Harri Potaska
3. luku: Suuri päivä
Harri heräsi, avasi silmänsä ja tunsi olevansa riemua täynnä. Hänen mielensä täyttyi lukemattomista kysymyksistä, joista suurin ja tärkein oli se, oliko eilinen unta vai totta. Häntä oli aina moitittu haaveilijaksi ja uneksijaksi. Hän oli itsekin tähän osasyyllinen, sillä hän oli nuorempana useasti kertonut uniaan täytenä totena. Hänellä sanottiin olevan vilkas mielikuvitus, eikä häntä otettu vakavasti. ”Entä jatkossa?” huolestui Harri. Tämä oli ainoa synkkä pilvi hänen aatoksissaan, mutta se varjosti kaikkea ja uhkasi peittää lupauksen, toivon ja tulevaisuuden sädehtivän kirkkauden. Harri tunsi masennuksen hiipivän sisimpäänsä.
obladii obladaa
”Muistathan, Harri, että tänään on suuri päivä!”
Harri kuuli äänen sisällään, mutta ei nähnyt enkeliään. – Muistan, hän vastasi hiljaa. Hän oli onnellinen, koska nyt hän oli varma, ettei eilinen ollut kuvittelua.
”Mene eteiseen, pane kengät jalkaasi ja ota takkisi! Kun ovikello soi, avaa ovi. Sinut hakee henkilö, jollaista et ole koskaan aikaisemmin tavannut. Mene hänen mukaansa, hän tutustuttaa sinut velhomaailmaan!”
”Mitä sinä teet?” kysyi Harri mielessään enkeli Gizmoelilta.
”Olen vierelläsi koko ajan, mutta erityisesti täällä kotona, sillä tulet kohtaamaan vastustusta tänä iltana.”
”Minkälaista vastustusta? Kuka vastustaa ja missä asiassa?”
”Ne, jotka kutsuvat itseään vanhemmiksesi, eivät halua kuullakaan kyvyistäsi. Älä kuuntele heitä, älä anna heidän käsitystensä häiritä mielenrauhaasi. He eivät voi muuttaa sitä, mikä on ennalta määrätty.”
”He ovat vahvoja, paljon vahvempia kuin minä.”
”Tuo, jos mikä, ei ole totta! Sinä olet velho, velhojen jälkeläinen, ja he ovat tolloja! Sinä olet voimakkaampi kuin he ja kaikki tuntemasi ihmiset yhteensä. He eivät usko totuuteen, etkä sinä vielä tunne voimiasi, mutta nyt on muutoksen aika!”
”Suojeletko sinä minua?”
”Pysyn vierelläsi ainaisesti, mutta erityisesti tämän päivän ja tulevan yön. Riennän avuksesi, kun joudut vaikeaan tilanteeseen.”
”Kiitos, enkeli Gizmoel!”
Harri laskeutui portaat varovasti, jotta ne eivät narisisi. Oli vielä niin varhaista, etteivät muut olleet nousseet. Harri teki niin kuin enkeli oli käskenyt ja seisoi eteisessä täysissä pukeissa. Ulkona paistoi aurinko. Oli kesäloman viimeinen päivä.
Yhdessä hetkessä ulko-oven ylle lankesi valtava varjo. Se peitti näkymän kokonaan, niin että eteisessäkin tuli hämärää. Himmennetyn lasin läpi ei nähnyt kuin liikettä, josta saattoi päätellä, että varjo oli elävä. Varjo oli massiivinen, sen syvyys, korkeus ja leveys olivat vaikuttavat. Harria alkoi pelottaa. Hänen teki mieli juosta takaisin huoneeseensa ja vetää peitto pään yli. Vaatekaappi tuntui vielä paremmalta piilolta. Toisaalta häntä houkutti avata ovi ja kohdata tuo pelottava otus kasvokkain, silmästä silmään – edellyttäen, että sillä olisi silmät tai edes yksi silmä.
Sitten soi ovikello. Harri epäröi tarttua ovenkahvaan, koska se ja lukko näyttivät hohtavan oudosti.
– Kuka siellä? huusi isä yläkerrasta.
– Mene katsomaan, äläkä siinä huutele! kuuli Harri äidin komentavan.
– Minä avaan! huikkasi Harri. He eivät saisi nähdä. Heidän sekaantumisensa voisi pilata koko jutun.
Harri väänsi lukosta ja käänsi kahvaa. – Ei ole ketään! hän ilmoitti yläkerran väelle. Vasta sen jälkeen hän avasi oven kunnolla ja katsoi eteensä.
– Moro! Sä oot Harri Potaska, eiks vaa? Mä oon Harming, Inhapihkan koulun talomies ja yleismies Jantunen. Mut sä vissii tiätki, et ku rehtori Doubledoor ei päässy ite, ni se lähetti mut.
Harri ei ollut todellakaan koskaan nähnyt vastaavaa, ei mitään noin isoa. Otus, Harming, oli mies, mutta aivan liian kookas ihmiseksi. Tuuhean mustan takkuisen kuontalon takaa paljastui kuitenkin hymy.
– Ootsä Harri, vai oonks mä väärällä ovella?
– Joo, olen minä Harri Potaska.
– Et vissiin oo ennen nähny semijättiläistä?
– En muistaakseni.
– He he! Harmingin nauru oli kuin jyrinää. – Hyvin vastattu! Muistaishan sen, jos olis nähny. Mut tota meidän pitäis tehä hankintoja. Mul o muutaki asiaa keskustaan, mut rehtori aatteli, et sulle tekee hyvää saada vähä tuntumaa näihi juttuihi. Mä käyn omilla ja koulun asioilla, mut ostan sulle samalla koulukirjat ja luudan. Sä pääset näkeen vähän Lontoon toista puolta. Mennääks?
– Mennään vain, sanoi Harri. Hän astui ulos ja sulki oven takanaan.
– Otetaas tosta bussi! Velhoinlinja vie meidät iha keskustaan.
– Kulkeeko tästä semmoinen? En ole tiennytkään.
Murrosiässä nää yleensä vasta selvii. Jotku on tietty iha velhoperheistäki, mut aika moni ei oo. Ja kai se on nii, et nois o joku alaikäraja.
Harri ja Harming hyppäsivät kyytiin aivan tavalliselta näyttävään kaksikerroksiseen bussiin. Kun Harri kaiveli lompakkoaan esiin, Harming torjui sen.
– Velhoilla joukkoliikenne o ilmasta. Eikä sun tollovaluutta täällä kelpaiskaa.
– Minä en oikein ymmärrä, miten jouduin tuohon perheeseen, joiden luona olen asunut kaikki nämä vuodet, sanoi Harri muistaen enkeli Gizmoelin lupausta. – Minulla ei ole edes muistikuvia oikeista vanhemmistani.
– Täs o sulle tän päivän lehti. Niiden kuva o kannes ja sun kans.
Harrille ojennettiin Velhoinsanomien sen aamun numero, joka värikkyydessään ja laadukkuudessaan ylitti kaikki tollolehdet. Etusivulla komeilivat komea nuoripari ja Harri, eri kuvissa. Täydellisellä pariskunnalla tosin oli sylissään pieni vauva.
– Ne on sun vanhempas ja sä oot siinä niiden sylissä.
Mies oli hurjan komea, hoikka, pitkä ja tumma ja hänen vaimonsa oli uskomattoman kaunis, vaalea, hoikka ja pitkätukkainen. Heidän hymynsä paljasti täydelliset hammasrivistöt.
– Mäki tapasin ne kerran. Komee pari, niinku kuvasta näkyy. Tosi edustavia, fiksuja ja filmaattisia, ja sankareita, rohkeita ja päättäväisii.
– Mitä heille tapahtui?
– Ne taisteli vihollistaa vastaan ja katos siinä rytäkässä. Ne ties etukätee, et se tulee oleen vaikeeta ja ne halus suojella sua. Siks ne pani sut eväskorissa niide portaille, joiden luona sä oot kasvanu.
– Kuka oli se heidän vihollisensa?
– Velho nimeltä Valde Marto. Voimakas, ovela kaveri. Kiero, mä sanosin.
– Miten siinä taistelussa kävi? Voittiko se Valde vai voittivatko vanhempani?
– Kukaa ei tiä. Ne katos ja Valtsu katos.
– Miksi he olivat vihollisia?
– Kato, aikakaus vaihtuu täs joskus. Nyt eletää lahnojen kautta, mut se vaihtuu vesihiiden aikakaudeks. Siit o ennustettu, et sillo kaik nii sanottu esoteerine tieto, jonka nyt tietää vaa velhot, tuleeki kaikille selväks, myös ja nimeomaa tolloille.
– Enkelini kertoi tuosta.
– Joo, mut sit kaikki velhot ei haluu, et niin käy. Ne haluis pitää sen tiedon itellää.
– Kummalla puolella olivat vanhempani?
Ne oli jaloi ihmisii. Ne ties, et kehitys o väistämätönt. Ne oli sitä mieltä, et tollot ei ehkä kestä kaikkee kerralla, mut niitä pitäs pikku hiljaa valmistaa siihe. Mut täst asiast o monta näkemystä, et älä ihmettele, jos jotku o toista mieltä. Joidenki mielestä Valtsu o se sankari.
– Mitä mieltä sinä olet?
– Musta Valtsu o ollu aina epäluotettava. Sun isäs oli herrasmies. Se puhu mulle tän duunin. Rehtori Doubledoor kunnioitti sun isääs ja äitiäs. Ne o hengeheimolaisii. Puhutaa muute sellastaki, et su isäs nappas äitis Valtsun nenä edestä.
– Onko se totta?
– Äitis oli nii upee naine, et jos Valtsu ei olis rakastunu siihe, ni se olis ollu kyl poikkeus.
– Mutta vanhempani kuitenkin jättivät minut kuin orvon.
– Ne oli sillai aikas työllee omistautuneit. Ne arveli, et niide missio voi kestää, koska ne oli tosissaa tän tollojutun kans. Ne tavallaa teki susta koekaniinin, ku antovat sut tolloille. Yleensä velho annetaa velhoille hoitoo.
– Ajattelivatko vanhempani hakea minut pois joskus?
– Joo, totta kai. Sen takii äitis pani suhun sen hymiön, et se tunnistas sut, vaik kuluis kuinka pitkä aika.
– Miten he olisivat selittäneet sen vanhemmilleni – siis niille, jotka kasvattivat minut? Olisivatko he kertoneet kaiken?
– Se varmaa olis riippunu siitä, mite se niide projekti olis sujunu. Jos tollot olis valaistunu siihen mennes, nii ne ei näkis mitää ongelmaa, vaa olis ylpeitä, ku saivat hoitaa velhoo.
– Entä, jos se valaistuminen olisi viivästynyt?
– Ei ne ois sua hylänny. Sit ne olis luultavasti hoitanu sen vaihdokkaalla.
– Millä?
– Vaihdokkaalla. Se tarkottaa, et otetaa joku ja pannaa toine tilalle. Eli ne ois hommannu jostai samanikäsen lapsen ruumiin ja pannu sen sun tilalle.
– Jolloin minun luultaisiin kuolleen? Ovelaa!
– Se o tarkkaa hommaa. Ne oli fiksuja tyyppejä. Tää juttu herätti aikonaa jonki verran kiinnostusta ja tietty lehtiväki kaivo sen esii. Mut kuha nyt luet ite.
Harri komeili myös sisäsivuilla. Useita kuvia oli otettu hänen tolloperheensä talosta, jopa hänen omasta huoneestaan, kun hän oli tekemässä läksyjään.
– Milloin nämä on otettu? Nämä näyttävät aika uusilta.
– Toimittajat o nii juonii, et ne kyl hommaa kuvan vaiks miten. Mä luulen, et ne on käyttäny kotitonttui ja niide kameroit.
Lehdessä oli myös iso kuva Inhapihkan rehtori Doubledoorista(o.s. Smith).
– Miksi hänen nimensä perässä lukee sulkeissa ”omaa sukua Smith”?
Koska se ei oo sen oikee nimi. Doubledoor muutti nimensä Smithistä, kun tajus olevansa velho.
– Miksi juuri Doubledoor?
– Se tajus, et on asioit, jotka tiietää ja asioit, joit ei tiietä, ja et siin välis o tuplaovet.
Harri ei ehtinyt kauaa syventyä lehteen, kun heidän oli aika poistua kyydistä. Harming herätti yllättävän vähän huomiota Lontoon kaduilla. Vain sokeat kerjäläiset huutelivat: ”Hei, iso poika, heitä lantti!” Harri tiedusteli, kuinka se oli mahdollista.
– No, täällähän voi kulkea vaikka minkälaisissa vetimissä, eikä kukaan kato kahta kertaa, sanoi Harming.
Harri ei ajatellut Harmingin vaatteita, vaikka nekin olivat omituiset. Toisesta taskusta roikkui silmukkainen pitkä metalliketju, jonka pää meni samaan taskuun. Likainen T-paita haisi epämääräisesti jollekin eläimelle, ehkä useammallekin. Tuulipuvun housut olivat rikki siitä kohtaa, johon päivä ei yleensä paista.
– Mä laitoin vähän parempaa päälle, kun tuli tää sun hakujuttus. Ja sit täs o asiaa muuteski kaupungille. Rehtori o tarkka miäs siitä, et ku edustaa kouluu, ni o kans edustuskelpone.
Harri mietti Harmingin normaaliasua ja sitä, missä Harming voisi edustaa.
– Mitäs tykkäät mu uudesta dödöstä? kysyi Harming yllättäen ja ojensi kainaloaan Harrin puoleen.
Ennen kuin Harri ehti tehdä väistöliikkeen, Harmingin paidan kainalo oli hänen nenänsä edessä. Noin isoksi Harming on aika vikkeläliikkeinen, tuumi Harri ja oli samassa jo hengittänyt syvään. Hajut kävivät Harrin ylitse hyökyaallon lailla. Niiden tumma ja tuima sävy kieli varautuneesta suhtautumisesta puhtauteen, konstailemattomasta luonnonläheisyydestä, alkutuotannon merkityksestä kansantaloudelle ja tuoksujen äärettömän runsaasta paletista, joista ihmiset, niin tollot kuin velhot, olivat etääntyneet heti keksittyään keinotekoiset hajusteet.
– Hei, poika, ootsä kunnossa?
– Ai, mitä, Harri sopersi. – Olen, kiitos vain…luulisin…
– Sä kävit vaan niin kalpeaksi, ja sit sun naamas väri muuttu ihan toiseks, niinku sä olisit voinu huonosti.
Harrilla ei ollut sydäntä sanoa Harmingille totuutta.
– Me tollot käytämme aika mietoja hajusteita, mutta deodoranttisi tuoksuu mielenkiintoiselle, sai Harri sanottua.
– Mä toimitan sulle ämpärillisen. Paratiisin tytöt nääs pitää siitä kans, ja se o mulle tärkee juttu.
– Keitä ovat ”Paratiisin tytöt”? kysyi Harri.
– Vanhemmat tyttöoppilaat. Multa on oikeestaan kielletty meneminen niiden kämppiin, mutku kiellossa sanotaa, et en ”saa käydä ovista”.
– Miksi on kielletty?
– Vanhemmat o huolissaa, eikä ne tajuu, et tyttöjä täytyy helliä.
– Miten sinä voit mennä sinne rikkomatta kieltoa? Harri ihmetteli.
– Mä meen ikkunasta. Tai tytsyt tulee mun luo. Ei rikota sääntöi. Se o tärkeetä.
Harmingia ei sopisi ainakaan aliarvioida, totesi Harri mielessään.
– Ny, Harri, mennää velholaan, oikeeseen velhokaupunkiin.
Toteamus oli Harrista erikoinen, sillä he olivat menossa kohti tavaratalon pyöröovia.
– Mä arvaan sun hämmästykses, mut kato velholoihin pääsee jokaisesta pyöröovesta, jos tajuu jäädä pois oikeessa kohtaa.
– Siis tollotkin?
– Joo kai periaattees. Mut en o kuullu, et kukaa ois. Tolloista ei oo järkevää jäädä pois seinän kohalla. Jos ne jäis, ne kai luulis joutuneesa johonki aikasiirtymää.
– Eikö kukaan huomaa, että joku poistuu kesken kierroksen?
– Minkä takia tolloja kutsutaan tolloiks? Mut nyt mennää! Muista jäädä pois, ku oot melkein ulkona.
Niin he astuivat tavaratalon pyöröoveen. Turvamiehetkään eivät vilkaisseet heitä kahta kertaa. Harming ja Harri kiersivät kolme neljännestä ja silmänräpäyksen ajan Harri luuli astuvansa päin seinää.
– Nyt mun täytyy ekaks hoitaa koulun pankkiasia, jonka rehtori Doubledoor määräs. Mennääs tonne, tos o just se oikee konttori. Voitais avata sulle tili, mut oot ehkä vielä liia nuori.
Pankkeja oli vieri vieressä toinen toistaan komeampina. Pankki, johon Harming suunnisti, ei ollut komein, mutta rakennus huokui vanhaa arvokkuutta. Pankin nimi oli M.E.R.I.T.A. Lyhenteen merkitys luki nimen alla: Maahisten Erikostunut Rosvoamaton Ikivarma Talletusasiamiehistö.
– Tää o paras, sanoi Harming.
Hirmuliskonnahkaiset tuolit kansoittivat marmoriaulaa, jonka keskellä roikkui ilmassa siunaavassa asennossa oleva käsipari. Harming selitti, että kyse oli taiteesta, mutta myös siitä, että Suuret Kädet siunaavat rikkauksia. Mitä rikkaampi on, sitä enemmän on siunausta.
– Mikä on Suuret Kädet?
– Se o niinku Jumala. Se tekee juttuja, vastasi Harming.
Salin seinillä oli kymmeniä taidokkaasti koristeltuja puukoppeja, mutta virkailijoita ei näkynyt missään.
– Meillä ei oo nyt asiaa niihi, sanoi Harming nähdessään Harrin katselevan lähintä koppia.
Samassa kopin ovi avautui ja sieltä astui ulos voipuneen näköinen vanhemmanpuoleinen velho. Kopissa istui keijutyttö, joka kohensi toppiaan.
– Päivää, sanoi tyttö, ja Harrin sydän hypähti. – Otto vai pano?
– Päivää vaan, sanoi Harming. – Ei tällä kertaa, kiitos, Meil ois asiaa tallelokerolle.
– Ilmoitan, niin virkailija tulee kohta, sanoi keijutyttö.
– Tää o todella täyden palvelun talo, Harming kuiskasi Harrille varsin kuuluvasti. Keijutyttö ainakin kuuli sen ja hymyili.
– Kultaisella Portilla odotetaan teitä, sanoi keiju. – Toivottavasti tapaamme toiste.
– Joo, nii mäki toivon, sanoi Harming. Keiju toivotti vielä hyvää päivänjatkoa iloisesti heläyttäen.
Harming kiitti ja käveli salin poikki. Harri seurasi perässä ihmetellen asiakkaiden tyytyväisyyttä. Kaikki hymyilivät, odottivat he pääsyä koppiin tai lukivat esitteitä. Ainoa ero oli huojentuneisuuden vaikutelma, joka ilmeni niiden kasvoista, joita oli jo palveltu. Kultainen Portti oli suuri ja vankkarakenteinen kaksoisovi. Sen edessä seisoi pieni kumarainen ja parraton vanhus, jolla ei ollut leukaa laisinkaan, mutta hyvin suuri ja muhkurainen nenä ja suuret höröttävät korvat. Hän oli ilmiselvästi menninkäinen.
– Herra Harming, oletan? Rehtori Doubledoorin toimeksiannosta, oletan? Kuinka voi kullankallis rehtori? Entä kuinka herra Harming itse?
– Nää o viimesen päälle kohteliaita, sanoi Harming luulleen jälleen kuiskaavansa. – Kiitti, hyvin voidaan. Myös mä.
– Onko nuorella herralla lupa päästä holviin? kysyi menninkäinen Harmingilta.
– Joo, tää o Harri Potaska, tö van än ounli, esitteli Harming.
– Suuri kunnia saada tavata, sanoi menninkäinen Harrille samalla kun kumarsi. Harri kumarsi myös.
– Jos arpenne ei olisi niin arkaluonteisessa paikassa, pyytäisin saada nähdä sen, vaikka pientä maksua vastaan, sanoi menninkäinen.
– Nythä sä voisit maksaa enemmä, nauroi Harming. Menninkäinen nauroi hänkin mädät hampaantyngät heiluen. Kun he olivat Harrin harmiksi aikansa hekotelleet kovaäänisesti, sanoi menninkäinen: – Mennäänpä sitten holviin.
Kultainen Portti avautui menninkäisen edessä ääneti. Hän meni edellä, Harming ja Harri seurasivat perässä. Ovien sulkeuduttua heidän takanaan seinillä olevat soihdut syttyivät itsestään. He kävelivät vähän matkaa käytävää, kunnes saapuivat sametilla vuorattujen kultaisten vaunujen luokse. Menninkäinen avasi oven kehottaen heitä istumaan.
– Haluatteko korvatulpat? kysyi menninkäinen.
– Mä e luopuis tästä mistää hinnasta, vastasi Harming.
– Niin arvelinkin, sanoi menninkäinen. – Sitten vain ylimääräiset valjaat kiinni. Entä nuoriherra?
– Ei se oo vielä murrosiässä, joten ei kai sen väliä, sanoi Harming odottamatta Harrin mielipidettä. – Ja ohan se kuiteski kokemus.
– Hmm. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun murrosikä puhkeaa pankkireissulla, sanoi menninkäinen mietteliäästi. – Nuorenherran on hyvä kiinnittää ylimääräiset valjaat hänenkin.
– Selvä, vastasi Harri. – Miksi?
– Seireenit laulaa, sanoi Harming iskien silmää Harrille. – Se o kova juttu.
Vaunu nytkähti liikkeelle ja alkoi liukua tasaisesti kiskoja pitkin syvyyteen. Kohta alkoi kuulua laulua, ensin etäämpää, sitten voimistuen, moniäänistä, harmonista naisten laulua. Harri ei ymmärtänyt sanoja, mutta hänessä alkoi kihelmöidä ja kylmät väreet kulkivat miellyttävästi selkää pitkin. Hänessä syntyi epämääräinen kaipauksen tunne, vaikka samalla hän oli varma siitä, että kyseessä oleva arvoituksellinen asia koskisi häntäkin vielä joskus. Menninkäinen hihitteli itsekseen, mutta Harming näytti kummalliselta. Hänen silmänsä vilkkuivat ja kieppuivat villisti, hänen suustaan valui kuolaa ja vaahtoa ja hän örisi, puhisi, kähisi ja naurahteli kuin sekopää ja sanoi vielä joka väliin: – Äitii, voi äiti…
Kun vaunu pysähtyi, Harming pyyhki suupieltään ha menninkäinen sanoi tyynesti: – Inhapihkan holvi. Poistuessanne käytätte henkilökohtaista salasanaanne.
Harming meni ovelle, mutisi jotain, mutisi toisen ja kolmannenkin kerran, kunnes holvin ovi aukeni. Menninkäinen viiletti jo kaukana vaunullaan.
– Et pitää valita nii hankalat salasanat, sanoi Harming.
Holvi näytti Harrista ihan hautaholvilta ja hän sanoi sen. Jossain vilahti rotan hännänpää.
– Tää onki entine hautaholvi, mut pankki o kannattavampaa.
– Mitä me täällä odotamme? kysyi Harri katsoen ympärilleen tyhjässä holvissa.
– Ei ooteta, vaa otetaan, sanoi Harming. – Tää o koulun aarrekammio.
Harri oli järkyttynyt.
– Onko tämä koulun aarrekammio? Eihän täällä ole mitään!
– Inhapihka o aikas köyhä koulu, sanoi Harming vähän nolona. – Mut o tääl enemmä ku näyttää!
– Mitä me täältä otamme? kysyi Harri edelleen yhtä järkyttyneenä.
Harming katseli ympärilleen. Maalattialla oli vain kiviä. Harming näytti etsivän vakavasti jotain. Harrin oli pakko olla katsovinaan,mutta mitään arvokasta ei ollut näköpiirissä. Harri istui alas samalla kun Harming hyräili itsekseen ja, niin Harrista tuntui, oli etsivinään.
– Nyt mä löysin sen! kajautti Harming pienen ikuisuuden kuluttua. Hän palasi pitäen kädessään tavallisen näköistä harmaata kiveä, joka oli vähän suurempi kuin Harrin koura ja jota Harri olisi yhtä hyvin jaksanut kantaa.
– Tää o viisasten kivi, sanoi Harming innostuneesti. Onneksi hän ei sillä hetkellä vilkaissut Harriin.
– Mitä sillä tehdään? kysyi Harri yrittäen olla kohtelias.
– Kultaa! Tää viedään Doubledoorille ja se toimittaa tän veroviranomaisille, jotka sitte tekee kultaa verojen edestä.
Harri oli aivan äimistynyt.
– Miksei rehtori Doubledoor tee itse sitä kultaa ja lähetä verottajalle?
– Mistä sen tietäis, mikä niille riittää? vastasi Harming ihmetellen Harrin ajatuksenjuoksua. – Mut nyt siirrytää sun ostoksiis.
Samassa Harri ja Harming olivat kadulla pankin edessä.
– Mennään esteks kirjakauppaa, sanoi Harming. – Täs o lista kirjoista, joita sä tarviit ekana vuonna.
– En minä voi ostaa mitään, sanoi Harri. – Ei minulla ole rahaa.
– Suv vanhemmat oli nii rikkait, et niil oli tili kaikis kaupois. O vieläki, ja sä saat ostaa mitä vaa. Sul o varaa.
– Missä pankissa minun vanhempieni varat ovat?
– Sitä mä e tiiä. Rehtori Doubledoor tietää ja varmast kertoo sulle.
Harri otti Harmingin kädestä lapun, joka ilmeni ostoslistaksi. Harri tarvitsisi luudan, taikasauvan, koulupuvun sekä oppimateriaalin, joka tarkoitti kirjoja, kyniä ja vihkoja. Kirjojen nimet olivat:
Hyvän ja pahan tuolla puolen
Tutkielma yli-inhimillisestä ymmärryksestä
Puhtaan järjen kritiikki
Käytännöllisen järjen kritiikki
Arvostelukyvyn kritiikki
Metafysiikka
David Copperfield
Harri tutki listaa niin hartaasti, ettei huomannut kulkeneensa erilleen Harmingista. Kun Harri nosti katseensa, punaisten lyhtyjen kajo osui suoraan hänen silmiinsä.
– Onkos poju tullut etsimään todellista taikaa? kysyi voimakkaasti meikattu nainen, josta Harrille tuli heti noita mieleen.
Harri katseli ympärilleen nähdäkseen Harmingin, mutta tätä ei näkynyt.
– Tule vaan, saat magiaa mahan täydeltä, sanoi nainen viekoittelevalla äänellä.
Nainen lähestyi Harria huuliaan lipoen ja etusormeaan koukistellen. Hänestä lähti huumaava tuoksu – hän siis käytti parempaa deodaranttia kuin Harming, päätteli Harri – ja Harrin katse etsiytyi kuin vahingossa niihin kohtiin vaatteissa, jotka peittävyydestään huolimatta oli selvästikin tarkoitettu paljastamaan. Naisen läheisyys sai Harrin hämilleen, mutta silti Harri tunsi, että jokin hänessä halusi tätä aivan tietoisesti. Harri tunsi mysteerin houkutuksen.
– Ehei, ei vielä, Harri, kuului jykevä ääni selän takaa.
– Ei vielä mitä? Harri sanoi havahtuen Harmingin ääneen.
– Ei vaan vielä. Mutta lupaan sulle, että joskus vielä esittelen sulle tän puolen kaupunkia.
– Varmastiko? Harri kysyi silmät säihkyen.
– Mun kunniasanalla. Mä tunnen nää kujat ku omat taskuni, sanoi Harming ja otti Harria kädestä. – Tuus ny, ni mennää. Mä ostan sulle viä yhen kirjan iteltäni, nimittäin Solmu Mäkelän Paremmat taiat. Se tulee vasta ylemmillä luokilla, mut musta siihe o hyvä tutustua jo ny. Mut me tehää nyt sillai, et mä vien sut pubiin ja hommaan sulle juotavaa.
– Saavatko minun ikäiseni mennä pubiin?
– Mikä o tolloille mahotonta, se o velhoille mahollista! Sillä aikaa ku sä juot, nii mä teen noi ostokset. Sitte sun täytyy mennä viä yheks yöks kotiis.
– Enkö voi tulla mukaasi?
– Ei niis ostoksis oo mitää ihmeellistä. Enkä mä saa niitä mukaa, vaan ne toimitetaa koululle suoraa, paitti taikasauva, joka tehää mittojen mukaa ja sä saat sen vasta ens keväänä päättäjäisis niinku kaikki muutki.
Harri istuutui pubin pöytään siemaillen unikko-oluttaan ja vilkuillen arasti ympärilleen. Ehdittyään tyhjentää lasiaan puoliväliin asti hänen viereensä tuli kaksi nuorehkoa miestä, joista nuorempi työnsi vanhempaa, pahasti vammaista, pyörätuolissa. Koska velhoissa ei ilmene vammaisuutta eikä muutakaan fyysistä epätäydellisyyttä – pisamia ei jostain syystä lasketa – Harri tiesi heti, että ainakin vammainen oli täystollo.
– Saako tähän istua? kysyi se, joka työnsi pyörätuolia.
– Saa, vastasi Harri. Hänestä oli mukava saada seuraa, vaikka vammaisenkin, koska pubin velhot näyttivät hänestä synkiltä ja uhkaavilta.
– Minun nimeni on Jesper Lögnström, mutta minun kutsumanimeni on Lerppu, sanoi pyörätuolia työntävä mies. Harri kiinnitti huomiota hänen ääneensä. Mies lausui sanat oudosti, vaikka vammainen oli se, joka istui pyörätuolissa. – Tässä pyörätuolissa istuu rakas isoveljeni Kasper. Olemme kotoisin Ruotsista. Tässä elämässä. Mikä on sinun nimesi?
– Harri. Harri Potaska.
– Se on kiva nimi. Asutko sinä täällä? Englannissa, tarkoitan? kysyi Jesper. Pyörätuolissa istuva Kasper mölisi jotain.
– Joo, asun. Olen myös syntynyt täällä.
– Sepä kiva. Olet siis englantilainen, totesi Lerppu-Jesper. – Olet niin nuori, että käyt varmaan koulua?
– Joo, vastasi Harri lyhyesti. – Olen aloittamassa velhokoulua.
– Kuulostaa hienolta. Sitten sinusta varmaan tulee isona oikea velho?
– Luulen niin. Ainakin niin on tarkoitus ja siihen myös tähtään.
– Se on hyvä. On aina hyvä tähdätä johonkin. Jos tietää jonkin asian elämässään oikeaksi, niin mielestäni voi olla varma, että niin on myös tarkoitettu.
Sitten tuli hiljainen hetki, koska Harri ei keksinyt mitään sanottavaa.
– Olemme tosiaan tulleet tänne pubiin, sanoi Lerppu-Jesper.
Äkkiä Harri keksikin kysyttävää.
– Mihin olette menossa?
– Doveriin. Liitukallioille, vastasi Lerppu.
– Se on hieno paikka, innostui Harri. – Olen käynyt siellä. Pitää vain olla varovainen.
– Juuri siksi menemmekin sinne. Emme aio olla lainkaan varovaisia, sanoi Lerppu.
Harrin ilme muuttui hämmästyneeksi.
– Hämmästyit varmaan, sanoi Lerppu. – Minä ja veljeni Kasper teemme yhdessä kaksoisitsemurhan. Istun hänen syliinsä, kun rullaamme alas jyrkänteeltä.
– Miksi? Harri kysyi.
– Me siirrymme parempaan maailmaan. Haluamme molemmat seikkailla, olla ritareita, surmata hirveitä lohikäärmeitä ja pahoja ihmisiä sekä tietysti pelastaa prinsessoja. Täällä se ei ole mahdollista, mutta siellä, minne olemme matkalla, se on.
– Siis missä?
– Anglijaanomaassa.
Pyörätuolissa istuva Kasper mölisi jotain, josta Harri ei saanut selvää.
– Ai, se olikin Nanglijaonamaa, korjasi Jesper.
Kasper-veli mölisi jälleen.
– Ei kun se oli Gangliajaanamaa, korjasi Jesper.
Kasper-veli kurtisti kulmiaan ja mölisi painokkaammin.
– Manglijaanomaa? kysyi Lerppu-Jesper.
Kasper-veljen mölinä vain yltyi. Jesperkin ärtyi jo hiukan.
– En minä saa selvää, jos olet vihainen.
Vaahto pursuili Kasperin suupielistä ja hän kääntyi katsomaan toisaalle.
– Joka tapauksessa se on jokin sen tapainen. Seikkailemme siellä, kunnes on aika jatkaa taas eteenpäin.
– Mihin? kysyi Harri.
– Jokin samankaltainen nimi oli silläkin paikalla.
– Miten te sieltä jatkatte eteenpäin?
– Siellä niin kuin täälläkin. Kuolemalla.
– Aina uudestaan ja uudestaan?
– Voi olla, että muualla voi poistua ja kohdata uuden muillakin tavoin kuin kuolemalla, mutta ainakaan täältä ei lähdetä muuten, sanoi Lerppu-Jesper. – Missäs on kielletty jouduttamasta siirtymistä hiukan? Ja aina kannattaa elää kuin huomista ei olisikaan! Mehän olemme kaikki osa Kaikkeuden Loputonta Kiertoa, emmekö olekin?
– Niin kai sitten, sanoi Harri vähän alakuloisesti.
– Pää pystyyn, poika! sanoi Lerppu. – Me olemme menossa kohti parempaa.
– Mistä te tiedätte, että niin käy kuin olette suunnitelleet? kysyi Harri.
– Kasper on nähnyt unia koko ikänsä ja viime vuosina myös minä olen alkanut nähdä niitä. Meistä ne ovat tavallaan kutsuja tuonpuoleiseen. Meihin voi liittyäkin, jos tahtoo.
– Minulla alkaa se koulu.
– Se on varmaan sitten sinun tiesi, sanoi Lerppu-Jesper. – Ties vaikka kohtaisimme joskus. Toivottavasti kuitenkin samalla puolella. Taistelisimme monipäistä hirviötä vastaan yhdessä!
– Toivottavasti, sanoi Harri kohteliaasti.
Kasper-veli oli kääntynyt taas heidän puoleensa ja mölisi rauhallisemmin.
– Kunhan muistamme, että prinsessat kuuluvat Kasperille! nauroi Lerppu-Jesper.
Harri huomasi vilkaista oven suuntaan ja näki Harmingin viittoilevan. Harri hyvästeli ruotsalaisveljekset ja nousi pöydästä.
– Omituiset veljekset nuo kaksi, totesi Harri. – En tajua, miten he ovat tällä puolella.
– Ajat muuttuu, Harri-poitsu. Uus aikakaus tekee tuloonsa. Mut mennää pysäkil, ni pääset takasi kotiis.
Kun bussi saapui ja Harri astui sen kyytiin, hän kääntyi vielä Harmingin puoleen ja sanoi:
– Kiitos unohtumattomasta aamupäivästä, Harming! Minulla oli tosi hauskaa!
– Sä oot herrasmies niiku isäs! Moros vaa!
Iltapäivä ja alkuilta kotona kuluivat kuin sumussa. Vanhemmat, tai he, joita Harri oli tottunut pitämään vanhempinaan, eivät kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota, varsinkin, kun myös Herbie oli hiljainen. Oli luonnollista ajatella sen johtuvan loman päättymisestä. Harri ja Herbie katsoivat yhdessä jokaisen ohjelman, jota televisio esitti. Heidän naurunsa oli väsynyttä ja väkinäistä. Kumpikaan ei halunnut ajatella seuraavaa päivää, Herbie siksi, että huominen masensi, Harri siksi, että tämä päivä masensi. Aina välillä Harri tunsi piston sisimmässään: ”Herbie ei ole oikea veljeni” hän mietti, ”vaan tollo.” Se tuntui hänestä surulliselta. Lopulta hän löysi lohdun: ”Olkoon vain Herbie tollo! Hän on hyvä tollo, ja hänelle minä kerron ensimmäisenä kaikki salaisuudet, heti, kun se on mahdollista. Herbie kehittyy varmasti nopeammin kuin muut, koska hän on niin vastaanottavainen!”
– Harri, tulisitko tänne keittiöön? huuteli äiti.
– Minä katson tätä ohjelmaa, vastasi Harri.
– Tule tänne, kun käsketään! komensi isäksi kutsuttu mies.
Harri nousi vastentahtoisesti talon parhaasta tuolista, jonka Herbie valloitti välittömästi, ja valui keittiöön.
– Mitä nyt, sai Harri kysytyksi.
– Istu tähän pöydän ääreen, sanoi äiti.
– Miksi? kysyi Harri tympääntyneenä. Huomenna noistakin päästäisiin!
– Istu, kun sanotaan, käski isä. Harri istuutui, mutta vilkaisi mieheen uhmakkaammin kuin oli koskaan tähän asti uskaltanut tehdä.
– Meillä on sinulle jotain kerrottavaa, sanoi äiti.
– No mitä?
– Vähän enemmän kunnioitusta, poika! ärähti isä.
En ole poikasi, sanoi Harri, mutta vain mielessään.
– Anna, Herb, olla, sanoi äiti pehmeämmin. – Tiedäthän, Harri, kuinka paljon me rakastamme sinua?
– Joo, onhan se nähty, vastasi Harri. Isän otsalla velloi myrsky.
– Viime vuosi on silti ollut meille aika raskas, sanoi äiti.
– Miten niin? kysyi Harri hämmästyneenä.
– ”Miten niin?”! jyrisi isä. – Täällähän on tavarat lennelleet ihan holtittomasti!
– Ja minäkö muka olen syyllinen? tiuskaisi Harri.
– Isäsi ja minä olemme todenneet, että voisi olla parempi kaikkien kannalta, mutta erityisesti Herbien, että menisit toiseen kouluun, sanoi äiti huolestuneen oloisena.
– Mihin? kysyi Harri.
– Vähän kauemmas. Olemme varanneet sinulle paikan Midlandista, sanoi äiti varovaisesti.
– Mikä se on?
– Se on sisäoppilaitos. Kouluviranomaisetkin suosittelivat sitä, sanoi äiti.
– Missä se on? kysyi Harri.
– Muutaman sadan kilometrin päässä täältä, sanoi isä. Harrista hän vaikutti melkeinpä tyytyväiseltä. – Sieltä ei tulla lomille ihan joka viikonloppu.
– En minä voi mennä sinne! huudahti Harri. – Minun täytyy huomenna – Harrille välähti, mitä hän oli sanomassa ja hän tajusi, että ehtisi vielä korjata virheensä. – huomenna nähdä kaverit!
– Sieltä varmasti löytyy uusia kavereita, sanoi äiti.
– Minä en lähde! karjaisi Harri ja iski nyrkin pöytään.
– Se on jo päätetty! huusi isä takaisin.
– Minulta ei kysytty mitään!
– Ei niin, mutta nyt sinulle kerrotaan!
– Me halusimme kysyä mielipidettäsi, sanoi äiti arasti, mutta tyynesti, ja olisimme kertoneet sinulle aikaisemmin, mutta pelkäsimme, ettet ehkä suhtautuisi kovin hyvin. Kouluviranomaiset kehottivat kertomaan mahdollisimman myöhään.
– Milloin minä sitten menen sinne?
– Huomenaamulla lähtee juna, sanoi isä.
Kaikki oli hukassa. Harrin maailma oli raunioina. Tavallisen koulun vaihtaminen velhokouluun olisi ollut hienoa. Siellä kaikki olisivat valmistuneet velhoiksi. Mutta nyt hänen niin kutsutut vanhempansa olivat onnistuneet pilaamaan kaiken. He olivat tuhonneet hänen tulevaisuutensa.
tingel tangel
”Älä huolehdi huomisesta, Harri! Sinä menet Inhapihkaan.”
Enkeli Gizmoelin ääni sisimmässä rauhoitti Harria, mutta hän ei silti kyennyt kuin tuijottamaan vaitonaisena eteensä.
– Vien sinut aamulla junalle, sanoi isä. – En tule laiturille, jottei tarvitse hävetä.
Harri oli lamaantunut. Ristiriita enkeli Gizmoelin ja kasvatusvanhempien ilmoitusten välillä näytti sovittamattomalta.
– Tässä on joitain esitteitä Midlandista, sanoi äiti ja ojensi Harrille matkailuesitteen näköisen vihkosen.
Harri otti esitteen veltosti käteensä.
Hän sai pakotettua itsensä pitämään hymynsä sisällään. Kuvassa oli valtava satulinna lukuisine torneineen ja sakaraisine muureineen. Harri ei osannut kuvitella, mitä hänen kasvatusvanhempansa näkivät, mutta hän tajusi katselevansa kuvaa Inhapihkasta. Esite oli ikivanhaa pergamenttia ja sen teksti säkenöi kuin tähtisadetikku. Se alkoi: ”Oi, Sinä Velho, Ollos Tervetullut Inhapihkaan…!” Hänen ”vanhempansa” kuvittelivat lähettävänsä hänet johonkin kasvatuslaitokseen, mutta hän pääsisikin Inhapihkaan, jopa tavallaan heidän suostumuksellaan. Että voitto saattoi olla niin makoisa! Velhoja ei mikään voi estää!
– Näyttää ihan mukavalta paikalta, eikö vain? kysyi äiti huojentuneena. – Kiva, että pidät siitä. Pelkäsimme sinun suhtautuvan aivan toisin.
– Tämä on varmasti hyvä juttu, sanoi Harri niin rauhallisesti kuin osasi.
– Se on sitten selvä, sanoi isä. – Aamulla on aikainen herätys. Menen siistimään autoa.
– Syö jotain iltapalaa, Harri. Minä voin sillä aikaa pakata sinun puolestasi, jos haluat, sanoi äiti.
– Siitä vain.
Harrin tunteet vaihtelivat haltioituneesta hurmioituneeseen. Hänen teki mieli hyppiä riemusta ja vaikka tanssia pöydällä. Voisipa hän kertoa edes Herbielle, mihin hän todellisuudessa oli menossa! Näin upeaa ei ollut yhtenäkään kesäloman päivänä ja tästä eteenpäin elämä olisi yhtä juhlaa!
”Ai niin, iltapala.” Harri otti pari palaa leipää ja meni jääkaapille. Mutta onnentunne painoi arkielämän taas taustalle. Jääkaapin ovi oli auki, valo loisti, mutta Harri ei vain osannut tehdä päätöstä, ottaako leivän päälle kinkkua vai juustoa.
shuubi duubi
”Ota juustoa!”