Harri Potaska
5. luku: Uudet ystävät
Asemalla, Alpha-laiturilla, seisoi parhaat päivänsä nähnyt dieselveturi. Koulupukuiset nuoret olivat saattajiensa armoilla, kaikki nuoret yhtä noloina. Heitä halattiin kiihkeästi ja heidän niskaansa vuodatettiin krokotiilinkyyneliä, vaikka saattajat, velhoja kun olivat, olivat vain tyytyväisiä päästessään eroon jälkikasvustaan. Harri raahasi putkikassiaan ja oli onnellinen, kun sai olla rauhassa. Hän meni lähimpään, viimeiseen vaunuun, ja heitti kassinsa ja aikoi nousta itse perässä.
– Hei apina! Kakarat menee ekaan vaunuun!
Sanat tulivat isokokoisen nuorenmiehen vatsasta, koska hän ei selvästikään halunnut tekosiveiden vanhempien kuulevan. Harria ei huvittanut jäädä kinaamaan, vaan hän otti suosiolla laukkunsa ja marssi junan etuosan suuntaan, laiturin kautta tietenkin. Hän joutui puskemaan tiensä muutamien vanhempien sivu, joiden lapset olivat hänen laillaan ensikertalaisia. Vanhemmat näyttivät nenäliinojensa käytöstä huolimatta iloisilta ja ylpeiltä, heidän lapsensa jännittyneiltä tai jopa hätääntyneiltä. Harri nousi vaunuun, valitsi keskellä olevan tyhjän loosin, heitti laukkunsa hyllylle ja istuutui ikkunan viereen.
Pian loosin lasioven eteen käveli Harrin ikäinen punatukkainen poika. Hän teeskenteli vilkuilevansa vielä eteenpäin, mutta oli selvästi valinnut tämän loosin. Hän vaikutti aralta ja näytti toivovan, että pääsisi sisään mahdollisimman huomaamattomasti.
– Täällä varmaan on vapaata, sanoi punatukkainen poika. – Vaikka voihan nämä olla varattujakin.
– Ei ole, vastasi Harri. – Varattuja, tarkoitan.
Punatukkainen poika huojentui silminnähtävästi. Hänelle tuotti vaikeuksia saada kapsäkkinsä hyllylle, ja Harri ehti jo miettiä, pitäisikö auttaa, mutta punatukkainen suoriutui siitä lopulta. Sen jälkeen hän pyyhki hien otsaltaan ja istahti Harria vastapäätä.
– Olisivat saaneet kyllä auttaa, totesi punatukkainen poika.
– Ketkä? kysyi Harri.
– Ketkä vaan. Veljeni menivät isompien vaunuun, heitä on kolme. Vanhemmillani oli niin kiire kotiin, että hyvä kun viitsivät tuoda meidät asemalle.
– Miten niillä niin kiire oli?
– Vanhemmillaniko? Ne menee kotiin ryyppäämään ja häsläämään ties mitä.
Harri aavisti etäisesti näistä jotain, olihan hän kasvanut tollojen parissa. Velhojen ongelmiksi ne tuntuivat kuitenkin kaukaisilta.
– Minä muuten olen Rommi. Rommi Wells, sanoi punatukkainen poika ojentaen samalla kätensä, johon Harri tarttui empimättä. Olihan hän kohdannut ensimmäisen koulutoverinsa.
– Harri. Minä olen Harri Potaska.
– Ai, sinä. Vanhemmat juttelivat sinusta tässä joku päivä. Lehtiartikkelin perusteella tiedän sinusta sen, minkä kaikki muutkin. Eli että vanhempasi taistelivat Valde Martoa vastaan ja katosivat.
– Niin tekivät, sanoi Harri. – Mutta katosi siinä Valde Martokin. Vanhempani ovat sankareita. He karkottivat pääpaholaisen.
– En halua loukata, haluan uskoa sinua, mutta tosi moni velho on toista mieltä, sanoi Rommi. – Siksi oletkin menossa nyt Inhapihkaan.
– Miten se tähän liittyy? kysyi Harri.
– Siten, että Inhapihka on kouluista vaatimattomimpia ja sinne lähetetään joko köyhät, joiden lukukausimaksut hoidetaan velalla tai stipendeillä, tai muuten hankaliksi koetut tapaukset, häiriköijät ynnä muut, valisti Rommi.
– Isäni on järjestänyt asian, joten ilmeisesti minä sitten kuulun jälkimmäisiin. Entä sinä?
– Minä tai meidän koko perhe on köyhä. Meillä on sitä paitsi punainen tukka, jota muuten pidetään erityisen suositeltavana velhoille, mutta koska minun vanhempani ovat juoneet koko omaisuutensa ja juovat sitä mukaa kuin saavat rahaa, me myös pysymme köyhinä.
– Liittyykö etunimesi jotenkin asiaan? kysyi Harri.
– Kyllä. Minun nimeni Rommi ja veljieni Johnnie ja Walker, jotka ovat kaksoset, ja vanhimman veljeni Bourbon ovat joitain tollojen alkoholimerkkejä, vanhempiemme mukaan ”tollojen parhaimmat annit koko maailmankaikkeudelle”. Pikkusiskoni on vielä nimeltään Gin, mutta hän pääsee kouluun vasta ensi vuonna. Nytkin hän on ollut viisi viikkoa yhteen menoon sukulaistemme hoivissa.
– Taitaa olla aika rankkaa, Harri sanoi.
– No, jos osaa olla pois näkyvistä ja yleensäkin pois heidän tieltään, vanhempiemme siis, niin kyllä se siitä sitten. Muuten, saako kysyä?
Harri arvasi asian ja häntä nolotti.
– Ole hyvä vain. Haluat tietää arvestani, eikö niin?
– Jos aihe ei vain ole liian nolo. Onhan minullakin näitä pisamia.
– Vaihtaisin arpeni niihin milloin tahansa.
– Ymmärrän. Onko se oikeasti hymiön näköinen?
– On. Ja se on oikeasti oikeassa pyllynpuoliskossani.
Harri arvasi seuraavankin kysymyksen.
– Saisiko sen nähdä? Lupaan maksaa karkeilla. Saat minulta kaksi pussia paskapommeja!
Harri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että voisi hyötyä arpensa esittelemisestä.
– Kaksi pussia karkkia? hän kysyi. Rommin ilmeestä näkyi, että hän tajusi tarjonneensa kenties aivan liikaa.
– Joo, kaksi pussia, sanoi Rommi. – Mutta voit saada muiltakin, ehkä enemmän.
– Näytä ne pussit ensin, sanoi Harri.
Loosin eteen pysähtyi tyttö samoin elkein kuin Rommi vähän aikaa sitten. Hän oli myös aikeissa tulla sisään. Rommi alkoi irvistellä tytölle.
– Tee sinäkin näin, sanoi Rommi, ettei tuo tyttö tule tänne.
Harria ei huvittanut väännellä naamaansa. Tyttö katseli hetken Rommin touhuja ja avasi sitten loosin oven.
– Näytit niin tyhmältä, että olet varmasti vaaraton. Ja sinä, hän osoitti sanansa Harrille, näytät ihan hyvältä. Rommi meni noloksi ja punastui sekunnissa.
– Hei, punapää, jatka irvistelyä! Näytit paremmalta äsken, sanoi tyttö ja nauroi.
Rommi katsahti Harriin hakeakseen tukea ja yhteishenkeä, mutta myös Harri nauroi. Oli se vaan niin hassua!
Tyttö heitti reppunsa hyllylle ja istui Harrin viereen.
– Sinä olet se pers’arpinen poika, sanoi tyttö. Nyt Harri punastui ja katsoi Rommiin saadakseen myötätuntoa, mutta Rommi nauroi käheästi ja piteli vatsaansa kaksin käsin.
– Paljonko vaadit arven näkemisestä? kysyi tyttö.
– Kolme pussia paskapommeja, vastasi Harri.
– Minulla ei ole niitä, mutta sen sijaan viisi hilloviivaa laatikossa. Saat niistä kolme, ne ovat isoja.
– Kaikki viisi, ota kaikki viisi! sanoi Rommi.
– Ei se mitään ota, jos en anna, sanoi tyttö. – Kolme tai ei mitään.
– Neljä, sanoi Harri.
– Neljä sitten, sanoi tyttö. – Mutta haluan myös koskea siihen.
– Missä? kysyi Rommi. – Mennäänkö vessaan?
– Sinä et tule mukaan, sanoi tyttö.
– Minun kuuluu myös nähdä se arpi, sanoi Rommi loukkaantuneena. – Minäkin maksan siitä.
– Sinä saat mennä eri kerralla, sanoi tyttö. – Tule, mennään, sanoi tyttö Harrille ja kiskoi mukaansa.
– Mikä sinun nimesi on? kysyi Harri, kun he sulkivat loosin oven takanaan ja olivat kahden kolkkaavan junan käytävällä.
– Artemisia, sanoi tyttö. – Artemisia Fawkes. Vessa on käytävän päässä. Ihan sama kumpaan päähän mennään, meidät nähdään kumminkin.
– Mennään alkupäähän, koska kahdessa loosissa on vedetty verhot eteen, sanoi Harri.
Harri ja Artemisia juoksivat vessaan, joka ei onneksi ollut lukossa. He menivät sisään ja sulkivat oven.
– Siis? kysyi Harri. – Missä ovat leivonnaiset?
– En minä ottanut niitä mukaani, sanoi Artemisia. – Ne ovat laukussani.
– Sanot vain.
– Ihan totta. Vai pitääkö ne hakea tänne?
– Tietysti. Voisit huijata.
– No, sovitaanko niin, että jos sinä näytät minulle arpeasi, niin minä myös näytän jotain, jota ehkä sinä haluat nähdä?
– Mitä muka?
– Sitten näet.
– Voisit silti huijata.
– En varmasti.
Harri seisoi kädet taskussa. Hän oli juuri äsken oppinut tinkimisen taidon ja tajunnut sen voiman.
– Pitääkö minun todella hakea ne hilloviivat? kysyi Artemisia typertyneenä.
– Joo-o, vastasi Harri.
– Sinä olet idiootti, sanoi Artemisia ja marssi ulos vessasta.
Harri ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän seisoi yhä vessassa, kädet syvällä taskuissa ja aikoi juuri lähteä pois, kun Artemisia palasi leivoslaatikon kanssa.
– Siinä leivoksesi, paukapää! kivahti Artemisia ja paiskasi laatikon lavuaarin reunalle. – Joko olet tyytyväinen?
– Joo…
– Näytä!
Ennen kuin Harri ehti tehdä mitään, ovi, jota he eivät olleet huomanneet lukita, avattiin. Heitä katseltiin tarkasti ja ivallisesti.
– Suuri ja kuuluisa Harri Potaska! murjaisi seurueen isokokoisin, sama, joka oli komentanut Harrin ensimmäiseen vaunuun. – Somaa. Julkkiksella on jo nyt tyttöystävä.
– Eikä ole, ehätti Harri torjumaan. – Meillä on sopimus!
– Voin kuvitella, sanoi samainen nuorimies. Hän tunkeutui hivenen ahtaan vessan sisäpuolelle. – Minäpä kerron sinulle jotain. Valde Marto oli minun kummisetäni. Tajuatko?
– Me teemme elämästäsi Inhapihkassa vaikeaa, sanoi toinen nuorimies, selvästi edellisen veli.
– Todella vaikeaa, irvisteli nuorin, joka epäilemättä kuului samaan sarjaan.
– Me olemme Dragonin veljekset, sanoi ensimmäinen. – Minä olen Duncan, hän on Lance ja tämä tässä, joka tulee luokallesi, on Puff.
– Hauska tutustua, sanoi Harri.
– En sanoisi niinkään, vaikka me olemme odottaneet tapaamistasi. Valde oli hyvä kummisetä, sanoi Duncan.
– Hän muisti aina meitä kaikkia, sanoi Lance.
– Niin että vapise! uhkui Puff.
– Onko hän sitten siskonne? kysyi Artemisia osoittaen tyttöä, joka oli veljesten takana.
– Ai, Plenty? Ei, vaan kaverimme. Hän tulee myös ensimmäiselle luokalle, teidän kanssanne, sanoi Lance.
– Hei, täällähän on hilloviivoja! huomasi Duncan. – Sopivasti neljä. Meille, hän sanoi ja ojensi laatikkoa tovereilleen, jotka ottivat kukin yhden. Viimeiseksi hänkin söi. – Kiitti.
– Olkaa hyvä vain, sanoi Artemisia. – Emme vielä ehtineet pestä käsiämme.
Nelikön ilmeet muuttuivat hämmästyneiksi. He katsoivat toisiinsa ja sitten tähän wc-kaksikkoon. Mutta eivät ystävällisesti.
– Mitäs täällä tapahtuu? kuului voimakas, käskevä ääni, joka ei odottanut vastausta.
– Miksi ette ole looseissa? sanoi toinen, hyvin samankaltainen ääni.
– Jutellaan tässä kavereiden kanssa, sanoi Duncan yllättävän nöyrästi.
– Ja mitäs te kaksi siellä teette? Vessassa on tarkoitus olla vain yksi kerrallaan! sanoi ensimmäinen komentaja.
– Tulkaas pois sieltä, ainakin toinen, jos on jotain kesken, sanoi komentaja kakkonen.
– Me mennäänkin tästä jo omaan loosiimme, sanoi Lance. – Mutta meistä olisi tärkeää, että vessaa voisi käyttää asiallisesti, kun tarve vaatii.
– Me pidämme siitä huolen, sanoi ensimmäinen käskijä. – Teillä ei varmaan ollut mitään tärkeää?
– Ei todellakaan, sanoi Artemisia happamasti.
– Siispä ehdotan, että menette loosiin numero kaksi. Siellä on ikätovereitanne, sanoi toinen käskijä. – Me tulemme auttamaan tavaroidenne kantamisessa.
– Se on eri reilua, sanoi Harri, jota harmitti hiukan hilloviivojen menetys.
Valvojaveljesten johdolla Artemisia ja Harri palasivat loosiinsa.
– He löysivät teidät! sanoi Rommi. – Hyvä juttu, eikö vain? Huolestuin, kun näin Dragonien menevän siihen suuntaan.
– Hälytitkö sinä heidät? Artemisia kysyi.
– He ovat valvojaoppilaita, mutta myös isoveljeni, Johnnie ja Walker Wells, sanoi Rommi. – Juoksin heidän luokseen.
– He eivät ehtineet pelastaa leivoksiani, sanoi Artemisia.
– Kumpi teistä jäi tappiolle? kysyi Rommi hymyillen. Kun Artemisia vilkaisi häneen murhaavasti, hän lopetti hymyilemisen. – Selvä juttu.
– No niin, mars matkaan! sanoi isompi veljistä. – Täytyikö sinun raahata näitä metalliromuja mukanasi? hän kysyi Rommilta.
– No, se on minun harrastukseni, sanoi Rommi nolona.
– Mitä sinulla on laukussasi? kysyi Harri.
– Mittareita, johtoja, kytkimiä, vipuja, kaikenlaista elektronikkasälää, mitä vain olen löytänyt tollotehtaiden roskiksista!
– Mitä sinä teet niillä?
– Kokoan vielä jonkin laitteen, joka hyödyttää velhoja! Olen tehnyt sitä jo useamman vuoden. Olen keksinyt koneen, jolla voi pyyhkiä pölyjä, ja koneen, jolla voi pestä pyykkiä, eikä tarvitse loihtia lainkaan. Vanhempani pitivät niitä kuitenkin turhina ja he hävittivät ne. Heidän mielestään velhon ei pidä hukata aikaa koneisiin, ellei ole aivan pakko.
– Tänne, sanoi Walker aukaisten loosin oven. – Täällä on muitakin ikätovereitanne.
Harri, Rommi ja Artemisia esittäytyivät ja heille esiteltiin tulevat luokkatoverinsa Alistair Crowly, Anthony Spencer Levy, Claire Baker, Conan Doyle, Vivian Dy-Soon, Maxine Mulberry ja Steven Prince.
– Mitä teette? kysyi Harri.
– Maxine ennustaa Anthonylle korteista, sanoi Alistair.
– Mitä näkyy? kysyi Artemisia, joka näytti kyllä siltä, ettei voisi vähemmän kiinnostaa.
– Vähän epäselvää, vastasi Maxine, joka joko ei huomannut ironiaa tai välittänyt siitä. – Tuossa kiihtyvyys on aika hyvä, mutta kuutiot pienet. Ei sen perusteella voi sanoa paljon tulevaisuudesta.
– Ota seuraava kortti, kehotti Claire.
– Se kertoo sitten rakkaudesta, sanoi Maxine ja käänsi pakan päällimmäisen kortin esiin.
– Supervaltti! huokaisivat tytöt Artemisiaa lukuun ottamatta yhteen ääneen.
– Se tarkoittaa, että sinulla on rutkasti onnea rakkauselämässä, sanoi Maxine katsoen Anthonyyn ihaillen.
Anthony olikin hauskannäköinen nuorimies. Kuultuaan ennustuksen hän yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, mutta oikaisi jo muutenkin hyvän ryhtinsä entistä suoremmaksi ja katsahti happamaan Artemisiaan, joka ei vastannut katseeseen, vaan käänsi päänsä pois ja katseli ulos ikkunasta.
Harri otti taskustaan kolikon ja puristi kämmenensä nyrkkiin.
– Piirataanko?
– Älä viitsi, sanoi Maxine. – Me kaikki olemme keränneet tolloilta rahaa tuolla keinolla. Useimmat koko kouluajan. Siellä on klaava.
– Minä hävisin joskus näön vuoksi, jotta minua ei olisi epäilty, kun muutenkin pidettiin erittäin hyväonnisena, sanoi Anthony.
– Minä yritin kerran, mutta innostuin kai liikaa, koska sain turpiini seuraavana päivänä, sanoi Rommi. – Siihen loppui minun piiraamiseni.
– Miten nuo Dragonit voivat olla noin mahtavia? Harri kysyi kääntyen Artemisian puoleen.
– He ovat tosi rikkaita. Ei siihen muuta syytä tarvita, vastasi Rommi.
– Ai. No, minä en tiennyt. Millä he ovat tehneet rahaa?
– Heidän vanhemmillaan on catering-firma, sanoi Artemisia.
– Mitä se tarkoittaa?
– Oletko kuullut Lentävistä lautasista? kysyi Artemisia.
– Olen tietenkin, vastasi Harri.
– Se on heidän yrityksensä, sanoi Rommi.
Harri näytti niin hämmästyneeltä, että Rommi hämmästyi, koska hän ei tajunnut, miksi Harri hämmästyi.
– Pyysinkö minä tosiaan sinua kertomaan? kivahti Artemisia Rommille. – Heidän yhtiönsä toimittaa ruoka-annoksia humanoideille niiden aluksiin silloin, kun ne käyvät planeetallamme. Siis ufoille.
– Ai jaaha, sanoi Harri. – Hyvä nimi.
– Oletteko yhtään perehtyneet oppikirjoihin etukäteen? kysyi Claire yleisesti.
– Minä olen jonkin verran, sanoi Maxine. – ”Eteisessä olevat suuret planeetat, kuten Aurinko, Jupiter ja Saturnus” –
– Minäkin luin tuon kohdan! kirkaisi Claire. – ”Nousevassa keittiössä vaikuttavat parhaiten pienet planeetat, kuten Merkurius, Venus ja Kuu.”
– Minusta se oli tosi mielenkiintoista, sanoi Maxine.
– Minä en kyllä vahingossakaan koskenut koulukirjoihin lomalla, sanoi Conan.
– Minä haluaisin kirjoittaa romaaneja, en opiskella velhoksi, valitti Steven.
– Minä haluan poistaa nälänhädän, sanoi Vivian.
– Se voisi olla huono juttu tolloille. Velhot eivät näe nälkää, sanoi Alistair.
Näin Harri, Artemisia ja Rommi tutustuivat toisiinsa ja muihin luokkatovereihinsa. Heidän keskustelunsa kestivät tuntikausia, kunnes junan tasainen kolkkaaminen tuuditti heidät uneen.
Juna pysähtyi nytkähtäen. Höyrypillin vihellys karisti unisten oppilaiden toiveet matkan jatkumisesta. Valvojaoppilaat ryntäsivät käytäville.
– Herätys! Olemme perillä. Ottakaa kaikki matkatavaranne mukaan ja poistukaa junasta!
Harri hieroi silmiään, venytteli ja kurottautui hattuhyllylle ottamaan putkikassiansa. Samoin tekivät myös kaikki muut.
– Tämä kai sitten on se päätepysäkki, totesi Harri puoliksi itsekseen.
– Toivottavasti koululle ei ole pitkä matka. Haluaisin päästä pian takaisin nukkumaan, inisi Rommi.
– Hölmö! kivahti Artemisia. – Tätä varten me olemme matkustaneet – tätä vartenhan me olemme syntyneet, ja tuo yksi haluaa vain nukkumaan!
– En minä sitä. Minä olen vain väsynyt.
– Me olemme kaikki väsyneitä, mutta minusta on hienoa nähdä koulumme, sanoi Alistair.
– Älkää menkö kauaksi junasta! huusi valvojaoppilas Johnnie, Rommin isoveli. – Harming tulee pian hakemaan meitä.
Ulkona oli pimeää ja sumuista. Raiteita oli veturin edessä enää vain pari metriä. Junan lamput heijastivat valoa lyhyelle matkalle, mutta muuten kaikkialla oli vastassa metsän mustanpuhuva pimeys. Laituria ei ollut, vaan junasta pudottauduttiin suoraan ratapientareelle. Tämä oli pääteasema ilman asemaa. Useimmat matkustajista olivat vähintään kankeita, mutta Dragonien veljekset vaikuttivat erittäin virkeiltä. He hyppäsivät ulos vaunusta ja juoksivat metsän reunaan kohtaan, jossa oli muutama kanto.
– Täällä on yksi! hihkaisi Puff, veljessarjan nuorin.
Duncan ja Lance, kaksi vanhempaa veljeä, keräsivät kourat täyteen kiviä, menivät kannon viereen ja alkoivat kivittää koloa kannon alla. Sieltä kuului rääkäisyjä, jotka vaimenivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneet.
– Pitikö teidän tappaa se mörrimöykky? huusi Artemisia. – Raakimukset!
– Onko pikkuneidillä jotain asiaa? kysyi Lance Dragon ivallisesti.
– Lopettakaa, komensi Walker Wells, ylivalvojaoppilas, joka astui junasta. – Meillä on tärkeämpää tekemistä kuin riidellä.
– Nuo tappoivat –
– Onko juna tyhjä? kailotti Walker. Johnnie ja muut valvojat vastasivat kukin vuorollaan myöntävästi. – Ottakaa tavaranne! Olemme kohta perillä.
Kaikki ryhmittyivät jonontapaiseksi ja lähtivät kulkemaan Walkerin johdolla sumuun, jonka keskellä aukeni yllättäen leveähkö polku. Jonkin ajan taivaltamisen jälkeen sumu alkoi hälvetä. Ensin pilkisti yksi tai kaksi tähteä, sitten useampi, kunnes sumun hälvettyä kokonaan, edessä, joen ja mäen takana, näkyi Inhapihka. Valot ja varjot kisailivat sen jyhkeässä muurissa ja pilviä hipovissa torneissa.
– Noitalinna! Huraa! huusi Rommi.
– Se o itte asias velholinna, lausui syvä, tumma ja möreä ääni, jonka Harri tunnisti heti Harmingin ääneksi. – Ny pidetää nimenhuuto. Muute ei o veden yli menemistä.
Harming kaivoi taskustaan pergamenttirullan ja kieritti sen auki.
– Sanokaa, jos ootte paikalla!
Harming luetteli nimet aakkosjärjestyksessä. Harri toivoi saavansa vuorollaan Harmingilta vaikka ystävällisen tervehdyksen, mutta Harming kuittasi hänet kuten muutkin.
– Oliks joku, jota ei ollu?
– Minua ei ollut, sanoi pieni tyttö sinisessä mekossaan. Hänen lettinsä ulottuivat pitkälle olkapäiden yli. – Minun nimeni on Minette. Minette Moore.
– Moore, Moore…Minette pieneni melkein silmissä, kun Harming tutki listaa puoliääneen mutisten. – Ei sun nimee oo täällä. Mistä sä oot?
– Glasgow´sta, sanoi Minette käyden, jos mahdollista, vieläkin pienemmäksi.
– Sieltä ei o ikinä tullu tänne ketää. Saitko sä muka kutsun?
– Sain. Sellainen pieni lentolisko toi sen. Minulla on se mukanani.
– Näytäs mulle! Nää listat o rehtori Doubledoor ite laatinu, eikä näis o virheitä.
Minette ojensi Harmingille samanlaisen pienen käärön, jollaisen Harrikin oli saanut.
– Täs lukee Minette More. Yhellä oolla.
– Ajattelin, että se on varmaan kirjoitusvirhe, vastasi Minette hyvin hiljaisella äänellä.
– Ei o. Ei o ikinä ollu. Nää o urjakkeenverellä kirjotettu. Näis ei ikinä oo virhettä.
Harming tuijotti tyttöä ilmeellä, josta ei voinut lukea mitään, vaikka jokainen yritti.
– Minä kuitenkin sain kutsun, sanoi Minette. – En tunne ketään toista, jolla olisi lähellekään sama nimi. Lentoliskokin lähti heti pois pudotettuaan rullan, niin etten voinut antaa sitä myöskään sen matkaan. En siis voinut toimittaa sitä sille, jolle se muka kuuluu, jos se en ole minä.
Harming katsoi oppilasluetteloaan vielä kerran.
– Ei tää oo sua. Pystyitsä muka lukeen ton viestin?
– Osaksi, vastasi Minette. – Sain selville, että kyse on velhokoulusta ja että se alkaa silloin ja silloin ja että sinne lähtee juna – taaskin – silloin ja silloin.
– Pääsit sitte kans asemalle?
– Aluksi en meinannut päästä, mutta onneksi tuli joku toinen ja menin samasta.
– Jos ei joku ois päästäny sua, oltas vältytty tältä. Eihä sulla tietty o mitää kouluvarusteitakaa.
Harming katsoi Minetteä ja kaikki olivat hyvin jännittyneitä.
– Mitäs nyt sitten tehdään? kysyi Minette, kun hiljaisuus oli kestänyt liian pitkään, ehkä viisi sekuntia.
– Periaattees, jos joku tollo pystyis tuleen tänne, nii se pitäs päästää pois päiviltä.
– Siis? ihmetteli Minette.
– Nyt mun kai pitäs tappaa sut, sanoi Harming. – Mut koska sä oot sekä saanu ton viestin, että pystyny osaks lukeen sitä, ehkä sus o vähä velhoverta tai susta joskus tulee velho. Ootsä koskaa noitunu?
– Olen minä käynyt joskus virpomassa. Isoveljeni osaa tehdä korttitemppuja.
– Se ei riitä. Tää o kyl ainutlaatune tapaus. Kuha rehtori ja urjakkeet kuulee, kyl ne ihmettelee. Nyt sun o kuiteski palattava junaan, koska täälä sä et selvii. Walker, saatatsä neidin?
– Ilman muuta, sanoi Walker ja otti herrasmiesmäisesti Minetten matkalaukun. Minette seurasi perässä katse luotuna maahan. Kun hän kulki Dragoneiden ohi, nämä vinoilivat.
– Onko vähän ikävää, kun joudut menemään takaisin? sanoi Lance Dragon.
– Unohda, unohda, sanoi Duncan.
– Olet tollo, huijari, sähisi Puff.
– Hiljaa, sanoi Harming. – Me mennään ny. Käykää lautalle!
Lautta oli suuri ja jokainen mahtui sinne hyvin. Kaikki katselivat lumoutuneina Inhapihkan horisontin täyttävää hahmoa, mutta Harri vilkaisi taakseen ennen kuin astui lautalle. Hän näki Minetten katselevan vuoroin heitä, vuoroin Inhapihkaa, kunnes Walker otti häntä kädestä ja he katosivat pimeään.