Harri Potaska
15. luku: Luihuruoko
Kokeet mittaavat velhoilla aivan toisen tason osaamista kuin tolloilla, koska velhot tietävät olevansa osa jumaluudesta. Kokeissa ei arvioida ensisijaisesti heidän tietojaan, koska he tietävät jo kaiken, vaan sitä, miten he saavat selville kaiken tarvittavan. Kunkin edistyneisyys ilmenee siten, että osaa vastata mahdollisimman täydellisesti esitettyihin kysymyksiin. Koetilanteessa Harri luki toisten ajatuksia ja vastasi niistä löytämänsä mukaan. Artemisia tuotti tekstiä automaattikirjoituksena. Rommi oli luottanut säteilyyn ja pitänyt oppikirjoja tyynynsä alla useamman yön. Hän oli erittäin väsynyt ja huonotuulinen. Useimmat menetelmät olivat hyväksyttyjä, mutta Puff Dragon reputti, koska hän tuotti ektoplasmakäden, joka ei kirjoittanut hänen omalla käsialallaan.
Kokeiden jälkeen kolmikkomme istuskeli ruokalassa.
– Meillä on loppupäivä vapaata ja viikonloppu edessä, sanoi Harri. – Tehdäänkö jotain?
– Minä olen niin hiivatin väsynyt, sanoi Rommi, että taidan painua pehkuihin.
– Loihdi itsesi virkeäksi, äläkä ole tuollainen nössö, sanoi Artemisia.
– Anteeksi vain, mutta keinotekoiset piristeet ovat kiellettyjä, sanoi Rommi.
– Siitä tulikin mieleeni, sanoi Artemisia, että paratiisilaiset kertoivat, että lähitienoilla liikkuu noitia.
– Mielenkiintoista, sanoi Harri. – Uskaltaisikohan sitä mennä katsomaan, etäältä?
– Noidat voivat olla vaarallisia, sanoi Rommi. – Minusta ei ole viisasta olla tekemisissä heidän kanssaan.
– Kuka sanoi, että pitäisi olla tekemisissä? Minä sanoin, että ”etäältä”, sanoi Harri. – Vai väitätkö, ettei sinua kiinnostaisi nähdä heitä?
– Heillä voi olla jotain sellaista tietoa, mitä koulussa ei jaeta, sanoi Artemisia.
– Täällä opetetaan kaikkea, mitä velho tarvitsee, sanoi Rommi.
– Niin meille sanotaan, mutta onko se totta? kysyi Artemisia ilkikurisesti.
– Eikä kaikki, mitä täällä opetetaan, ole välttämättä kaikki, mitä on olemassa, sanoi Harri.
– Ihan kuin te olisitte suunnitelleet tämän etukäteen, sanoi Rommi. – Liityn seuraan, jos lupaatte, ettei mennä edes kovin lähelle niitä.
– ”Niitä”! Rommi hei, myös noidat ovat ihmisiä, sanoi Artemisia.
– Samaa voi sanoa kenestä hyvänsä, Rommi tokaisi. – Murhamiehestä, murhanaisesta…
– Matkaan nyt, luutavaraston kautta! komensi Harri.
Pian kolmikko oli nousukiidossa. Harri lensi edellä, Artemisia ja Rommi seurasivat kannoilla.
– Sinä lennät liian mutkikkaasti! valitti Rommi.
– Eipäs, vaan ihanasti! kiisti Artemisia.
– Totuus on, että suorin reitti ei aina ole lyhin, sanoi Harri, mutta toiset eivät kuulleet häntä. – Paras reitti täytyy vaistota!
Lenneltyään aikansa laajoja kaaria he näkivät kaukana edessään kolme epämääräistä hahmoa. Harri osoitti heitä, Artemisia nyökkäsi ja he käänsivät suunnan, mutta Rommi kiilasi eteen.
– Sinä lupasit, että emme lähesty heitä!
– Sinä vaadit lupausta, mutta me emme luvanneet!
– Jää tänne, jos et halua tulla! huusi Artemisia. – Tai jos et uskalla!
Harri ja Artemisia lensivät hahmoja kohti, eikä Rommi miettinyt kauaa, vaan lensi perään. He laskeutuivat jonkin matkan päähän ja hyppäsivät pois luutiensa selästä, ottivat ne kainaloon ja kävelivät hahmojen luokse. Kolme hahmoa osoittautui kolmeksi naiseksi, vanhoiksi, rääsyisiksi ja pelottavan näköisiksi. Ensimmäisellä heistä oli erikoisesti vääntyneet etusormet, toisella tennispallon paksuiset ranteet ja kolmannella tulipunaisiksi tulehtuneet märkivät silmät.
– Terve, Harri Potaska, sinä Valittu! sanoi heistä ensimmäinen.
– Terve, Rommi Wells, sinä Valitun valittu ystävä! sanoi toinen heistä.
– Terve, Artemisia Fawkes, sinä Valitun ystäväksesi valinnut! sanoi kolmas.
– Eipä minua ole kukaan kutsunut Valituksi enkelini jälkeen!
– Me tiedämme, me tiedämme, sanoi ensimmäinen.
– Me tunnemme, me tunnemme, sanoi toinen.
– Sinut ja teidät jokaisen, sanoi kolmas.
– Tulitte etsimään noitia, sanoi ensimmäinen.
– Tulitte etsimään viisautta, sanoi toinen.
– Tulitte etsimään löytämätöntä, sanoi kolmas.
– Nämä taitavat tosiaan olla aika hyvin perillä asioista, kuiskasi Rommi Harrille ja Artemisialle. – Ehkä he todella ovat noitia.
– Haluatteko tutustua korkeampaan tietoon? kysyi ensimmäinen.
– Haluatteko tutustua salattuun tietoon? kysyi toinen.
– Haluatteko tuntea kielletyn tien? kysyi kolmas.
– Ehkä, vastasi Harri. – Mitä teillä on tarjolla?
– Matka itseenne paljastaa salaisuudet, sanoi ensimmäinen.
– Matka salaisuuksiin paljastaa itsenne, sanoi toinen.
– Matka paljastuksiin salaa itsenne, sanoi kolmas.
– Miksi te olette noitia, jos kerran tiedätte noin paljon? kysyi Rommi.
– Kaiken tiedon voi saada myös toista kautta, sanoi ensimmäinen noita.
– Silloin tiedon voi valikoida paremmin, sanoi toinen noita.
– Katsokaa meitä ja kohottakaa ilmoille valitus! rääkäisi kolmas. – Vai onko muotomme teistä enää velhon muoto? Katsokaa, mitä Inhapihka on tehnyt meille!
Noitia oli todella ikävä katsoa, mutta olisi ollut kurjaa sanoa se ääneen.
– Me opiskelemme siellä, sanoi Artemisia. – Mitä pahaa se paikka on tehnyt?
– Siellä ovat pahan voimat valloillaan, ja me jouduimme niiden uhriksi, sanoi ensimmäinen noita.
– Ovatko sisareni etusormet teistä velhon sormia? Ovatko ranteeni enää velhon ranteet? Ovatko serkkuni silmät mielestänne velhon silmät? sanoi toinen noita.
– Kirous ja kuolema konekirjoitukselle, joka vammautti meidät ja teki meistä hylkiöitä! kirkui kolmas noita ja kohotti kätensä kohti taivasta. Elosalamat vastasivat hänen huutoonsa.
– Me kerromme teille ja näytämme teille, miten pääse oikotietä, sanoi ensimmäinen.
– Me annamme teille näytepalan ja opastamme sen käytössä, sanoi toinen.
– Kaikki on täysin turvallista, sanoi kolmas.
Noidat ottivat povestaan esille ohuen vihreän tangon ja ojensivat sen kukin sille, joka oli heidän edessään, ensimmäinen noidista Harrille, toinen Artemisialle ja kolmas Rommille.
– Luihuruokoa! huudahti Rommi. – Tämä on laitonta!
– Niin on, mutta vain, koska sen voima on niin mahtava, sanoi kolmas noita.
– Nyt, painakaa ruokoa varovasti korvaan, sanoi ensimmäinen. – Ja ei kun hyvää matkaa!
– Ei korvaan saa tunkea mitään kyynärpäätä pienempää, sanoi Rommi. – Terkkari on sanonut niin.
– Kamfeeri-Meeri, Kamfeeri-Meerikö niin on sanonut? kysyi toinen noita. – Mitä uskaltaa sanoa nainen, jolla on sellainen nimi? Hän käyttää itse kovimpia aineita!
– Sitä paitsi tuo on niin pieni määrä, ettei se tunnu missään, sanoi ensimmäinen noita. – Aine häviää verestänne muutamassa päivässä, jälki korvassa noin viikossa.
– Minusta tämä ei ole hyvä juttu, kuiskasi Rommi Harrille ja Artemisialle.
Harri ei kuitenkaan enää ollut tässä maailmassa. Luihuruoko oli jo painunut syvälle hänen korvakäytäväänsä. Hänen silmänsä harittivat ja hän sopersi sanoja, joissa ei ollut tolkkua.
– Tee, mitä tahdot, sanoi Artemisia, mutta minä ainakin aion kokeilla.
– Jonkun pitäisi vahtia, ettei meille tehdä mitään ja ettei luutiamme varasteta, sanoi Rommi.
Harri avasi silmänsä. Hän oli luolassa kahlehdittuna katsomaan etäällä olevaa seinämää. Hän ei kyennyt liikuttamaan päätään, mutta sivusilmällä hän näki, että hänellä oli kohtalotovereita. He kaikki, kuten Harri, olivat alastomia, likaisia, hikisiä ja tärisivät, ilmeisesti pelosta. Kun luolan seinämään ilmestyi valtava varjo, alkoi koko joukko vikistä ja uikuttaa kuin koiranpennut. Varjo liikkui aikansa ja katosi sitten, mikä rauhoitti joukkoa hetkeksi, mutta kun uusi varjo ilmestyi seinälle, alkoi tärinä ja ulina uudestaan.
Harrin kurkku tuntui kuivalta ja kielen liikuttaminen oli hankalaa, mutta hän onnistui keräämään sen verran sylkeä, että pystyi sanomaan:
– Ne tuolla seinällä ovat vain varjoja. Ei niitä tarvitse pelätä.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Harri mietti, pitäisikö hänen toistaa sanansa ja hän valmistautui uuteen yritykseen, kun hänen kahlettaan kiskottiin takaa päin. Harri riuhtoi ja rimpuili, mutta hänet vedettiin vastustamattomasti erilleen tuosta pelokkaiden olentojen joukosta.
– Terve, Harri Potaska!
Tervehtijä oli pieni parraton vanhus, jolla oli yläruumis paljaana, mutta jalassaan risaiset housut ja puukengät. Kääntäessään päätään Harri näki, että samanlaisia oli useita, ainoana erona joillakin leuassaan ehkä yksi tai kaksi valkoista jouhta.
– Missä minä olen? Harri kysyi.
– Sinä olet luolassamme, Naniassa. Sinä tajuat sen, mutta nuo muut eivät.
– Miksi he ovat kahlehdittuja?
– He ovat kahlehtineet itse itsensä. He pelkäävät kuollakseen olemattomia varjoja, jotka sinä tunnistit heti varjoiksi. Mutta sehän johtuu siitä, kuka sinä olet.
– Keitä te olette?
– Me olemme naneja me.
– Mitä ne ovat?
– Meitä. Minä olen nani. Emme ole velhoja emmekä ihmisiä. Olemme naneja.
– Entä nuo toiset?
– He ovat muuta. Toisten ihmisten etiäisiä.
– Miksi ette vapauta heitä?
– Se on sinun tehtäväsi, Harri.
– Ovatko he tolloja?
– He ovat tollojen edustustoja, niin sanoakseni.
– Jos vapautan heidät, vapautanko silloin tollot?
– Et. Voit vapauttaa ainoastaan oman sisäisen sankarisi.
– Tarvitsisin ystäviäni. Artemisiaa, Rommia tai edes Harmingia. Tai rehtori Doubledooria.
– Olet nyt omassa sisäisyydessäsi. Heitä et voi saada tänne. Ja vaikka voisitkin saada, mistä tiedät, että he olisivat avuksi pikemmin kuin haitaksi?
– Heistä olisi ainakin henkistä turvaa, Harri sanoi.
– Jokainen vastaa viime kädessä itse toimistaan, sisäisistä ja ulkoisista.
– Mitä minun on tehtävä? Harri kysyi.
– Se sinun on ymmärrettävä itse.
Harri katsoi surkeita kyhjöttäviä hahmoja.
– Voisiko tuon nuotion sammuttaa? Hehän pelkäävät varjoja, Harri sanoi. – Nythän he pelkäävät minuakin, kun näkevät varjoni tuolla seinällä.
– Totta kai voimme sammuttaa nuotion, jos se on se, mitä haluat.
– Sammuttakaa siis nuotio, Harri käski.
Nanijoukko kiertyi nuotion ympärille ja sammutti sen varsin miehekkäällä tavalla.
Kun valo tuikahti sammuksiin, alkoi hirveä kauhunkirkuna ja huuto. Kahlehditut olennot huusivat kurkku suorana, sikäli kuin pimeässä saattoi päätellä. Meteli oli sietämätön, ja yksi naneista kosketti Harrin kättä ja ohjasi Harrin kumartumaan, jotta pystyisi puhumaan niin, että Harri kuulisi.
– Mitäs nyt? nani kysyi.
– Saisiko sen nuotion takaisin, kysyi Harri niin nöyränä kuin kykeni huutamiseltaan.
– Tietenkin, vastasi nani. – Mutta meidän on haettava kuivat puut. Tuletko mukaan?
Nani otti Harria kädestä kiinni ja yhdessä koko nanijoukon kanssa Harri marssi pois luolasta pitkin käytävää. Jonkin matkan päässä Harri huomasi nanien hyrisevän, mutta sanoista hän sai selvää vasta vähän myöhemmin, kun he olivat saapuneet suuren halkopinon luokse, eikä luolan olentojen surkeaa huutoa juuri kuulunut.
Oo nani
oo nani
oo nani nani naa
oo nani naa.
Kun he palasivat, heillä jokaisella oli sylillinen halkoja, paitsi joukon etummaisella nanilla, joka piteli soihtua. Huuto oli jatkunut ilmeisesti keskeytyksettä, mutta se vaimeni hiukan soihdun kajastaessa. Nanit pystyttivät nuotion ja sytyttivät sen. Siihen loppui huuto.
– Mitä enemmän valoa, sitä vähemmän huutoa, totesi Harri. – Silti he vikisevät. Mutta hei! Jospa viedään heidät ulos! Siellä he näkevät valon, eivätkä pelkää enää.
– Voit yrittää, vastasi yksi naneista. – Siksi kai olet täällä. Jos saat heidät jaloilleen, me johdatamme teidät pois täältä.
– Selvä, Harri sanoi ja käveli tärisevien olentojen luo. Hän katsoi heitä ja huomasi, kuinka kovasti he kaikki muistuttivat häntä itseään. He kaikki olivat suunnilleen saman ikäisiä ja kokoisia kuin hän, ja ulkonäöltään heissä oli myös paljon samaa. Silmät olivat samanväriset, hiukset…
– Nouskaa, lähdetään, sanoi Harri lempeästi karistaen mielestään äskeisen hämmennyksensä.
Olennot eivät liikahtaneetkaan, vaan katselivat Harria pelokkaasti.
– Rohkeasti vain. Te haluatte valoon. Minä näytän teille tien.
Olennoissa ei ollut nähtävissä mitään muutosta.
– Näettehän, että olen kaltaisenne. Olen vapaa. Minulla ei ole kahleita. Teilläkään ei tarvitse olla. Te olette itse luoneet ne. Te voitte myös itse vapautua niistä.
Harrista tuntui, että olennot ymmärsivät hänen sanansa siltä osin kuin hän syytti heitä. Harria ahdisti ajatus, että hänet käsitettiin väärin. Hän tarttui lähintä olentoa olkapäästä.
– Hei, sinä, seuraa minua. Näytä esimerkkiä.
Olento yritti vetää olkapäänsä pois Harrin käden alta, mutta kun se ei onnistunut, se puri Harria käteen. Harri karjaisi ja veti kätensä nopeasti takaisin. Hän läimäytti olentoa päähän, jonka seurauksena se vetäytyi niin kauas kuin mahdollista, vaikkei se käytännössä onnistunutkaan.
– En tarkoittanut…Harri sopersi. Hän katsahti naneihin, jotka katselivat häntä myötätuntoisesti. – Mitä voin tehdä?
– Me emme tiedä, vastasi yksi naneista. – Vain sinä voit auttaa heitä.
Harri katsoi ympärilleen.
– Mitä on luolan yläpuolella?
– Vuori, vastasi nani. – Me olemme vuoren alla ja tämä on vertauskuva.
– Sitten tämä vuori täytyy räjäyttää, sanoi Harri.
– Se voi merkitä loppua meille kaikille.
– Ehkä, mutta jos yksikin jää henkiin, hän näkee valon. Kuolema taas vapauttaa loput ja he näkevät valon sitä kautta. Siten kaikki näkevät valon!
– Jos niin sanot, vastasi nani. – Me emme tiedä.
– Minä tiedän, sanoi Harri tuntien rinnassaan uskomatonta varmuutta.
– Eikö silloin olisi helpompaa suoraan surmata heidät? kysyi nani.
– Kysyitkö vai ehdotitko? Harri sanoi.
– Minä olen sisäinen sinäsi, vastasi nani. – Sinä päätät, me teemme.
Harri käänsi katseensa kyyhöttäviin olentoihin, jotka uikuttivat ja takertuivat toisiinsa siinä määrin kuin kykenivät. Heidän arkuutensa, pelkonsa ja tietämättömyytensä ärsytti Harria, joka tajusi, että pidäkkeettömään raivoon olisi vain pieni askel. Tunne vallan suomasta kaikkivoipuudesta oli huumaavaa. Hän yksin päättäisi näiden kohtalosta, he olivat kaikki täysin hänen armoillaan. Nämä, joista yksi puri häntä, joka oli tullut pelastamaan heidät.
Harri heilautti kättään olentoja kohti. Se ei ollut lähelläkään osumista, mutta olennon väistivät silti. Harrin mielestä niiden katseessa pilkahti uhmakkuutta ja siinä samassa Harri tajusi, kuinka hän inhosi näitä olentoja. Hän mietti, oliko näiden vapauttaminen sittenkään oikein, ansaitsisivatko ne jäädä tänne luolaan.
Kun Harri nosti katseensa, hän ei nähnyt enää mitään.
Artemisia tunsi muuttuvansa höyhenenkevyeksi ja kohoavansa ilman kannattelemana korkeuksiin. Hän nautti leijumisen tuottamasta tunteesta ja antautui täydellisesti sen vietäväksi. Korkealla yläpuolellaan hän näki pilvimuodostelman, joka hohkasi raoistaan kullanväristä valoa. Artemisia päätti suunnata sinne, ja hän ymmärsi vasta jonkin ajan kuluttua, että hän kykeni, ei vain ohjaamaan leijumistaan, vaan myös kiihdyttämään sitä. ”Tätä siis on oikea lentäminen,” Artemisia ajatteli. ”Onpa fantastista!”
Hetkessä Artemisia saavutti pilven ja lipui vaikeuksitta sen sisään. Lisääntyvä valonkajastus ei häikäissyt silmiä, vaan sai aikaan tunnun yhä selvemmästä näkemisestä. Artemisia penkoi tiensä läpi untuvaisen massan, kunnes huomasi päässeensä saliin, jossa oli seitsemäntoista valtaistuinta puolikaaressa hänen edessään.
Kolmellatoista valtaistuimella istuttiin, neljä oli tyhjiä. Valtaistuimet olivat taidokasta käsi- tai tehdastyötä ja ne oli valmistettu kaikkiaan kuudestatoista eri elementistä. Ensimmäinen oli kultaa, toinen hopeaa, kolmas pronssia, neljäs berylliä, viides rubiinia, kuudes sardionia, seitsemäs ametistia, kahdeksas onyksia, yhdeksäs safiiria, kymmenes terästä, yhdestoista uraania, kahdestoista öljyä, kolmastoista maakaasua, neljästoista kivihiiltä, viidestoista korukiveä sekä kuudes- ja seitsemästoista olivat meripihkaa, koska katinkulta oli loppunut kesken. Valtaistuinten alta kuului kolketta, pauhua ja kolinaa, ikään kuin niitä olisi remontoitu, ja valtaistuimella istuviin kohdistui aina erityinen valokeila, kun he avasivat suunsa.
Valtaistuimella istujat olivat puettuja tai olivat itse pukeutuneet pitkiin valkoisiin pellavavaatteisiin ja heidän olkainsa yli kulkivat hopeahenkselit. Päässään heillä oli nimettömillä vuoratut kultakruunut, oikeassa kädessään heillä oli paksut kultaiset rannerenkaat ja vasemmassa suuri kultainen rannekello, paitsi yhdellä toisin päin, mistä Artemisia arveli hänen olevan vasenkätinen. Heillä oli sormet täynnä sormuksia ja jokaisella oli platinainen vyölaukku, ja he olivat näöltään kuin jumalia, joita he olivatkin.
Ensimmäisellä jumalalla oli kolme päätä ja kaksi takapuolta, jotka istuivat kahdella valtaistuimella. Toisella jumalalla oli härän pää ja sorkat. Kolmannella oli ihmeteltävän kaunis kuulaan oranssi iho, ja Artemisiasta tuntui, että tämä jumala piti silmäpeliä hänen kanssaan. Neljännellä oli pitkä valkoinen parta ja valkoiset korkokengät. Viides oli sellainen, josta ei saanut tehdä kuvaa. Kuudennella oli hassut sarvet ja suipot korvat. Seitsemäs oli laskostanut asunsa istuimensa käsinojalle ja piti yllään vain koristeitaan. Kahdeksannen silmät katsoivat kieroon niin pahasti, että keskiviikkona ne näkivät molemmat sunnuntait. Yhdeksäs varastoi ruokaa poskiinsa, jotka pullottivat ylimaallisen suurina. Kymmenettä sai pilkata vapaasti, mutta hänen siskoaan ei. Yhdestoista nukkui kädet ristissä suuren vatsan päällä, kahdestoista puhui puhelimeen. Kolmanneltatoista puuttui pää kokonaan, mutta kruunu oli laskettu hänen harteilleen.
– Ole tervehditty, Artemisia, kaikella sillä tervehdyksellä, jonka Kaikkeus kätkee sisäänsä, sanoi jumalista järjestyksessä viides. Artemisia tunsi olonsa tervetulleeksi ja kodikkaaksi. Hän niiasi.
– Miltäs tuntuu olla täällä jumalten luona? kysyi jumala numero seitsemän.
– Hienolta, kiitos kysymästä, Artemisia vastasi. – En tiennytkään, että juuri tällä tavoin pääsee tapaamaan teitä.
– Luihuruoko on oiva oikotie, vaikka joskus sen käyttäjät eksyvät tavoittelemaan pelkkää mielihyvää, sanoi kuudes jumala.
– Meidän on nyt puhuttava asiaakin, sanoi neljäs jumala.
– Oletko jo tietoinen kaiken ykseydestä, Artemisia? kysyi viides jumala.
– Koulussa on opetettu jotain, sanoi Artemisia arasti peläten jumalten suurta tietomäärää.
– Tarkoitan Kaiken Ykseyttä, vastakohtienkin, sanoi viides heristäen etusormeaan.
– Rauhallisesti, sanoi kolmas jumala niin kollegalleen kuin Artemisialle. – Olemme opettamassa, emme kuulustelemassa. Eihän ulkoa opittu ole sydämen tietoa.
– Valaiskaamme häntä siis, sanoi ensimmäisen jumalan ensimmäinen pää.
– Aloitetaan sieltä toisesta päästä! huusi ensimmäisen jumalan toinen pää.
– Positiivinen ja negatiivinen ovat yhtä, selvitti jumala, jolla ei ollut päätä.
Sitten seurasi tauko, kun kaikki odottivat, että puhelimeen puhuva jumala olisi jatkanut tästä. Tämä ei heti huomannut vuoronsa tulleen, mutta kun hän huomasi, hän peitti luurin kädellään ja sanoi:
– Pieni hetki. Ei kestä kauan.
Minkä jälkeen hän kääntyi takaisin puhumaan puhelimeen. Yhdestoista jumala kuorsasi ja piti hengityksessään pienen tauon. Artemisia luuli, että hän heräisi, tai että hän kuoli, mutta kumpikaan ei toteutunut, vaan jumala jatkoi äänekästä nukkumistaan.
– Myönteinen ja kielteinen ovat yhtä, sanoi kymmenes jumala ottaen rivakasti ohjat.
Yhdeksäs jumala osoitti suutaan ja viittoili, että puhuminen oli nyt vähän hankalaa.
– Maskuliininen ja feminiininen, sanoi kahdeksas jumala, jonka molemmat silmät katsoivat Artemisiaan tasan sillä hetkellä, kun hän puhui. Kun hän vaikeni, hänen silmänsä singahtivat vastakkaisille puolille päätä.
– Hyvä ja paha, sanoi seitsemäs jumala hyväillen itseään.
– Totuus ja valhe, naurahti kuudes jumala ja luimisti korviaan.
– Fakta ja fiktio, sanoi viides jumala ankaran totisena.
– Hyvä ja paha, sanoi neljäs jumala.
– Se on sanottu jo, kuului monesta suusta.
– No, ööh, myönteinen ja kielteinen, yritti neljäs jumala uudestaan.
– Minä sanoin sen, jyrähti kymmenes jumala.
– No, meni ohi, sanoi neljäs jumala.
– Kiihkeä ja lempeä, sanoi kolmas jumala ja iski silmää.
– Outo ja tuttu, mylvähti toinen jumala.
– Sitten minä, sanoi kolmipäisen jumalan oikeanpuoleinen pää. – Oikea ja väärä.
– Nyt minä, sanoi keskimmäinen pää. – Oikea ja vasen.
– Sekä vielä minä, sanoi vasemmanpuoleinen pää. – Oikea ja kissa.
– Mikä vastakohta se on? kysyi Artemisia.
– Epäiletkö? kysyi vasen pää.
– Ainakin kysyn, sanoi Artemisia ihmetellen omaa rohkeuttaan.
– Ovatko oikea ja väärä eri asioita vai sama asia, Artemisia neiti? kysyi vasen.
– Eri asioita, vastasi Artemisia.
– Entä oikea ja vasen? kysyi vasen.
– Nekin ovat eri asioita, sanoi Artemisia.
– Ovatko oikea ja kissa eri asioita vai sama asia? kysyi vasen.
– Eri asioita, vastasi Artemisia. – Mutta jotain tässä on pielessä –
– Jos eri asiat ovat vastakohtia, ja oikea ja kissa kiistatta ovat eri asioita, koska ne eivät ole sama asia, ne ovat siten vastakohtia, sanoi vasen pää hymyillen itsetyytyväisesti.
– Tuohon en sano mitään, en jaksa ajatella, sanoi Artemisia.
– Näin olemme tehneet selväksi, että kaikki on yhtä. Kaikki on samaa. Kaikki on jumalaa, sanoi viides.
– Mikä sitten on Suuret Kädet? kysyi Artemisia.
– Se tai hän tai me on jumala, on kaikki, Kaikkeus, jokainen, sanoi kymmenes jumala.
– Siis te olette jumalia, mutta ette ole jumaluus? kysyi Artemisia.
– Me olemme ja niin olet sinäkin, Artemisia, sanoi kuudes jumala.
– Minäkö olen jumala! huudahti Artemisia hämmästyneenä.
– Sinä niin kuin mekin, sanoi kolmipäisen jumalan keskimmäinen pää.
– No joo taas, sanoi Artemisia. – Tuo kaiken ykseys vielä meni jotenkin läpi, koska kaikki on tavallaan osa samaa kaikkeutta, mutta että minä olisin jumala, niin se on jo hölmöä. Olen velho, se riittää.
– Ei, Artemisia, ei riitä. Sinun on, kuten kaikkien, tiedostettava, että et ainoastaan ole osa kaikkeutta vaan itse Kaikkeus. Sinä olet, vaikket haluaisikaan, jumala, sinä, Artemisia, olet Suuret Kädet, kuten meistä jokainen, sanoi kymmenes jumala.
– Jos olen jumala, voin tehdä mitä vain, sanoi Artemisia.
– Niin voitkin, sanoi seitsemäs jumala.
– Miksi minun sitten täytyy lukea kokeisiin ja opetella asioita?
– Koska et ole vielä tiedostanut jumaluuttasi, sanoi kuudes jumala vekkulisti.
– Tässähän tulee sekin asia korjattua, sanoi Artemisia. – Tämän jälkeen minun ei enää tarvitse opiskella.
– Ei se niin käy, sanoi viides jumala. – Tiedostat tässä nyt, mutta kun luihuruo’on vaikutus on lakannut, tiedostamisesi on vain etäinen aavistus.
– Jotenkin ei oikein sovi, että olisin sekä Suuret Kädet että osa suuria käsiä. Että olisin jumala ja en olisi jumala.
– Muista vastakohtien ykseys, sanoi viides jumala.
– Mutta jos olen jumala, en voi olla ei-jumala, eikö vain, sanoi Artemisia.
– Hyvä pointti, sanoi seitsemäs jumala. – Koska olet jumala, et voi olla muuta itsessäsi.
– Kaikkeuden osana voit kuitenkin olla myös ei-jumala, sanoi viides jumala.
– Mutta jos kaikki on jumalaa, ei mikään voi olla ei-jumala! Artemisia intti. – En minä eikä mikään muukaan.
Kolmastoista jumala murisi.
– Olet tietyssä mielessä oikeassa, sanoi kolmas jumala. – Mutta olet myös me.
– Te? Miten voisin olla te? Tehän olette siinä ja minä seison tässä, sanoi Artemisia.
– Koska kaikki on samaa jumalaa, sinä olet minä ja minä olen sinä, vastasi kuudes jumala.
– Me olemme samaa siis sikäli, että olemme osia Kaikkeudesta? yritti Artemisia.
– Niin, mutta vielä enemmän: Ykseys! sanoi kolmas jumala. – Olemme kaikki Yhtä, siis Suuret Kädet! Minä olen, sinä olet – ja hän on, sanoi kolmas jumala osoittaen vieressään istuvaa neljättä jumalaa.
– Minä olen hän ja hän on minä, minä olen nuo ja nuo ovat minä, sanoi kuudes jumala osoitellen ympäriinsä.
– Minä olen muun muassa tuo ja hän siten muun muassa minä, sanoi ensimmäisen jumalan toinen pää osoittaen vasemman kätensä peukalolla kolmatta päätä.
– Minä, sinä, hän, sanoi viides jumala.
– Me, te, he, sanoi toinen jumala.
– Tämä, tuo, se, osoitti seitsemäs jumala.
– Nämä, nuo, ne, jatkoi kymmenes jumala.
– Ihan sama, mutta ette vastanneet kysymykseeni, sanoi Artemisia.
– Kaikkihan on selvää. Epäselvää on vain hämmentyneessä mielessäsi, sanoi viides jumala.
Kolmastoista jumala röyhtäisi.
– Jumalalle pitäisi olla kaiken selvää, sanoi Artemisia.
– Se sinussa, joka on tiedostanut tämän, on nähnyt kaiken koko ajan selvästi, sanoi kymmenes jumala.
– Pitikö se sanoa? Sitten olen pahasti ristiriidassa itseni kanssa, jos jokin osa minussa tajuaa totuuden, mutta se ei kuitenkaan valkene minulle. Jos minä olen kaikki, niin kaikenhan pitäisi olla selvää minulle. Entä jos petän itseäni? Voiko kaikkeus rakentua valheelle? Miten voi tajuta valheen edes valheeksi, jos ei ole muuta? Eikö silloin pidä olla olemassa myös totuus?
– Pidit pitkän yksinpuhelun, Artemisia, sanoi kahdeksas jumala. – Selvensikö yhtään?
– En tiedä…luulen, että ei.
– Näytät kalpealta, sanoi kolmas jumala. – Onko kaikki hyvin?
– Minua huimaa hiukan. Voitaisiinko päästä johonkin lopputulokseen?
– Minkä suhteen? kysyi jumala numero seitsemän.
– Kaiken. Yksi vai…yksi vai kaksi? Artemisia sanoi. – Minua pyörryttää.
– Yksi vai Kaksi? kysyi kuudes jumala kohottaen kulmakarvojaan. – En ymmärrä.
– En minäkään…mutta haluan siihen vastauksen, sanoi Artemisia ja koitti kädellä otsaansa.
– Yksi vai Kaksi? Yksi vai Kaksi? jumalat supisivat keskenään, eivätkä päässeet selvyyteen, kunnes yksi heistä huusi:
– Äänestetään, jumalauta!
– Pääluvun mukaan! huusi kolmipäisen jumalan ensimmäinen pää.
– Yksi risti kaksi, sanoi neljäs jumala.
Silloin kahdestoista jumala sulki puhelimen ja sanoi:
– Terveisiä!
Kolmastoista jumala pieraisi. Artemisia tunsi jalkojensa pettävän.
– Artemisia! Artemisia, herää! huusi Harri. – Rommi on vaikeuksissa!
Artemisia sävähti hereille. Hänellä oli kylmä. – Mitä sanoit?
– Rommilla ei ole kaikki hyvin, eikä meilläkään. Luutiamme ei löydy mistään.
Artemisia kääntyi katsomaan Rommia. Hän vapisi, mutta se ei ollut mitään verrattuna Rommiin. Rommi kouristeli, hänen suustaan valui solkenaan kuolaa ja vaahtoa, hänen silmänsä olivat muljahtaneet nurin päin.
– Kaikki tiet vievät huipulle, kaikki polut johtavat samaan paikkaan…Rommi sopersi. – Miksi minä en etene?…
– Rommi! Kuuletko minua? huusi Harri ja ravisti Rommia hartioista. – Vastaa minulle!
– Anna hänen olla, sanoi Artemisia. – Ei tuo auta ainakaan.
– Mikä sitten auttaa? Sano sinä, jos tiedät! Harri ärjäisi.
Artemisia nousi ja lähti jaloittelemaan. Hänen jäsenensä olivat kankeat, hän oli yltä päältä märkä ruohon ja sammaleen kasteesta. Hän huomasi lähellä kämmenen levyisen nummenlähteen ja huusi Harrille:
– Tuodaan Rommi tänne! Täällä on raikasta vettä!
Kun he olivat valelleet Rommin kasvoja aikansa, Rommi heräsi. Hänen muutenkin vaaleat kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmiensä ympärillä oli paksut violetit renkaat ja hänen poskensa olivat syvällä kuopalla.
– Voitko jo paremmin? kysyi Artemisia ja silitti Rommin takkuista punaista tukkaa. – Ainakin vaikutat siltä, että olisit jo jotenkin tajuissasi.
– Vo-voin ihan hyvin, sanoi Rommi ääni vapisten. – Ei tässä e-enää hä-hätää.
– Sinäkin sitten kokeilit? kysyi Harri.
– No kun ne noidat häippäsivät, niin ajattelin, että miksen minäkin kokeilisi, jos tekin kerran.
– Ne noidat häipyivät meidän luudillamme, sanoi Artemisia. – Olisit vain jäänyt odottamaan meidän virkoamistamme.
– Syytättekö te minua siitä, että noidat varastivat luutamme? Olenko minä muka tehnyt jotain enemmän väärää kuin te? Rommi huusi.
– Emme me syytä sinua, sanoi Harri. – Tämä juttu olisi vain pitänyt suunnitella etukäteen vähän paremmin. Nyt me joudumme kävelemään koululle.
– Jos me joudumme kiinni, meitä rangaistaan ankarasti, sanoi Artemisia. – Meidät voidaan jopa erottaa määräajaksi.
– Missä niin lukee? kysyi Rommi.
– Koulun ohjesäännössä, vastasi Artemisia, jossa kielletään luihuruo’on käyttö kokonaan.
– Minä tiedän! sanoi Harri. – Mennään Harmingin mökille! Hän auttaa meitä varmasti! Silloin kukaan ei saa tietää mitään, emmekä me joudu vaikeuksiin.
Artemisia ja Rommi katsoivat Harriin ja toisiinsa. Harming oli heidän ainoa mahdollisuutensa.
– Jaksatko kävellä? kysyi Artemisia. Rommi nyökkäsi. Kun Rommi nousi ylös, hänen housunsa takamus oli aivan ruskeansekainen.
– Taisi olla huono matka sinulla? kysyi Harri varovasti.
– Tämä koko matka oli huono! tiuskaisi Rommi.