Harri Potaska
17. luku: Valde Marto
Viimeisenä koulupäivänä, aamiaisen jälkeen, opettajat rehtorista alkaen kättelivät kaikki oppilaat. Jonon viimeiseksi tulivat ensimmäisen lukuvuotensa päättävät, koska heille ojennettiin samalla myös taikasauvat. Saatuaan omansa Harri vetäytyi kirjaston perimmäiseen soppeen saadakseen tutkailla sitä kaikessa rauhassa; ainakaan vielä hän ei tuntenut mitään halua vertailla muiden kanssa. Sauva oli pakattu pahvirasiaan ja kääritty vielä rapisevaan paperiin. Harri otti sen varovasti esille. Kuinka ihmeelliseltä se näyttikään! Se oli pitempi kuin kouluviivain, taipuisa, pyöreäpäinen, väriltään vaaleahko ja puun syyt näkyivät hienosti lakan alta.
Harria houkutti heti kokeilla. Hän heilautti sauvaa takaseinän kirjahyllyn suuntaan, mutta mitään ei tapahtunut. Hän heilautti uudelleen ja lausui vaarattomimman muistamansa loitsun: ”Mitävain!” Kuului naksahdus, narinaa sekä kitinää, kun suuri kirjahylly alkoi liikkua. Kaikki tapahtui kuten hänen taannoisessa unessaan, jossa hän ja Puff yhdessä professori von – !
Tämä saattoi todistaa, ettei hän nähnyt silloin unta, vaan että kaikki oli tapahtunut oikeasti. Rehtori Doubledoor ja pahuuden tuntemuksen opettajaprofessori vakuuttivat niin uskottavasti, että hän kuvitteli unta todeksi, että hän oli itsekin alkanut uskoa heitä. Nyt hän todistaisi heidän väitteensä vääräksi. Harri nousi, katseli ympärilleen ja seuraavienkin hyllyrivien taakse, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt tarvittaisiin mieluiten Rommia ja Artemisiaa, mutta tietenkään edes he eivät ole paikalla, tuumi Harri.
Kirjahyllyn paljastama salaovi ammotti avoinna. Harri kurkisti pilkkopimeään käytävään, heilautti sauvaansa ja lausui:
– Tulkoon valkeus!
Jostain syvyydestä vastasi ääni: – Tulkoon vaan!
Ja valkeus tuli. Seinämään kiinnitetyt soihdut syttyivät ja valaisivat tasaisin välimatkoin päättymättömältä tuntuvaa portaikkoa. Harri muisti nähneensä tämän aiemmin. Hän arveli, että sisään ei kannattaisi mennä yksin, mutta päätti uskaltautua vilkaisemaan. Hän otti yhden askelen, toisen, vielä kolmannenkin – ja putosi!
Harri ravisteli päätään. Hän oli pudonnut syvään railoon, ja vaikka joka paikkaa kolotti, kaikki luut tuntuivat ehjiltä. Oli hämärää. Harri ymmärsi olevansa luolassa suoraan Inhapihkan alapuolella, koska ylhäällä näkyi suurien tippukivien hahmoja. Jolleivät ne sitten olleet vuorenpeikkoja.
– Rehtori? Rehtori Doubledoor? Harri huhuili. – Oletteko täällä?
– Ei, Harri hyvä, hän ei ole täällä.
Harri tajusi, että eniten hänessä koski takapuolen arpea. Hän otti taikasauvansa esiin.
– Kuka puhuu? Harri kysyi kohdistaen sanansa hämärään, suunnilleen sinne, mistä hän oletti äänen tulleen.
Varjoista astui esiin vanhempi herrasmies, jolla oli erittäin hyvin hoidettu lyhyt, harmaa parta.
– Uskoakseni sinun ei tarvitse miettiä sitä kauaa, Harri-ystäväni.
– Oi…sinä olet…Valde Marto!
– Aivan oikein, Harri. Olen täällä tapaamassa sinua.
– Et ole. Olet tuhoamassa Inhapihkan, tämä luola on aivan koulun alla. Olet aikeissa tuhota koko velhouden nykytilan sekä tollot siinä sivussa. Minut tahdot tuhota ensiksi, koska minä yksin voin estää aikeesi.
– Asia ei ole noin yksinkertainen. Mutta sen verran siinä on perää, että kehotan sinua panemaan pois tuon sauvasi.
Harri osoitti sauvallaan salamannopeasti Valde Martoa ja lausui hurjimman kirouksen, jonka tiesi. Mutta Valde Marto torjui kirouksen ja puristi sen kämmeneensä. Sen jälkeen hän avasi nyrkkinsä, nosti kätensä lähemmäs huuliaan ja puhalsi Harria kohti. Tuhannen hirmumyrskyn voimalla, silti miljoonia kertoja lientynyt kirous iski Harriin itseensä. Harrin taikasauva mustui torjunnan rasituksesta ja kuitenkin isku sai hänet putoamaan maahan ja pitelemään vatsaansa. Hän puri hampaat yhteen, ettei olisi huutanut tuskaansa, ja osoitti jälleen Valde Martoa, mutta ei löytänyt voimaa lausua uutta loitsua. Valde Marto seisoi horjumatta katsellen rauhallisesti ja oikeastaan, niin Harrista tuntui, myötätuntoisesti.
– Uskonet viimeistään nyt, etten tahdo sinulle pahaa?
Harri ei tiennyt, mitä uskoa. Tunteet ja tiedot törmäsivät hänen päässään. Se, mitä hän näki ja koki, oli ilmeisessä ristiriidassa kaiken hänen oppimansa kanssa. Nyt Valde Marto voisi tuhota hänet. Se olisi aivan helppoa. Silti hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan.
– Vaikeampaa lienee uskoa siihen, etten tahdo pahaa kenellekään.
– Ei vaikeaa tai vaikeampaa, vaan mahdotonta, sopersi Harri.
Valde Marto loihti itselleen mukavan laiskanlinnan ja istuutui siihen ristien jalkansa ja kätensä. Hän katsoi suoraan Harriin. Sitten hän loihti Harrillekin täsmälleen samanlaisen upottavan tuolin.
– Saat ottaa jopa samanlaisen asennon kuin minä, sanoi Valde Marto naurahtaen.
Harri nousi hitaasti, katsoi tuoliin ja sitten Valdeen.
– Rauhallisesti vain. Ei sitä ole ansoitettu, Valde sanoi.
Harri istuutui. Hänen vierelleen ilmestyi tarjoilukärry täynnä virvokkeita ja pientä purtavaa.
– Josko nyt voisimme puhua kuin velho velholle? Mikäli ilmaisu ei ole menettänyt luonnettaan opiskellessasi kaikkea sitä knoppitietoa, jota velhokoulut ovat pullollaan.
– Se kaikki on ollut hyödyllistä ja tarpeellista, sanoi Harri harmistuneena opettajiensa puolesta.
– Saattaa olla niinkin. Ehkäpä kypsyminen vaatii, että aivoja rasitetaan ensin kaikella pienellä, jotta ne voisivat lopulta muodostaa synteesin.
– Mitä haluat? kysyi Harri töykeästi. – Minä en halua keskustella kanssasi, vaan tuhota sinut!
– Niinkö teille koulussa opetetaan?
– Sinä yrität sotkea minut sanoilla! huusi Harri.
– Sanat ovat välttämättömiä. Loitsut ovat sanoja, lausui ne sitten ääneen tai mielessään. Oleellisin oppimme on välitetty sanoilla. Sana on Kaikkeuden ydin.
– Sano sitten, mitä aiot. Varoitan kuitenkin sinua! Harri tiuskaisi.
Valde oli hetken hiljaa. Sitten kaki kurkkuaan ja pyyhkäisi roskan, todellisen tai kuvitellun, housujensa lahkeesta.
– Harri, me olemme samanlaisia. Ei, älä nyt rupea inttämään, vaan kuuntele! Vain minulla on kokonaisnäkemys kaikkeudesta ja vain sinulla on mahdollisuus täydentää aikomukseni. Kuten tiedät, olemme aikakauden muutoksen kynnyksellä, millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan.
– Lahnojen aika on päättymässä, vesihiiden aika alkamassa.
– Niin sinulle on opetettu ja niin opetettiin minullekin aikanaan. Tosiasiassa kyse on suuremmasta kosmisesta muutoksesta. Tai voisi sanoa, että se, mitä tuosta on opetettu, on aivan liian laimeaa. Sanohan, Harri, miksi tollot ovat sinulle niin tärkeitä? Olet aitovelhojen jälkeläinen, mutta suhtaudut tolloihin toisin kuin muut aitovelhot.
– Kenellekään ei saa tehdä pahaa. Kaikki ovat yhtä arvokkaita. Tollolla ja velholla ei siinä mielessä ole eroa.
– Aivan. Harri, kun sanoin, että olemme samanlaisia, tarkoitan juuri tuota. Myös minulle tollot ovat yhtä arvokkaita kuin velhot.
– Aika vaikea uskoa, kun tietää, mitä kaikkea olet tehnyt, Harri tuhahti.
– Olet poikkeuksellisen suuntautunut tolloihin, jopa tässä vaiheessa opintojasi, jolloin koulutoverisi ovat ylpeitä siitä, että he tietävät salaisuuksia, joita tolloille voi uskoa vain valikoidusti tai ei lainkaan, sanoi Valde piittaamatta vähääkään Harrin piikittelystä.
– Myös tolloille on kerrottava velhoudesta. Myös heidän on kehityttävä.
– Aivan! sanoi Valde innostuneesti. – Täsmälleen! Mutta miten se liittyy aikakauden vaihtumiseen?
– Nyt on alkamassa aika, jolloin tolloille kerrotaan Kosmisesta Järjestyksestä. Heidän vastaanottokykynsä kasvaa vähitellen, Harri sanoi.
– Tai sitten ei kasva. Luuletko, että voimme välttyä marttyyreilta?
Sitä Harri ei ollut tullut ajatelleeksi.
– En tiedä, Harri sanoi hiljaa. – Kai kaikki haluavat valaistua.
– Ei, Harri, eivät halua. Jos jatkamme rehtori Doubledoorin linjaa, kestää luultavimmin koko uuden aikakauden, ennen kuin tollot ovat vastaanottavaisia. Jos taas jatkamme Dragonien linjaa, emme piittaa siitä vähääkään. Ensiksi mainitussa hukataan ajan suuret mahdollisuudet, jälkimmäisessä suorastaan käydään niitä vastaan. Ensiksi mainittu linja on liian arka, liian helläkätinen. Jos tolloilta kysytään, he haluavat elää nykyisessä onnellisuudessaan, kunhan heillä vain riittää leipää ja sirkushuveja. Eivät he halua ponnistella jumaluuteen.
– Ja jälkimmäisessä vaihtoehdossa heidät lopulta orjuutetaan, mutisi Harri hiljaa.
– Kumpi on oikein? Tollot on valistettava, mutta annammeko heidän tuhota itse itsensä vai annammeko heidät saaliiksi pimeyden voimille?
– Kummin vain, niin Kaikkeus järkkyy, sanoi Harri ja vuodatti katkeria kyyneleitä.
– Mitä on tehtävä, Harri? Tiedätkö, miksi niin monien toiveet ovat kiinnittyneet sinuun?
Harri kuivasi kyyneleet ja niisti hihaansa.
– Tarjoiluvaunussa oli paperinenäliinoja, totesi Valde happamasti.
– Minä olen luultavasti Valittu. Hän, joka tuo valon tolloille, sanoi Harri uhmakkaasti. – Ja sinä olet se, joka vetelet Dragoneita narusta. Sinä haluat saada kaiken valtasi alle. Myös minut.
– Äskeisen lyhyeksi jääneen kamppailumme luulisi osoittaneen sinulle, että ei ole mitään valtaa, joka minulta puuttuisi. Minulla on jo kaikki, mitä yksilö voi toivoa. Myönnän olleeni nuoruudessani kuumapäinen, itsekäs ja ajattelematon, jopa rakkaudeton. Mutta viisaus oli kohdallani sitä, että ymmärsin rakkauden vain etsineen minussa ulospääsyä. Minä, Harri hyvä, en edusta pimeyttä vaan valoa.
– Niin varmasti, naurahti Harri kuivasti.
– Minä haluan, että Kosminen Ajankierto saa täyttymyksensä heti. Että tollot valaistuvat – heti. Minä olen Valo. Me kaikki olemme Valo. Sinä, minä, Doubledoor, ystäväsi Artemisia ja Rommi, jopa koko Dragonien perhe!
Valde naurahti, ja Harri nauroi mukana. Valde jatkoi:
– Me tiedämme, että kaikki on valkeutta ja että kaikki on yhtä. Me emme kuitenkaan voi antaa epävakauden jatkua. On parempi kaikille, että vastustavat tuhotaan.
– Siinä se taas tuli! Harri huusi ja nousi seisomaan. – Tuhoa, kuolemaa, hävitystä! Sinä olet pahuuden edustaja!
– Istuhan alas ja anna minun selittää.
Koska Valde ei tehnyt mitään, Harrin ele jäi turhaksi. Niinpä Harri istuutui. Valde sanoi:
– Kun luonnossa kettu syö linnunpoikasen, vain ihminen vuodattaa kyyneliä. Ei mikään muu taivaassa tai maan päällä. Eivät enkelit tai henkiolennot, eivät jumalat tai eläimet. Vain ihmiset itkevät sen vuoksi. Tai eivät aivan kaikki ihmisetkään. Ketkä, Harri, eivät itke?
– Jotkut velhot eivät itke. Jotkut velhot yrittävät olla itkemättä.
– Hyvä. Jatka vain, Valde kannusti.
– En keksi muita. Kaikki tollot itkevät. Tai jos eivät, heitä pidetään tunteettomina.
– Mikä antaa aiheen miettiä, ovatko kaikki tollot sittenkään velhoja jäljessä, eikö totta? Valde sanoi. – Entä vielä? Löytyykö ihmisiä, jotka eivät itke? Tai jotka lisäksi tietävät, miksi ei pidä itkeä?
Harri mietti hetkisen itsekseen. Useimmat velhot pahoittelivat heikkouttaan liikuttuessaan moisten asioiden vuoksi. Yhtäkkiä Harrille valkeni:
– Vainajat! He eivät murehdi, koska tietävät myös sydämellään, eivät vain päällään, kuten velhot. Eikä vainajissa ole eroa velhojen ja tollojen kesken! He kaikki tajuavat yhtä hyvin!
– Siinä se. He näkevät oikein. Meistä vain harvat. Edes velhot eivät ole täydellisiä, emme edes me kaksi, sillä meidänkin on täytynyt selvittää tuo itsellemme.
– Mutta minäkin itken, joskus, sanoi Harri hiljaa. – En minäkään tiedä sydämelläni.
– Se johtuu siitä, että meidän sydämemme on ruumiillinen, vähempiarvoinen sydän. Vainajilla ei ole tätä taakkaa, eikä niillä tunteettomiksi haukutuilla tolloilla, sanoi Valde. – Harri, mitä sinä aiot tehdä?
– Milloin? Minkä suhteen?
– Tämän aikakauden suhteen. Miten tuot valon? Mitä teet niille, jotka vastustavat? Antaudutko heidän armoilleen vai teetkö heille hyvää, vaikka he vastustaisivat? Miten Kaikkeus suhtautuu sinun epäröintiisi? Jos yksikin velho tai tollo vastustaa sinua, odotatko niin kauan, että hän lopettaa? Vai luotatko siihen, että hänkin lopulta ymmärtää, kun näkee asiat uudessa valossa? Ajattele, että sinulla olisi lapsia, jotka eivät tahdo jotain hyvää, jonka tiedät olevan heille tarpeellista. He eivät syö puuroaan, vaan tahtovat makeisia.
– Lapset eivät aina tajua omaa parastaan, kun vanhemmat kasvattavat heitä, sanoi Harri.
– Harri, me tiedämme, että kaikki johtaa lopulta perille: väärän armeliaisuuden ja hellämielisyyden tie yhtä hyvin kuin itsekkyyden tie. Mutta ne ovat molemmat pitkän kärsimyksen teitä, enkä ole selvillä, miten se sopii Varmaan Lakiin. Sen me näkisimme vasta lopuksi. Jos unohdetaan rajoitukset, kaikki nuo sovinnaiset moraalisäädökset pahoista ajatuksista, pahoista sanoista ja pahoista teoista, niin mitä jää jäljelle? Eikö lyhyt kärsimys, vaikka kova, ole parempi kuin pitkitetty, vaikka itsessään lievempi kärsimys? Isku vatsaan on parempi kuin viikon mittainen nipistäminen tai kuukauden kestävä kutitus.
– On varmaan, Harri sanoi.
– Emme voi välttää kärsimystä. Kaikki muutos tulee lopulta sen kautta. On kuitenkin parempi kantaa itse suurin kärsimys, kuin antaa kaikkien kärsiä. Tuhonsa hetkellä se, mikä tuhoutuu, kärsii. Tuhon jälkeen se, jonka on määrä säilyä, riemuitsee, sanoi Valde.
– Jos vaikka käteni on murtunut ja kipsattu väärin, se täytyy murtaa uudestaan. Se sattuu hirvittävästi, mutta muuten käsi ei parannu.
– On hirvittävää aiheuttaa kärsimystä, mutta välttämätöntä. Kun sen tajuaa oikein, oikeassa yhteydessään, tuntee sydämellään. Kaikkeuden on muututtava ja me voimme olla ne, jotka muuttavat sen.
– Minua itkettää ajatus, että joutuisin satuttamaan muita, sanoi Harri.
– On itkettävä itse, jotta Kaikkeus säästyisi kyyneliltä.
He olivat hetken hiljaa. Lopulta Valde nousi tuolista ja tuli Harrin luo ojentaen kätensä.
– Harri, tartu käteeni! Johdattakaamme Kaikkeus uuteen aikakauteen!
Harri ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Hänen edessään seisoi hän, jota hän oli kaiken aikaa pitänyt vihollisenaan, pahimpana uhkana omalle ja koko olevaisen olemassaololle, ja nyt tämä sama henkilö oli saattanut hänet ymmärtämään kaiken tarkoituksen ja vielä ojensi hänelle kätensä ja lupasi auttaa häntä tehtävässään, jonka hän osoitti selvemmin kuin kukaan muu oli koskaan tehnyt. Silti Harrin olo oli levoton ja rauhaton, hänen ajatuksensa olivat epäselviä ja hahmottomia, hänen sydämensä takoi.
– Uskon ymmärtäväni tunteesi. Sielussasi myllertää juuri nyt. Olotila muistuttaa rakastumista, eikö vain?
Valde Marto seisoi yhä Harrin edessä, eikä Harri ollut vielä tehnyt mitään.
– Sinun on aika rakastaa, Harri.
Jostain etäältä kuului jyrinää.