytmikkäät koputukset ja pirunpolska, kun Kamfeeri-Meeri tarkasteli hänen iiriksiään.
– Vaistosit oikein, totesi terveydenhoitaja. – Usein tytöt tajuavat nämä poikia paremmin. Sinussa on tapahtunut muutos. Tosin odotin tätä jo paljon aikaisemmin.
– Mitä se tarkoittaa?
– Sitä, että sinä kuulut tästä päivästä lähtien Paratiisiin. Manalaan sinulla ei ole enää paluuta. Et vietä siellä enää yhtäkään yötä.
– Voinko hakea sieltä tavarani?
– Totta kai. Et sinä ole missään karanteenissa. Ai jai, sanoi terkkari lempeän haaveksivasti. – On aina yhtä ihmeellistä nähdä velhon kypsyvän. Tolloilla ei ole mitään vastaavaa.
Punaiset nuput ilmestyivät Artemisian poskille, hän punastui.
– Siinähän sinä olet!
Rommi käveli käytävässä yksinään. Hän katsoi ympärilleen ja näki kaksi koulun tavoitelluinta naista, Leanna Loch Nessin ja Sheena Bansheen, tulevan häntä vastaan.
– Sinä juuri, Rommi Wells, sanoi brunetti Sheena. – Me etsimme sinua.
Rommi ei tiennyt, kumpia hän uskoi vähemmän, silmiään vai korviaan. Leanna ja Sheena sekä kävelivät häntä kohti että sanoivat kaipaavansa häntä. Koulun jokainen miespuolinen vaihtaisi paikkaa hänen kanssaan, elävä tai kuollut.
– Nyt hän on ihan ihmeessä, sanoi Leanna iloisesti Sheenalle.
Leanna ja Sheena olivat selvästi Rommia pidempiä, mutta kohdalle päästyään he eivät kumartuneet vähääkään. Rommia se ei haitannut, hän katsoi heitä mielellään ylöspäin.
– Oletko kaivannut kojettasi? kysyi Sheena.
– Mitä? Ai, sitä. No, en oikeastaan ole muistanut koko asiaa, vastasi Rommi.
– Keksitkö sinä sen koneen ihan yksin? kysyi Leanna.
– Kyllä. Siinä oli monia osia muista sähkölaitteista, mutta minä keksin panna ne yhteen.
– Fantastista! Se on aivan uskomaton laite, sanoi Sheena.
– Kaikki paratiisilaiset ovat ihan hulluna siihen, sanoi Leanna.
– Kaikki ovat sitä mieltä, että jos Paratiisista jotain puuttui, niin se, sanoi Sheena.
– Ihanko totta? Rommi hämmästeli. – Rehtori Doubledoor sanoi, että se on täysin turha kapistus, koska meillä on jo olemassa Kirillian-kuvaus ynnä muut. Samaa sanoivat muutkin opettajat.
– Keiltä kaikilta oikein kysyit? Leanna kysyi.
– Rehtorilta, Wauhkohousulta, Kyykkikseltä, Soodalta ja Sepalukselta, vastasi Rommi.
– En yhtään ihmettele, etteivät he keksineet laitteellesi mitään käyttöä, sanoi Sheena. – Sinun olisi kannattanut ehkä kysyä lehtori Mircallalta.
– Ei tullut mieleenikään. Ajattelin, että jos rehtori on sitä mieltä, ettei siitä ole hyötyä, niin kai asia sitten vain on niin, sanoi Rommi.
– Ja sitten luovutit? kysyi Leanna.
– Niin.
– Rommi-kulta, täytyy olla sitkeämpi, sanoi Sheena katsoen Rommiin veikeästi. Rommi punastui. – Ei saa antaa periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla!
– Sitä paitsi, tästä asiasta rehtori ei tajua yhtään mitään, nauroi Leanna. – Hän on hölmö!
– Toivottavasti et loukkaannu, kun kerromme, että meillä ei ole konettasi, sanoi Sheena vakavampana. – Olemme toimittaneet sen eteenpäin.
– Mihin? Kenelle? Minkä takia? Rommi melkein hätääntyi.
– Isillemme. He omistavat yrityksen, joka valmistaa tarvikkeita velhoille, sanoi Leanna. – Joten koneesi on hyvässä tallessa asiantuntevissa käsissä. Koekäytimme sitä koko Paratiisin voimin, ja suosittelimme sen sarjavalmistusta.
– Muutaman viikon kuluttua saat erittäin rahakkaan tarjouksen, sanoi Sheena. – Sinusta tulee rikas. Isukkimme pitävät siitä huolen!
Rommi ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli järkyttyneen iloinen.
– Voi pientä raukkaa, söpösteli Leanna. – Nyt hän meni taas ihan hämilleen!
– Ei Rommi ole raukka ollenkaan, vaan suuri keksijänero! sanoi Sheena jämäkästi.
– Keksijäthän saavat mainetta ja kunniaa, eikö niin? Leanna kysyi Sheenalta.
– Aivan varmasti, ja rahaa myös, kuten tässä tapauksessa, vastasi Sheena.
– Siispä meidän naisten kannattaa osoittaa heille kiitollisuuttamme, sanoi Leanna.
– Ehdottomasti. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, sanoi Sheena.
Äkkiä Leanna otti Rommia kiinni leuasta ja suuteli häntä suoraan suulle. Se oli Rommin ensimmäinen suudelma.
– Ansaitsemaansa arvostukseen nähden osoitit kiitollisuuttasi miltei vaatimattomasti, sisko hyvä, sanoi Sheena ja otti Rommin kasvot käsiinsä ja suuteli häntä pitkään. Se oli Rommin ensimmäinen kielisuudelma.
– Yksi asia vielä, sanoi Sheena, kun tärkeämmät muodollisuudet oli hoidettu. Rommin puolesta asioita olisi saanut olla vaikka miljoona. – Oliko laitteellasi nimeä?
– No, joko E-mittari tai A-näytin riippuen siitä, ajatteleeko sen koskevan energiaa vai nimenomaan auraa. Vähän samoja asioitahan ne ovat.
– Hassua, sanoi Leanna. – Me emme tienneet tuota ja nimesimme sen. Onneksi keksimämme nimi on hyvin samantyyppinen.
– Jos se on hyvä nimi, niin ei ole mitään väliä, kuka sen on keksinyt, sanoi Rommi. – Minkä nimen te annoitte sille?
– Päätös oli koko Paratiisin yhteinen. Nimeksi tuli G-osoitin, sanoi Sheena.
– Se on oikein hyvä nimi, sanoi Rommi.
Myöhään illalla, kun koko Manalan muu väki nukkui, Rommi ei saanut unta. Hän tunsi Leannan huulet huulillaan ja Sheenan kielen suussaan. Hän ei osannut päättää, kumpi heistä oli ihanampi. Hän ajatteli Sheenaa aavistuksen verran enemmän, koska hän oli edennyt pidemmälle. Mutta hän halusi heidät molemmat.
Rommi tunsi pakotusta jalkovälissään. Näin oli käynyt useasti aiemminkin, mutta hän oli vain odottanut ja toivonut, että se menisi ohi. Hän nousi istumaan mutta jomotus ei hellittänyt. Sitten hän vei kätensä peiton alle vain hämmästyäkseen, kuinka kosketus tuntui hyvälle. Oikea ote ja oikeat liikkeet löytyivät nopeasti. Vähän aikaa jatkettuaan hän tajusi, että tämä saattoi olla juuri sitä toimintaa, jonka rehtori oli kironnut. Hän otti kätensä heti pois ja loihti pikkuisen tuikun tarkastellakseen kättään sen valossa. Ainakaan vielä karvoja ei näkynyt. Pidättäytyminen tuntui kuitenkin ylivoimaiselta. Ehkä hän voisi käyttää hansikkaita ja selittää kaataneensa jonkin taikajuoman käsilleen?
Rommi ei ehtinyt jatkaa kauaa pohdiskeluaan, kun hän huomasi oven avautuvan hiljaa. Lehtori Mircalla astui huoneeseen ja kierteli vuoteelta toiselle katsomassa nukkuvia oppilaita. Hän huomasi Rommin ja tuli istumaan sängynlaidalle.
– Oletko sinä vielä valveilla, Rommi Wells? kuiskasi lehtori Mircalla.
Rommi nyökkäsi ja toivoi, ettei lehtori huomaisi mitään. Itse asiassa hän toivoi lehtorin häipyvän hyvin pikaisesti.
– Olen pahoillani, ettei teitä tänä iltana peitelty, sanoi Mircalla. – Syy on minun. Oli lehtori Upsuksen vuoro, mutta hän tuli huonovointiseksi ja me vaihdoimme vuoroja. Mutta minä unohdin!
– Sellaista sattuu. Ei täällä kukaan valittanut, kuiskasi Rommi toivoen, että lehtori lopettaisi lässyttämisen ja menisi tiehensä.
– Hyvää yötä, sanoi lehtori Mircalla Rommin riemuksi ja Rommi painoi päänsä tyynyyn. Lehtori antoi nopean suukon Rommin poskelle ja sipaisi hänen hiuksiaan. Rommi toivoi vain, ettei lehtori katsoisi väärään kohtaan.
Mutta niin lehtori Mircalla teki. Täysikuu loi valonsäteen Rommin vuoteelle, josta lankesi varjo, jonka Mircalla huomasi noustessaan. Rommi oli kauhustakin jäykkänä, mutta Mircalla otti, sikäli kuin hämärässä saattoi nähdä, miettivän asennon ja mahdollisesti hänen kasvoillaan viivähti jokin hymyntapainen. Hän kumartui aavistuksen Rommin suuntaan.
– Jos et saa unta, voit tulla nukkumaan minun viereeni, hän sanoi.
Rommin mielestä tämä oli kauheinta, mitä saattoi kuvitella. Ei kai hänen ole pakko mennä? Jos hän joutuisi menemään, hän ei voisi…liian kovaa ajatellakaan! Hän ei kestäisi! Hän halusi olla yksin, rauhassa. Hänen nuori elämänsä oli nyt alkamassa, kunhan hän saisi olla omissa oloissaan!
Rommi puisti päätään toivoen, että se riittää. Jos opettaja pakottaisi hänet, kaikki olisi menetetty.
– Ehkä olet vielä liian nuori, sanoi Mircalla hymyillen.
Kerrankin nuoruudesta oli jotain hyötyä, totesi Rommi mielessään.
– Mutta kuka tietää, ehkä jo vuoden, parin päästä…
Rommi päätti sisimmässään, että tätä häneltä ei viedä – ei vuoden päästä, ei koskaan, ei ikinä!
Lehtori Mircalla soi Rommille hurmaavimman hymynsä ja poistui huoneesta. Rommi huoahti. Sitten hän nousi istumaan.