Harri Potaska
9. luku: Kaikkeus ei erehdy
– Vivian Dy-Soonin tuomitsemiseksi järjestetään oikeudenkäynti huomenna aamulla heti aamiaisen jälkeen. Lounasta ei tarjoilla, vaan päivällinen on seuraava ateria, joka katetaan, mikäli oikeudenistunto on päättynyt siihen mennessä, kuulutti rehtori aamiaispöydässä koko koululle. – Päivällä siis omat eväät.
Manalan asukit söivät järkyttyneen hiljaisuuden vallassa, vaikka muissa pöydissä keskusteltiin vilkkaasti. Artemisia toipui ensimmäisenä.
– Meidän on autettava Viviania, hän sanoi.
– Miten? Hänet on todettu velhonmurhaajaksi, sanoi Rommi.
– Tarkkaan ottaen ei ihan vielä, sillä jos olisi, ei kai järjestettäisi mitään oikeudenkäyntiä, sanoi Harri.
– Minusta se näyttää aika selvältä, jos kerran terkkari teki asiasta ilmoituksen, sanoi Anthony.
– Vivian mätänee vankilassa, sanoi Alistair.
– Sitäkö sinä haluat? suuttui Artemisia. – Vivian on meidän ystävämme ja nyt jos koskaan hän tarvitsee apuamme!
– Minä en auta velhonmurhaajaa, sanoi Alistair.
– Enkä minä, sanoi Claire.
– Conan? Maxine? tivasi Artemisia.
– Mitä me voisimme tehdä? kysyi Conan.
– Mitä sinä haluaisit, että sinulle tehtäisiin, jos istuisit vankilassa? kysyi Artemisia. – Ainakin hänen luonaan voi käydä, jos ei muuta.
– Niin no, tietysti, sanoi Conan. – Harkitsen asiaa.
– Entä te kaksi? kääntyi Artemisia Harrin ja Rommin puoleen, jotka katsoivat toisiinsa.
– Olen mukana, sanoi Harri. – Sinun ja Vivianin kanssa. Ainahan tilanne voi muuttua.
– Samoin, sanoi Rommi, muttei näyttänyt kovin innostuneelta.
– Minä haluan myös tukea Viviania, sanoi Maxine. – Autan, missä voin.
– Hienoa, sanoi Artemisia. – On täällä vielä joillain sydän paikallaan.
– Mitä me siis teemme? kysyi Harri.
– Otamme selvää, kuka voisi puolustaa Viviania oikeudessa, sanoi Artemisia. – Rehtori ei kertonut, onko hänellä puolustusasianajajaa. Jos hänellä ei ole, me hommaamme sellaisen. Itse asiassa, tuolla istuu Kamfeeri-Meeri. Minä käyn kysymässä häneltä.
Artemisia marssi tarjottimensa kanssa terveydenhoitajan pöytään.
– Moi, terkka! Saako tähän istua?
– Ole hyvä vain, sanoi Kamfeeri-Meeri. – Muistathan tulla säännöllisesti tarkastukseen?
– Varmasti tulen, sanoi Artemisia.
– Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?
– Minä kyselisin tuosta Vivianin tapauksesta, jos sopii?
– Totta kai. Hän oli teidän ystävänne.
– On vieläkin, jos ei ole ihan täysin muuttunut. Miten kaikki tapahtui?
– Kuten rehtori juuri kertoi, selvitin hänen entiset elämänsä kuten teidän muidenkin ja sitten paljastui tämä ikävä asia. Minä luin hänelle välittömästi hänen oikeutensa eli sanoin, että hänen ei kannata sanoa mitään, koska sitä saatetaan käyttää oikeudessa todisteena häntä vastaan.
– Mitä sitten tapahtui?
– Urjakkeet noutivat hänet ja veivät koulun tyrmään.
– Onko tässä mitään väärinkäsityksen mahdollisuutta?
– Artemisia hyvä, minä osaa asiani, sanoi Kamfeeri-Meeri suuttumatta hiukkaakaan.
– En epäile sitä, mutta jos jokin muu seikka olisi vaikuttanut tulokseen, sanoi Artemisia.
– Kaunista, että huolehdit ystävästäsi, mutta se mahdollisuus on poissuljettu.
– Onko Vivianilla puolustusasianajajaa?
– Ei minun tietääkseni. Mihin hän sellaista tarvitsisi?
– Kai hänellä on siihen oikeus? kysyi Artemisia.
– Ei sitä käsittääkseni ole kiellettykään, joten ehkä se sitten on sallittu, hämmästeli terkkari. – Mutta en osaa sanoa tarkemmin, kun en tunne pykäliä.
– Kiitos avusta, sanoi Artemisia ja nousi pöydästä. Hän palasi Harrin ja Rommin seuraan.
– Miten meni? kysyi Rommi.
– Hyvin, luulisin. Terkka ei ollut varma, mutta ehkä Vivianilla on oikeus puolustautua. Miksi Kyykkis puhuttelee Maxinea?
– En tiedä, mutta se ei varmaan lupaa mitään hyvää, sanoi Harri.
Maxine käveli heidän luokseen itku kurkussa.
– Minä en saa liittyä seuraanne, hän vaikersi. – Kyykkis sanoi, että minua käytetään todistajankehona, koska olen hyvä mediaattori. Jos lähestyisinkään Viviania, se voitaisiin tulkita oikeuden vastustamiseksi!
Maxine lähti pois, mutta palasi lyhyesti takaisin.
– Minusta tämä on ihan hirveää, hän sanoi ja pyyhki kyyneleitään. – Vivian raukka!
– Maxine parka, sanoi Artemisia. – Hän on niin herkkä!
– Kenen puoleen me käännymme? kysyi Rommi.
– Minun mielestäni täytyy aloittaa rehtorista, vastasi Artemisia. – Hän on vastuussa oppilaiden hyvinvoinnista.
– Mennään hänen luokseen tuntien jälkeen, sanoi Harri.
Rehtori joi teetä.
– Minä juon nyt teetä.
– Me tiedämme sen, sanoi Artemisia. – Siksi me tulimme luoksenne juuri nyt.
– Teehetkeni on minulle pyhä. Sen häiritseminen on suurta epäkohteliaisuutta minua kohtaan.
– Olemme kovin pahoillamme, mutta meillä on tärkeää asiaa, sanoi Rommi.
– Niin varmaan olette. Kaikilla on aina tärkeää asiaa silloin, kun ei sopisi häiritä.
– Tarkoitamme, että meillä on erittäin tärkeää asiaa, sanoi Harri.
– Onko muunlaisia ”tärkeitä asioita”? Aivan niin, onhan niitä ”ei-niin-kovin-tärkeitä” asioita!
– Me tarvitsemme apuanne, sanoi Artemisia.
– Tietenkin tarvitsette. Muutenhan te olisitte häiritsemässä jotakuta toista.
– Olemme huolissamme ystävästämme, sanoi Rommi.
– Ymmärrettävää, mutta turhaa. Velhokoulussa velhoille ei voi tapahtua mitään pahaa.
– Voipa. Vivian Dy-Soon on vangittu, sanoi Artemisia tiukasti vastaan.
– Niin. Tiedän.
– Miten hänet on voitu vangita, vaikka häntä ei ole vielä edes tuomittu? kysyi Harri.
– Hän on niin sanotussa tutkintovankeudessa. Häntä kuulustellaan. Asia etenee oikeuskäsittelyyn, kunhan syyttäjä saa jutun kasaan.
– Kuka toimii syyttäjänä? kysyi Artemisia.
– Lehtori Kyykkis.
– Tietysti! sanoi Artemisia. – Hän ei halua kenellekään hyvää.
– Noh, noh. Lehtori Kyykkis on kyvykäs syyttäjä. Hänellä on tutkinto ja kokemusta.
– Vivian tarvitsee puolustusasianajajan, sanoi Harri.
– Tietysti hän tarvitsee. Vaikea vain kuvitella ketään, joka suostuisi niin epäkiitolliseen tehtävään.
– Toivoimme, että te suostuisitte, koska olette aina korostanut pitävänne oppilaiden puolta, sanoi Rommi.
– He he, niin varmaan. Minä toimin tuomarina. En siis voi toimia puolustuksen edustajana. Enkä haluaisikaan puolustaa velhonmurhaajaa.
– Keneltä me kysymme seuraavaksi? ihmetteli Rommi rehtorin huoneen ulkopuolella.
– Minun mielestäni Vivianin on saatava professoritason puolustaja. Kyykkis on pelkkä lehtori, sanoi Artemisia.
– Ketkä kaikki ovat proffia? Rehtori on, mutta hän on tuomari. Saunio. Se uusi…van Computerblog! sanoi Harri.
– Von Campingsplatz, korjasi Artemisia.
– Olet ihastunut häneen! sanoi Rommi.
– En ole!
– Miksi sitten kiihdyt? kysyi Rommi.
– Koska sinä olet idiootti! vastasi Artemisia.
– Minäpä luulen, että meidän kannattaa kysyä Sauniolta, sanoi Harri lopettaakseen riitelyn.
– Miksi? Hänhän on nainen! sanoi Rommi.
– Huomaatko? sanoi Artemisia. – Sinä olet täysi nuija!
– Se, että Saunio on nainen, voisi olla eduksi. Hän ehkä osaa vedota tunteisiin, sanoi Harri.
– Siis rehtorinko tunteisiin? Älä naurata! Myös valamiehistö on luultavasti täynnä hölmöjä, koska se koostuu epäilemättä koulun henkilökunnasta, sanoi Artemisia.
– Mutta kun tuomari ja syyttäjä ovat miehiä, niin tuskin se haittaakaan, sanoi Harri.
Professori Saunion työhuone henki harmoniaa ja levollisuutta. Sen sanottiin toteuttavan puhtaimmillaan sisustuksen korkeimpia ihanteita, joissa huomioidaan energioiden liikkuvuus ja estetään aurinkotuulen vapaa puhaltaminen.
– Totta kai, lapsikullat, otan hoitaakseni Vivian-raukan puolustuksen, sanoi professori Saunio sekoitellessaan teetään. Hän tarjosi teet myös lapsille omasta sinisestä kiinalaisposliinisesta astiastostaan.
– Miten hänelle käy? kysyi Artemisia.
– Jos voitamme, hänet vapautetaan välittömästi, vastasi Saunio.
– Sitten elämä palaa takaisin entisiin uomiinsa, sanoi Rommi. – Mikä olisi hyvä juttu.
– Pelkäänpä, ettei se koskaan palaudu entiselleen, sanoi Saunio myötätuntoisesti. – Vivianin voisi olla vaikeaa jatkaa koulunkäyntiä Inhapihkassa. Hän voisi joutua koulukiusatuksi. Koulun vaihtaminen olisi paljon järkevämpää tai jopa yksityisopetus.
– Entä, jos häviämme? Miten silloin käy? kysyi Harri ja haukkasi teeleipää.
– Vaihtoehdot ovat vähissä. Hänet luultavasti tuomittaisiin kuolemaan roviolla, vastasi Saunio.
Lasten silmät suurenivat kauhistuksesta.
– Poltettaisiinko hänet elävältä? huusi Rommi.
– Kyllä, valitettavasti. Mutta kuoleehan siihenkin, sanoi Saunio.
– Se olisi aivan hirveää, sanoi Artemisia silmin nähden järkyttyneenä.
– Itse asiassa se saattaisi olla mielenkiintoista. Inhapihkassa ei ole koskaan poltettu ketään, totesi Saunio hiukan liian mietteliäästi. Sitten hän palasi nykyhetkeen. – Toivokaamme, ettei niin käy!
– Mitkä ovat meidän mahdollisuutemme? kysyi Harri.
– Viviania vastaan puhuu terveydenhoitajan lausunto. Syyttäjä kutsuu varmasti todistajakseen poltetun velhon ja luultavasti myös jonkun luonnetodistajan, pohdiskeli Saunio.
– Ketkä ovat meidän tai siis Vivianin puolen todistajia? kysyi Artemisia.
– Rakas lapsi, meillä ei ole todistajia, sanoi Saunio surullisesti hymyillen.
– Eikö? Ei ketään? kysyi Rommi äimistyneenä.
– Ei. Mistäs me sellaisia saisimme? kysyi Saunio retorisesti.
– Silloin me häviämme, sanoi Harri.
– Todistajat eivät langeta tuomiota, nuori mies, sanoi Saunio opettavaiseen sävyyn. – Valamiehet päättävät syyllisyydestä ja tuomari langettaa tuomion.
– Eihän meillä ole mitään! huusi Rommi.
– On toki. Me pyydämme Viviania itseään todistamaan, sanoi Saunio rauhallisesti. – Tosin se ei paljon paina, koska Vivian on syytetty. Me tietenkin kuulustelemme syyttäjän todistajia ja yritämme horjuttaa heidän uskottavuuttaan. Me pyrimme vetoamaan myötätuntoon. Se hirveä rikos on kaukainen asia, kun Vivianin nuoruus ja suloisuus ovat tätä hetkeä. Me panostamme tietenkin myös loppupuheenvuoroon.
– Vaikea uskoa, että Vivian olisi tehnyt jotain niin kauheaa, sanoi Harri.
– Tulitte oikean henkilön puheille, kun tulitte luokseni, sanoi Saunio itsevarmaan sävyyn. – Kukaan muu tässä koulussa ei kannata minun edustamaani teoriaa. Siksi muiden toimiminen Vivianin puolustusasianajajina olisi yhtä tyhjän kanssa.
– Mitä teoriaa? kysyi Artemisia.
– Olette varmasti huomanneet, että syytteet perustuvat siihen, että Vivian oli Le Gavotte? Siis että Vivian oli hän ja eli 1600-luvulla, sanoi Saunio.
Harrista, Rommista ja Artemisiasta tämä oli itsestään selvää.
– Minä, sanoi Saunio ylpeästi, en ole sitä mieltä lainkaan!
– Ettekö usko, että Vivian oli merirosvo nimeltä Le Gavotte? kysyi Harri.
– En, vastasi Saunio järkähtämättömästi. – Minun mielestäni hän ei ole ollut eikä ole voinut olla.
– Kouluterveydenhoitaja kuitenkin väitti, että he ovat yksi ja sama henkilö, sanoi Rommi.
– Juuri sitä he eivät mielestäni ole, sanoi Saunio.
– Tavallaan luulen tajuavani, sanoi Harri. – Vivian on Vivian ja Le Gavotte on Le Gavotte.
– Mitä se ratkaisee? Onhan se noinkin, mutta juju on siinä, että Vivian on Le Gavotte ja Le Gavotte on Vivian, sanoi Rommi. – Kaikki ovat sitä mieltä! Tai siis, no…
– Huomaatte, että siinä on ongelma, sanoi Saunio.
– Onko kysymyksessä virhe vai valhe? kysyi Artemisia.
– Erehdys korkeintaan. Sielunvaellusta ei opeteta tässä koulussa, sanoi Saunio.
– Opetetaanhan, sanoi Rommi. – Se on sama kuin jälleensyntyminen.
– Ei ensinkään! sanoi Saunio riemukkaasti. – Jälleensyntyminen tarkoittaa, että me synnymme ja kuolemme useita kertoja.
– Niinhän me teemme, sanoi Harri.
– Emme tee, kiisti Saunio itsevarmasti. – Meidän sielumme kiertää olennolta toiselle ja kuljettaa mukanaan kaikkea kokemaansa.
– Mitä eroa siinä on? kysyi Rommi.
– Le Gavottella ollut sielu joutui Vivianille. Ennen Le Gavottea se on ollut ties kenellä ja Vivianin jälkeen se joutuu ties kenelle. Ties kenellä se on ollut heidän välissään, selitti Saunio.
– Te siis uskotte, että me emme synny, emmekä kuole uudelleen ja uudelleen, vaan että meissä oleva sielu vaihtaa ruumista toiseen? kysyi Artemisia.
– Aivan niin, vastasi Saunio hymyillen. – Vastakkain on kaksi teoriaa, syyttäjän ja minun!
Poistuttuaan professori Saunion luota Artemisia, Rommi ja Harri olivat sekavien tunteiden vallassa. Heistä oli hienoa, että hänen tapaisensa viisas ja hyvä velho puolustaisi Viviania. Mutta heistä oli hyvin huolestuttavaa, että samainen puolustusasianajaja oli harhaoppinen.
– Menettekö te katsomaan sitä velhonmurhaajaa? huusi Duncan Dragon toiselta puolen aulaa, että kaikki varmasti kuulisivat.
– Hän ei ole mikään velhonmurhaaja! huusi Rommi takaisin.
– Hän on, huusi Duncan ja käveli veljessarjan johtajana yhdessä muiden kaveriensa kanssa kohti Rommia, Harria ja Artemisiaa. – Jokainen tietää sen. Te ette vain suostu myöntämään sitä.
– Teille kaveruus on tärkeämpää kuin oikeus, säesti Lance Dragon. – Ei mitään merkitystä, mitä kaveri on tehnyt, vaikka kuinka pahaa. Kaveruus ennen kaikkea!
– Siitä te annatte erinomaisen esimerkin, sanoi Harri. – Ehkä me olemme ottaneet teistä mallia!
– Katsos, julkku riehuu! sanoi Duncan. – Mitäpä sitä ei tekisi julkisuuden vuoksi. Tästä tulee iso juttu velhojen parissa.
– Vivian on syytön, kunnes toisin todistetaan, sanoi Artemisia.
– Hänet on jo todistettu syylliseksi. Terkkarin lausunto on faktaa, sanoi Lance.
– Häntä ei ole vielä tuomittu, sanoi Rommi. – Onneksi te ette ole tuomareita.
– Valitettavasti emme. Me pitäisimme huolen oikeuden toteutumisesta, sanoi Duncan. – Mutta voitte olla varmoja, että hänet tuomitaan. Sen jälkeen hänet poltetaan, niin kuin velhonsurmaaja ainakin.
– Hänestä tulee ensimmäinen Inhapihkassa teloitettu velho-oppilas, sanoi Lance. – Hän pääsee historiankirjoihin ja hänestä tulee kuuluisampi kuin Harri Potaskasta!
– Ehkä Harri Potaska toivoisi olevansa myös velhonmurhaaja? sanoi Duncan. – Silloin julkisuus olisi taattu pitkäksi aikaa.
– Teidät voisinkin murhata, sanoi Harri murhanhimoisesti. – Kaikkeuden kannalta niin saattaisi olla parasta.
Duncan ja Lance vihelsivät ja katsoivat toisiinsa ja taas Harriin. Viha kyti heissä ja se kyti Harrissa. Paikalle saapuivat Rommin isoveljet, valvojaoppilaat Johnnie ja Walker.
– Mitä täällä tapahtuu, sanoi Johnnie vähemmän kysyvästi.
– Harri Potaska uhkaa murhata velhoja, sanoi Duncan.
Johnnie ja Walker katsoivat Harrin suuntaan hyvin vakavina.
– Onko se totta? tiukkasi Walker.
– Nuo ärsyttivät, sanoi Harri.
– En kysynyt sitä. Onko totta, mitä he sanovat?
– Nuo aloittivat –
– Kyllä vai ei!
– On, tavallaan, sanoi Harri alistuneena Wellsien arvovallan edessä. Rommi ei tiennyt, kumman osapuolen takia hänen olisi pitänyt hävetä enemmän, joten hän punastui kahta kauheammin.
– Häpeä sinulle, Harri! kajautti Walker. – Mielestäni teidän Dragonien kannattaisi välttää hänen seuraansa.
– Ei tuota minkäänlaista ongelmaa, sanoi Duncan.
– Sama koskee tietysti muitakin, sanoi Walker katsahtaen Rommiin.
– Minä en jätä ystäviäni, vastasi Rommi ja keräten rohkeutta nousta isoveljiään vastaan hän karjaisi: – Nuo Dragonit ovat täysin nimensä veroisia!
– Sinäkin olet nimesi veroinen! riekkui Puff veljiensä takaa.
– Hajaantukaa! komensivat valvojaoppilaat. – Menkää huoneisiinne!
Vivian oli pantu Inhapihkan syvimpään tyrmään, jossa kosteus tihkui seinästä ja hämähäkinseitit toimivat verhoina. Hänen oli jo onnistunut opettaa yksi rotta tekemään temppuja leivänmurusten hinnalla.
– Täytyykö häntä pitää kytkettynä kahleissa? huudahti Artemisia.
– Vielä noin raskaissa, lisäsi Rommi.
Vartijaurjake mulkaisi heitä, mutta ei sanonut mitään, koska urjakkeet eivät puhu muutenkaan, paitsi aivan äärimmäisissä tilanteissa.
– Minkälaista on ylhäällä? kysyi Vivian.
– Samanlaista kuin ennenkin, sanoi Harri. – Aurinko paistaa ja välillä satelee.
– Ikävöin lintujen laulua kaikkein eniten, sanoi Vivian. – Hassua, miten vasta menetettyään ymmärtää asioiden arvon. Mitä on, sitä ei arvosta.
– Tässä putkassa ei kyllä olekaan mitään arvostettavaa, sanoi Rommi.
– Me olemme puolellasi, Vivian, sanoi Artemisia. – Olemme jo hommanneet sinulle puolustusasianajajan.
– Ai, hienoa, sanoi Vivian, muttei vakuuttavasti. – Kuka hän on?
– Professori Saunio. Hän tulee tapaamaan sinua. Hänellä on valmis strategia puolustukselle, sanoi Harri.
– Olenkin aina pitänyt professori Sauniosta. Hän on hieno ihminen, sanoi Vivian.
– Onko tässä kaikki, mitä sinulla on? kysyi Artemisia. – Missä sinä nukut?
– Täällä. Vähän kova vuode, vastasi Vivian osoittaen seinän kivistä syvennystä. – Kaipaan myös Manalaa ja omaa, hiukan pehmeämpää vuodettani.
– Olen sijannut sen ja se odottaa sinua, sanoi Artemisia.
– Oletko kuullut mitään vanhemmistasi? Kai he tulevat luoksesi? kysyi Rommi.
– Käsittääkseni heille on ilmoitettu, mutta ei heitä voi syyttää, koska onhan oman lapsen paljastuminen velhonmurhaajaksi kova isku.
– Eivät he voi ajatella niin! sanoi Artemisia järkyttyneenä. – Hehän ovat sinun äitisi ja isäsi!
– Mutta he ovat myös Le Gavotten äiti ja isä, velhoja, jotka synnyttivät velhonmurhaajavelhon, sanoi Vivian alakuloisesti. – Minut on hylätty. Te olette ainoat, jotka ovat käyneet luonani. Minä olen kaikkien mielestä jonkinlainen ihmishirviö.
– Et ole. Ja vaikka muiden mielestä olisit, meille sinä olet aina Vivian, sanoi Artemisia.
Inhapihkan ruokasali oli muutettu oikeussaliksi ja se oli täynnä yleisöä. Urjakkeiden komeat rivit tekivät vaikutuksen jopa Vivianiin, joka ei ahdistukseltaan kyennyt paljon seuraamaan ympärillään pyörivää sirkusta. Kun oikeusviranomaiset astuivat saliin, yleisö nousi seisomaan. Ensin saapuivat syyttäjä ja puolustusasianajaja, lehtori Kyykkis mustassa samettikauhtanassa, professori Saunio valkoisessa silkkiunelmassa. Heidän jälkeensä saapuivat valamiehet, koulun opettajisto, joiden kaavut hohtivat taivaansinistä ja kultaa. Kirjurina toimi konekirjoituksen opettaja, lehtori Grave, jolla oli kirkkaanvihreä jakkupuku hopeisin hihansuin. Lopuksi saapui tuomari, rehtori Doubledoor, fanfaarien säestämänä, viitassa ja laahuksessa valkokultaa ja purppuraa. Syytetty oli ujutettu parvelleen kahden urjakkeen välissä samalla kun yleisö täytti paikkansa.
– Vivian-parka! sanoi Artemisia. – Hän joutuu istumaan tuolla kaikkien pällisteltävänä.
– Sieltä näkee tosi hyvin, sanoi Rommi. Artemisia mulkaisi häneen vihaisesti. – Ei kai sitten saa sanoa mitään.
– Voi olla parempi tässä yhteydessä, sanoi Harri.
Tuomari kopautti nuijallaan kolmesti ja saliin laskeutui syvällinen hiljaisuus.
– Oikeudenistunto alkaa! Olemme kokoontuneet tuomitsemaan Vivian Dy-Soonia alias Le Gavottea. Syyttäjä lukekoon syytekirjelmän!
Syyttäjä nousi seisomaan, kääri auki pergamenttirullan ja luki:
– Arvoisa puheenjohtaja! Syytetyn katsotaan syyllistyneen kahteen eri joukkomurhaan Uudessa Espanjassa, 2.-3.12.1610 ja 31.1.1611. Jälkimmäisessä hän poltatti elävältä velhon. Muiden uhrien yhteinen lukumäärä nousee yli tuhanteen kolmeensataan. Syyttäjä viittaa todisteeseen numero yksi: kouluterveydenhoitaja Kamfeeri-Meerin allekirjoittamaan raporttiin, joka vahvistaa, että Le Gavotte on Vivian Dy-Soonin viides inkarnaatio taaksepäin laskettuna.
Yleisö kohahti, kun syyttäjä mainitsi velhonmurhan.
– Onko puolustuksella jotain sanottavaa tässä vaiheessa?
– Herra puheenjohtaja! Puolustus esittää, että syytteet hylätään tolloja koskevalta osalta. Karmean Lain mukaan on syytä olettaa, että tuolloinen kohtalo oli Kaikkeuden kannalta heille tarpeellinen heidän kehityksessään kohti jumaluutta.
– Mitä mieltä syyttäjä on?
– Arvoisa puheenjohtaja! Syyttäjä ei vastusta, jos Oikeus hyväksyy puolustuksen esityksen. Helpottaa syyttäjän työtä, kun keskitymme vain velhonsurmaan.
– Oikeus hylkää syytteet tollojen osalta, sanoi tuomari ja kopautti nuijalla. – Oikeus pitää nyt tauon!
– Hyvä, sanoi Harri, että muut syytteet hylättiin! On paljon helpompaa puolustautua syytettynä yhden murhasta kuin tuhannen kolmensadan.
– Ei se niin suju, sanoi Artemisia. – Meidän oppikirjoissakin mainitaan, että velhonmurha on vakavin rikos. Tollonsurmista syyttäjä olisi hävinnyt juttunsa joka tapauksessa.
– Mitä tapahtuu seuraavaksi? kysyi Rommi, joka palasi tuolilleen käytyään vessassa.
– Ettekö te ole lukeneet? Kaikki, mitä täällä tapahtuu, tehdään oikeusjärjestyksen mukaan ja se taas on kerrottu meidän koulukirjoissa! suutahti Artemisia. – Ettekö te yhtään ajatelleet, että voisi olla hyvä tietää asioista ihan vain Vivianin takia?
– Minä en huoleltani kyennyt lukemaan, sanoi Harri velmusti.
– Jos minä olisin huolestunut, minusta ei olisi ollut mitään apua, sanoi Rommi.
– Onpa ollutkin paljon tähän asti, sanoi Artemisia ja pani kätensä puuskaan.
Kun tuomari oli palannut jyhkeän pöytänsä taakse ja kopauttanut istunnon jatkamisen merkiksi, syyttäjä asteli esiin, kohensi mustaa viittaansa ja aloitti puheensa:
– Korkein Oikeus! Varman Laki kertoo meille, miten rikollisia on kohdeltava. Kaikkeus ei erehdy, mutta me joudumme usein toimimaan sen työkaluina. Velvollisuuden laiminlyömisestä voi koitua toisille arvaamatonta haittaa, koska jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Vivian Dy-Soon on ollut yhdessä edellisessä elämässään verenhimoinen merirosvo Le Gavotte. Hänen rikoksiensa huipennus oli velho Tristan de Tinton polttaminen elävältä. Me olemme täällä tuomitsemassa Le Gavottea rikoksestaan. Me olemme täällä saattamassa hänet vastuuseen teostaan. Meillä ei kuitenkaan ole käsissämme Le Gavottea, koska hän kuoli miltei neljäsataa vuotta sitten, vaan hänen reinkarnaationsa, Vivian Dy-Soon. Älkäämme antako ulkonäön pettää! Olemme kuulleet syytteet. Rikos on mitä hirvittävin. Kuulkaamme todistajia ja langettakaamme syylliselle ansaitsemansa rangaistus. Punnitkaamme tosiasiat totuuden kultavaa’alla! Kiitos.
Syyttäjän istuuduttua tuli puolustuksen vuoro. Professori Saunio nousi tuolista, liikehti valkoisessa kaavussaan elegantisti keskelle oikeussalia ja piti oman alkupuheenvuoronsa.
– On suuresti kyseenalaista, voidaanko Vivian Dy-Soonia pitää vastuussa Le Gavotten kieltämättä mitä inhottavimmasta rikoksesta. Miten viisitoistavuotias velhokoululainen voisi olla vastuussa neljäsataa vuotta sitten tehdystä murhatyöstä? Hän on vastuussa, jos hän oli tuo murhaaja. Puolustus tulee osoittamaan, ettei näin ollut eikä ole. Vivian Dy-Soon on eri ihminen kuin Le Gavotte. Ei ehkä sielultaan – se heillä on sama, ensin Le Gavottella, sitten Vivian Dy-Soonilla – mutta kaikilta muilta osin he ovat eri henkilöt. Sielu, joka onnettomuudekseen päätyi keräämään huonoa Karvaa Le Gavotten ruumiissa, päätyi Vivian Dy-Soonin epäonneksi hänen ruumiiseensa. Sielu tosin valitsi hyvin, sillä missä puhdistautuisikaan paremmin kuin velhon ruumiissa? Sielu teki valinnan, josta Vivian saa kärsiä. Meidän ei pidä langettaa tuomiota Vivianille. Oikeastaan meidän pitäisi rangaista sielua, mutta ikävä kyllä se on mahdotonta niin kauan kuin Vivian elää. Kaikkein parasta olisi rangaista Le Gavottea, mutta hän on tuomiomme tavoittamattomissa. Emme saa tehdä Vivianista sijaiskärsijää. Siksi syyte on kumottava. Kaikkeus ei erehdy, emmekä me saa erehtyä!
Harrista puolustuksen puheenvuoro oli vaikuttava, paljon parempi kuin syyttäjän. Hän etsi tuomarin kasvoilta merkkiä myötätunnosta, mutta hän näytti vain pitkästyneeltä.
– Aloitetaan todistajien kuuleminen, sanoi tuomari ja kopautti nuijalla pöytää. – Keitä todistajia syyttäjällä on?
– Arvoisa puheenjohtaja! Syyttäjällä on kaksi todistajaa, murhattu velho Tristan de Tinto ja luonnetodistaja Maria La Isla Bonita.
– Vai niin? Syyttäjä profiloinee luonnetodistajan?
– Asiayhteys selviää, kun hän todistaa.
– Entä puolustuksen todistajat?
– Herra puheenjohtaja! Puolustuksen todistaja on syytetty itse, Vivian Dy-Soon.
– Onko puolustuksella muita todistajia?
– Puolustuksella ei ole muita todistajia, herra puheenjohtaja.
– Ei mikään ihme, mutisi tuomari.
– Puolustus tyytyy kuulustelemaan syyttäjän todistajia.
– Selvä, sanoi tuomari. – Kutsutaan sisään syyttäjän ensimmäinen todistaja, velho Tristan de Tinto!
Urjakkeet johdattivat todistajanaitioon kalpean ja väsyneen näköisen Maxinen.
– Oletteko te Tristan de Tinto? kysyi tuomari.
– En vielä, sanoi Maxine, mutta antakaa, kun vaivun ensin transsiin.
Maxine ummisti silmänsä, huojutti päätään hetkisen, kunnes se retkahti. Kun hän nosti päänsä ja avasi silmänsä, hän oli kuin eri ihminen.
– Oletteko hengissä? kysyi tuomari.
– Olen, vastasi Maxine karhealla miehenäänellä.
– Kuka olette?
– Olen Tristan de Tinto, koulutuksen läpikäynyt kahdeksannentoista asteen velho, jonka merirosvo Le Gavotte poltatti elävältä Uudessa Espanjassa San Subiton kaupungissa 31.1.1611.
– Lupaatteko kertoa totuuden, vain totuuden ja ainoastaan totuuden, mitään siihen lisäämättä, mitään siitä poistamatta? kysyi tuomari.
– Lupaan, vastasi velho Maxinen suulla.
– Syyttäjän todistaja, ilmoitti tuomari. Syyttäjä asteli todistajanaition eteen.
– Tristan de Tinto, voisitteko kertoa oikeudelle kyseisen päivän tapahtumista? pyysi syyttäjä.
– Mielelläni. Aamu alkoi kauniisti, vatsani toimi vihdoinkin erinomaisesti hedelmädieetin ansiosta –
– Oikeus pyytää todistajaa keskittymään seikkoihin, jotka koskevat tätä oikeudenkäyntiä, huomautti tuomari kärsimättömästi.
– Niistä kertominen on minulle raskasta.
– Oikeus ymmärtää kärsimystänne, mutta oikeuden on saatava tietää, sanoi tuomari.
– Hyvä on. Ranskalaiset merirosvot olivat pitäneet Uuden Espanjan rannikkokaupunkeja kauhun vallassa useiden vuosien ajan, mutta edellisenä vuonna, noin kaksi kuukautta aiemmin, oli poltettu ja hävitetty San Subiton naapurikaupunki San Manana. Olin suojellut omaa kaupunkiani kaikilla voimillani ja taidoillani, mutta lopulta ne kirotut rantautuivat!
– Keitä tarkoitatte sanoessanne ”ne kirotut”? kysyi syyttäjä tarkentaen.
– Nuorta ranskalaista rannikkorosvoa Le Gavottea miehineen.
– Mitä hän teki tunkeuduttuaan kaupunkiinne?
– Hänen johdollaan he polttivat kaupungin, raiskasivat naiset, tappoivat miehet ja veivät lapset myydäkseen heidät orjiksi. He ryöstivät ja tuhosivat koko kaupungin.
– Miten täydellisen tuhon he saivat aikaan?
– Paikalle ei enää koskaan noussut uutta kaupunkia.
– Mikä oli teidän nimenomainen kohtalonne? kysyi syyttäjä. – Pyydämme teitä kertomaan tapahtumat pääpiirteissään, emme paneutumaan kokemaanne tuskaan, sikäli kuin mahdollista erottaa nämä toisistaan.
– Kaksi Le Gavotten miestä tuli kaupungin laidalla sijainneeseen talooni ja ottivat minut kiinni. Yritin ensin ostaa itseni vapaaksi, mutta se ei käynyt heille. He olivat pistämässä minua kuoliaaksi, kun sanoin, että heidän päällikkönsä –
– Le Gavotte?
– Niin, Le Gavotte, palkitsisi heidät avokätisesti, jos he toimittaisivat minut hänen käsiinsä elävänä.
– Mitä nämä roistot tekivät?
– Hetken tuumattuaan he tulivat siihen tulokseen, etteivät uskalla suututtaa kapteeniaan ja että siksi on parempi, että he vievät minut päällikkönsä luokse. Sitten he sitoivat käteni ja veivät minut Le Gavotten eteen.
– Miten hän suhtautui teihin?
– Hän raivosi miehilleen ihmetellen, miten olin onnistunut huiputtamaan heitä, vaikka hän oli nimenomaan antanut käskyn, ettei ketään miespuolista saanut jättää henkiin.
– Mitä sitten tapahtui?
– Hänen alaisensa puolustautuivat kertomalla, mitä olin sanonut heille.
– Siinä vaiheessa Le Gavotte varmaankin kääntyi teidän puoleenne?
– Kyllä. Hän kysyi, miksi kuvittelin olevani arvokkaampi kuin muut miehet?
– Miten vastasitte?
– Kerroin olevani velho.
– Mikä oli sanojenne vaikutus?
– Hän nauroi pilkallisesti. Sanoi nähneensä noitia ennenkin ja etten varmasti ollut niitä muita kummallisempi.
– Mitä te sanoitte siihen?
– Että en ollut noita vaan velho.
– Pyydän oikeutta huomioimaan, että uhri kertoo maininneensa olevansa velho, sanoi syyttäjä. – Voitte jatkaa omin sanoin!
– Hän kysyi: ”Onko niillä jotain eroa?” Minä vastasin: ”Koulutus.” Hän nauroi räkäisesti ja käski sitoa minut kokonaan, päästä kantapäähän. Niin myös tehtiin. Sanoin, että voisin auttaa häntä, että olen hyvä löytämään kätkettyjä aarteita ja että hän hyötyisi taidoistani monipuolisesti.
– Pyrittekö osoittamaan kykynne? Pyysikö hän todisteita?
– Kyllä. Hän pyysi minua kertomaan, milloin hän kuolee.
– Kerroitteko?
– Kyllä. Sanoin, että hän kuolee kolmen viikon kuluttua miestensä murhaamana.
– Ei erityisen onnistunut valinta häneltä, totesi syyttäjä. – Aikakirjojen mukaan niin myös tapahtui. Entä sitten?
– Hän raivostui silmittömästi ja käski heittää minut kapakan ovesta sisään.
– Miksi?
– Se oli jo liekeissä. Rukoilin häneltä armoa, mutta hän ja miehensä jatkoivat tuhotöitään.
– Ja te paloitte kuoliaaksi kapakan mukana?
– Kyllä.
– Oletteko syntynyt myöhemmin uudelleen?
– En, ainakaan toistaiseksi. Olin velho jo silloin, joten miksi syntyisin tavalliseksi ihmiseksi? Olen keskittynyt kehittymään sillä paremmalla puolella.
– Vielä yksi kysymys: tunnistaisitteko Le Gavotten, vaikka hän olisi syntynyt uudelleen, toiseksi ihmiseksi, toisen näköiseksi, toisen aikaan?
– Tuntisin hänet missä tahansa!
– Näettekö hänet tässä salissa?
– Näen.
– Voisitteko osoittaa hänet oikeudelle?
Velho Tristan osoitti Viviania Maxinen kädellä.
– Pyydän syytettyä nousemaan, sanoi syyttäjä.
– Syytetty nouskoon seisomaan, sanoi tuomari. Vivian nousi ylös aitiossaan.
– Tarkoitatteko tätä nuorta poikaa? kysyi syyttäjä viitaten Vivianiin.
– Tarkoitan.
– Hän on neljätoistavuotias englantilaispoika nimeltä Vivian Dy-Soon.
– Minulle hän on ikuisesti ranskalaisäpärä nimeltä Le Gavotte!
– Kiitos. Syyttäjällä ei muuta kysyttävää, sanoi syyttäjä ja palasi paikalleen.
– Syytetty voi istua, sanoi tuomari. – Haluaako puolustus kuulustella uhria?
– Puolustus pyytää oikeudelta saada kuulustella väitettyä uhria.
– Puolustajan todistaja, sanoi tuomari. Puolustusasianajaja käveli todistajanaitoin luokse.
– Te siis olitte velho? aloitti puolustus.
– Kyllä olin ja olen yhä, tämä vastasi.
– Te olitte velho jo Uudessa Espanjassa?
– Kyllä.
– Omituista, ettette ole vielä tähän mennessä päässyt eroon kostonhimostanne. Luulisi teidän katselevan asioita Kaikkeuden kannalta.
– Kaikkeus vaatii oikeutta.
– Minkä johdosta olette palannut vaatimaan sitä neljänsadan vuoden päähän. Miksi ette etsinyt käsiinne markiisi de la Boieux’ta tai kreivi van der Kampf-Strugglea? Hehän olivat terveydenhoitajan todistuksen mukaan Vivian Dy-Soonin edellisiä personifikaatioita. Heidän surmaamisensa olisi varmasti ollut hyvin tyydyttävää.
– Epäilemättä.
– Miksi ette sitten toiminut niin? Markiisi ja kreivi elivät onnellisen ja yltäkylläisen elämän. Sellaisen raunioittaminen olisi tuonut uskoakseni hyvinkin suuren tyydytyksen.
– Olen velho.
– Me tiedämme sen.
– Mielestäni Le Gavottesta ei saa tulla velhoa, ennen kuin hän on sovittanut rikoksensa.
– Eikö teitä haittaa ajatus, että aikuisen sijasta edessänne on lapsi?
– Nuorukainen.
– Alaikäinen. Siis lapsi.
– Uudessa Espanjassa Le Gavotten käsissä kuoli paljon nuorempia. Ei ole mitään syytä sääliä häntä. Seuraavissa elämissään hän pääsi nauttimaan. Nyt hänen on viimeistään maksettava.
– Osaatteko sanoa, miten on mahdollista, että Le Gavotte on syntynyt ainakin kahdesti noin onnellisten tähtien alla ja lopulta velhoksi? Kaikkeutta ei voi huijata.
– En tiedä Kaikkeuden tarkoitusperiä, mutta minulla ei ole syytä epäillä niitä, kun näen, että nyt on koittanut tilaisuus saattaa Le Gavotte vastuuseen.
– Hän on velho nyt, sanoi puolustus.
– Ei vielä. Hän on velhokoulussa, sanoi velho Tristan Maxinessa.
– Hänen kykynsä mahdollistivat pääsyn kouluun. Velhona tiedätte, että tolloilta se ei onnistu. Vivian on velho luonnostaan.
– Le Gavotte hän on, valepuvussa!
– Oikeus ei ole kiinnostunut mielipiteistänne! Ei muuta kysyttävää.
– Voitte poistua, sanoit tuomari velho Tristanille Maxinessa. Maxinen silmät pyörähtivät ympäri ja hänen päänsä valahti alas. Pian hän avasi silmänsä, pyyhki suupieltään ja oli taas oma itsensä. Oikeudenpalvelijaurjake ohjasi hänet pois aitiosta.
– Oikeus pitää tässä kohdin lounastauon. Kokoonnumme jälleen tasan kello kolmetoista, sanoi tuomari kopauttaen päätteeksi nuijalla pöytään.
Iltapäivän istunto alkoi ankeissa tunnelmissa. Mieliala oli voimakkaasti Viviania vastaan, ja hänen ystävänsä sekä puolustusasianajaja saivat osakseen vihaisia katseita. Saunio, puolustusasianajaja, kesti ne tyynesti, mutta Harriin, Rommiin ja Artemisiaan, jotka uskoivat Vivianin syyttömyyteen, sellainen sattui kovasti.
– Arvoisa puheenjohtaja! Syyttäjä pyytää saada kutsua toisen todistajansa.
– Oikeus kutsuu todistajaksi Maria La Isla Bonitan, kajautti tuomari.
Todistajanaitioon asteli Lance Dragon.
– Te olette Lance Beowulf Dragon, eikö niin? kysyi tuomari.
– Kyllä olen, herra tuomari.
Harrin ja kumppaneiden naamat vääntyivät vastenmielisyydestä.
– Olette ollut aikaisemmassa elämässä Maria La Isla Bonita. Pitääkö paikkansa?
– Kyllä pitää, herra tuomari. Siitä on kouluterveydenhoitajan todistus.
Tuomari vannotti Lance Dragonia puhumaan totta ja hän myöntyi.
– Syyttäjä on hyvä, sanoi tuomari. Syyttäjä käveli todistajanaitiolle.
– Te olette ollut aikaisemmassa elämässänne nainen, joka oli syytetyn, merirosvo Le Gavotten rakastajatar, niinkö?
– Kyllä, herra syyttäjä.
– Onko teillä muistumia tuolta ajalta?
– Pahimmat painajaiseni liittyvät niihin aikoihin. Le Gavotte oli hyvin väkivaltainen. Herra syyttäjä.
– Miten hänen väkivaltaisuutensa ilmeni?
– Hän pahoinpiteli niin miehiään kuin naisiaan, minua kaikkein eniten. Pelkäsin henkeni puolesta ollessani hänen seurassaan, koska milloinkaan ei voinut etukäteen tietää, mitä hän tekisi seuraavaksi. Herra syyttäjä.
– Hänen mielialansa vaihtelivat arvaamattomasti, niinkö?
– Juuri niin, herra syyttäjä. Hän oli täysin arvaamaton. Herra syyttäjä.
– Miksi ette yksinkertaisesti lähtenyt pois hänen luotaan? Vapaita miehiä oli luultavasti myös sen ajan Uudessa Espanjassa.
– Hänen luotaan ei niin vain lähdetty. Yritin kerran, mutta sain sellaisen käsittelyn, että tiesin, ettei kannattaisi yrittää toista kertaa. Joka tapauksessa olin merkitty nainen, koska olin hänen naisensa. Herra syyttäjä.
– Miksi ette paennut? Ympärillänne oli tutkimatonta viidakkoa, jonne olisi hyvin voinut kätkeytyä.
– Pelkäsin, että hän etsisi minut käsiinsä vaikka maan ääristä. En uskonut olevani turvassa missään.
– Kun kuulitte Le Gavotten saaneen surmansa, miten reagoitte?
– Ensin epäuskoisesti, mutta pikku hiljaa toivo valtasi alaa. Kun tieto lopulta varmistui, pyörryin ilosta ja helpotuksesta. Herra syyttäjä.
– Kiitos. Syyttäjällä ei enempää kysymyksiä.
– Haluaako puolustus kuulustella todistajaa? Puolustus on hyvä.
Puolustusasianajaja käveli rauhallisesti todistajanaition luokse.
– Te olette siis varma siitä, että te olitte tuo mainittu Maria La Isla Bonita? kysyi puolustus.
– Täysin varma.
– Ei mitään ”rouva puolustusasianajajaa”, kuiskasi Harri Rommille ja Artemisialle, jotka nyökyttelivät päätään.
– Oletteko tietoinen toisenlaisista käsityksistä jälleensyntymistä koskien?
Silloin syyttäjä nousi ylös ja sanoi ärhäkästi:
– Vastalause! Todistajan ei tarvitse ottaa kantaa kilpaileviin teorioihin!
– Vastalause hyväksytään, sanoi tuomari.
– Muotoilen kysymykseni toisin, sanoi puolustus. – Mitä syitä teillä on olettaa, että te olitte Maria La Isla Bonita? Miksei niin, että hänellä ollut sielu vain sattuu olemaan nyt teidän ruumiissanne?
– Vastalause! huusi syyttäjä. – Jälkimmäinen kysymys on aikaisemmin evätyn toisinto.
– Pyydän oikeutta ottamaan huomioon, että todistaja väittää olevansa joku. Haluamme tietää, mihin hän perustaa kantansa.
– Vastalause hylätään, sanoi tuomari. – Todistaja vastatkoon kysymykseen!
– Koen Marian kärsimykset hyvin voimakkaina itsessäni. Olen nähnyt painajaisia kauheuksista koko ikäni. Kouluterveydenhoitaja vahvisti käsitykseni ja kirjasi minut eläneen aikaisemmin Mariana.
– Eikö hänellä ollut sielu voisi tuottaa teille samanlaisia kokemuksia?
– Vastalause! huusi syyttäjä. – Todistajaa johdatellaan!
– Karsean Lain mukaan sielut kiertävät, sanoi puolustus.
– Todistajalla ei ole vaadittavaa asiantuntemusta, sanoi syyttäjä.
– Vastalause hyväksytään, sanoi tuomari. – Puolustus pysyköön asiassa.
– Siinä tapauksessa puolustuksella ei ole muuta kysyttävää.
– Todistaja voi poistua, sanoi tuomari. Oikeudenpalvelijaurjakkeen saattaessa itsetietoista Lance Dragonia pois aitiosta tämä vilkaisi ylös syytetyn aitioon ja virnisti.
– Oikeus pitää nyt tauon. Istunto jatkuu kello kuusitoista nolla nolla.
Harri, Rommi ja Artemisia keskustelivat tilanteesta professori Saunion työhuoneessa.
– Näittekö, miten Lance irvisti Vivianille? sanoi Artemisia tuohtuneena. – Se oli inhottavaa!
– Eikö siitä voisi jo epäillä, että hän valehteli saadakseen Viviania raskauttavia todisteita? kysyi Rommi.
– Terkkari todisti, että hän oli se Maria, sanoi Harri.
– Minä en vain usko, että Lance olisi kärsinyt nähdessään väkivaltaa, edes unissaan, sanoi Artemisia. – Minä uskon hänen nauttineen siitä.
– Olette oikeassa siinä, että hän saattoi valehdella kärsimyksistään, mutta se ei auta meitä lainkaan. Hänen kärsimyksensä eivät ole siellä arvioitavina, sanoi Saunio.
– Hei, mutta miksi me emme kutsu todistajaksi terkkaria? hihkaisi Rommi. – Miksi emme horjuttaisi hänen uskottavuuttaan? Hän se todisti, että Vivian oli Le Gavotte ja että Lance oli Maria. Koko syytehän rakentuu noihin väittämiin!
Harri ja Artemisia katsoivat toisiinsa ilahtuneina. Saunion ilme oli myrtynyt.
– Jos ei ole yhtään asiantuntijaa, seuraa kaaos, sanoi Saunio tylysti. – Me emme kyseenalaista kouluterveydenhoitajan ammattitaitoa.
– Miksi emme? Ihan hyvin voimme. Ei minua huoleta, olenko minä ollut edellisessä elämässäni joku tyyppi vai joku toinen tyyppi, sanoi Harri.
– Minulle on se ja sama, kuka prinsessa olin milloinkin. Tärkeintä on hoitaa Vivianin puolustus, sanoi Artemisia.
– Siitä olen kanssanne samaa mieltä ja toivon, että jätätte sen minun huolekseni. Minä kuitenkin olen meistä ainoa, jolla on kokemusta tällaisesta toiminnasta, sanoi Saunio.
– Aina kannattaa yrittää, sanoi Rommi varovaisen toiveikkaasti, mutta Saunio suuttui:
– Kuka sitä Viviania oikein puolustaa, te vai minä?
Oikeus kokoontui ilmoitettuna ajankohtana. Tuomari, rehtori Doubledoor, paukautti nuijallaan salin hiljaiseksi. Kaksi vartijaurjaketta saatteli raskaasti kahlehditun Vivianin todistajanaitioon.
– Olette syytetty, Vivian Dy-Soon, eikä totta?
– Kyllä olen, vastasi Vivian.
– Olette puolustuksen todistajana, mutta koska olette myös syytetty, teitä ei vaadita vannomaan todistajanvalaa. Puolustus voi aloittaa.
– Vivian Dy-Soon, aloitti puolustus, ystävällisesti, mutta hiukan kireänsävyisesti. – Onko sinulla ollut muistumia niin sanotuista aikaisemmista elämistäsi?
– On kyllä, vastasi Vivian. Harri tunsi tyytyväisyyttä siitä, ettei Vivian pokkuroinut.
– Minkälaisia muistumia sinulla on ollut?
– Muistan hyvin edelliset elämäni markiisina Ranskassa ja kreivinä Saksassa. Muistan ne aika yksityiskohtaisesti, jopa niin, että osaan näyttää kartalta paikat, joissa elin ja kävin.
– Joissa he elivät ja kävivät, korjasi puolustus. – Onko sinulla ollut muistumia Uudesta Espanjasta?
– Ei.
– Ei minkäänlaisia?
– Ei.
– Ei merirosvoista ja purjelaivoista?
– Ei.
– Luulisi seikkailujen kiihottavan nuorta mieltä. Oletko koskaan ollut kiinnostunut merirosvoista? Pidätkö merirosvotarinoista?
– En erityisemmin.
– Miksi et?
– Minusta se, mitä he tekivät, oli väärin. Ihmisten ja eläinten surmaaminen ja kaikki muu, mitä he tekivät, on kauheaa.
– Eikö tämä ole puhtaan mielen puhetta? kysyi puolustus retorisesti yleisöltä. – Kuka voi sanoa tämän lapsen syyllistyneen niin hirveään rikokseen kuin mistä häntä syytetään? Puolustuksella ei muuta kysyttävää.
– Syyttäjä? kysyi tuomari.
– Syyttäjä voisi esittää jonkin kysymyksen, sanoi syyttäjä ja nousi tuolistaan. – Sinulla, Vivian, ei siis ole ainoatakaan muistikuvaa käsiteltävästä ajasta?
– Ei.
– Oletko varma asiasta?
– Olen.
– Puhutko totta?
– Puhun.
– Tiedät varmaan, että sinun todistuksellasi ei ole suurtakaan arvoa, koska sinä olet syytetty ja voit puhua omasta puolestasi niin kuin haluat. Miksi et itse asiassa valehtelisi omaksi eduksesi?
– En osaa vastata tuohon. Olen rehellinen. Mielestäni rehellisyys perii maan, tai niin minulle on ainakin opetettu.
– Kuka sen on opettanut merirosvolle?
– Vastalause! huusi puolustus. – Todistajan ei tarvitse yhtyä syyttäjän oletuksiin!
– Vastalause hyväksytään, sanoi tuomari.
– Pudotan sanan ”merirosvo” pois ja kysyn, kuka on opettanut sinulle tuon periaatteen?
– Vanhempani, vastasi Vivian.
– Vanhempasi…jotka eivät ole tänään täällä, koska heitä hävettää, että heidän poikansa on velhonmurhaaja –
– Vastalause! huusi puolustus kiivaasti.
– Korjaan: heidän poikansa on syytteessä velhonmurhasta! huusi syyttäjä nopeasti takaisin, ennen kuin tuomari ehti puuttua asiaan. – Kertoivatko he, minkä maan rehellinen perii? Uuden Espanjan?
– Vastalause! Asiaton huomautus! huusi puolustus.
– Huomautukseni tarkoitus oli paljastaa mahdollinen valhe, mikäli syytetty olisi vastannut myöntävästi, sanoi syyttäjä.
– Vastalause hylätään, sanoi tuomari. – Oliko syyttäjällä vielä jotain?
– Syyttäjä esittää oikeudelle toivomuksen, ettei se antaisi puolustuksen lapsellisten vetoomusten vaikuttaa itseensä. Ei muuta.
– Oikeus menee ottamaan varttitunnin tirsat, sanoi tuomari ja nuiji tauon.
Hengähdystauon jälkeen olivat vuorossa loppupuheenvuorot. Syyttäjä aloitti.
– Kaikkeus ei erehdy. Kaikki menee lopulta niin kuin on tarkoitettu. Tiedämme, että moni roisto luulee päässeensä karkuun, kun ei eläessään kohtaa tuomiotaan. Mutta se parhaiten nauraa, joka nauraa viimeksi. Kaikkeus nauraa! Se ottaa kiinni ja panee vastaamaan. Puolustus vetosi siihen, ettei syytetty muista lainkaan Le Gavotten tekoja. Meillä on siitä vain hänen sanansa. Ehkä hän puhui totta, ehkä ei. Jos hän puhui totta, miten se vähentää hänen syyllisyyttään? Me kaikki osaamme varsin taitavasti sulkea ikävät asiat pois mielestämme, miksei siis myös syytetty? Tai ehkä hän valehteli. Mikä arvo silloin on hänen todistuksellaan? Le Gavotte oli julma mies. Kuka haluaisi tunnustaa olevansa hänen kaltaisensa, saati hän itse? Hänenlaisensa roiston kiinnisaaminen vahvistaa luottamusta oikeusjärjestelmään. Se vahvistaa uskoa Tarkoituksenmukaiseen Kaikkeuteen Sokean Sattuman sijasta. Ei ole mahdotonta ajatella, että kehittyäkseen Le Gavotte on valinnut pienen velho-oppilaan roolin, mutta emme saa antaa tämän häiritä. Myös Le Gavotte oli kerran lapsi. Myös Vivian Dy-Soonista tulisi kerran aikuinen. Nyt hän opiskelee velhoksi velhokoulussa. Täällä hän oppii paljon sellaisia taitoja, joista Le Gavotten kaltainen konna olisi valmis maksamaan omaisuuksia. Montako velhoa hänellä on lupa surmata? Lohikäärmekin on ensin muna. Muutaman päivän ikäisen lohikäärmeenpoikasen kanssa voi vielä leikitellä melko turvallisesti, sehän on kuin leikkisi tulitikuilla, tarvitsee vain vähän varoa sormia. Moniko silti ottaisi sen vuoteeseensa? Kolmen viikon vanha lohikäärme on jo kuolettavan vaarallinen – saati sitten viisitoistavuotias poika! Puolustus vetosi siihen, että syytteet on kasattu teorian päälle. Mutta miten ihmeen hyvin toimivan teorian päälle! Vuosituhansien saatossa sukupolvi toisensa jälkeen on havainnut sen toimivaksi. Puolustus väittää, että se on joko lakannut toimimasta tai ei ole koskaan toiminutkaan! Entä puolustuksen oma teoria? Se on vähemmistön kanta. Se on epätoivon kanta. Vai onko salissa joku, joka haluaisi kuulla, ettei enää koskaan tämän elämän jälkeen elä – eikä ole koskaan tätä ennen elänytkään? Tämä on kaikki, se, mikä on tässä ja nyt, muuta ei ole meille. Sielut ottavat itselleen kehot, ruumiit, ja aikanaan jättävät ne. Kenet ne jättävät? Meidät! Olemmeko isäntinä loisille? Sielut kuormittavat meitä syyttömiä ja käyttävät meitä tunkionaan. Me olemme kuin paperin pala, johon pyyhitään ja joka käytön jälkeen heitetään pois. Puolustus haluaa, että me uskomme tähän teoriaan. Mutta me haluamme uskoa ikuiseen kiertoon, oikeudenmukaisuuteen, hyvitykseen ja rangaistukseen, kaiken tasapainoon! Me uskomme, että Kaikkeus ei erehdy. Kaikkeus on saattanut Vivian Dy-Soonin tuomittavaksi. Se ei ole pahaa. Häntä on rangaistava; se on hyvää ja oikein. Se on hyvää kaikille ja se on hyvää hänelle itselleen.
Kun syyttäjä oli päättänyt puheensa ja istunut tuolilleen hikeä pyyhkien, nousi puolustusasianajaja ja käveli täsmälleen samaan kohtaan, jossa syyttäjä oli seissyt.
– Kaikkeus ei erehdy. Kaikki kulkee, niin kuin on tarkoitettu. Vivian Dy-Soon on elänyt etuoikeutettua elämää; hänestä on tulossa velho. Jos hyväksymme syyttäjän edustaman teorian – muistutan teitä siitä, että se on vain ja ainoastaan teoria – että me synnymme uudestaan ja uudestaan, niin miksi ei Kaikkeus ole rangaissut Viviania aikaisemmin? Le Gavotten jälkeen hänen niin sanotut myöhemmät syntymisensä ovat olleet laadukkaita valintoja. Vai mitä muuta meidän olisi ajateltava kaksinkertaisesta aatelisesta? Hän on elänyt joka kerta tyytyväistä, onnellista, vastoinkäymisistä vapaata elämää. Neljä kertaa peräjälkeen! Välillä hän on käynyt tuonpuoleisessa kehittymässä lisää. Nyt hän on velho. Näinkö Kaikkeus palkitsee Le Gavotten kaltaisen roiston? Vai olisiko meidän syytä tarkastella syyttäjän edustamaa teoriaa sellaisena kuin se todellisuudessa on: epäonnistuneena teoriana? Koska Kaikkeus ei erehdy, se on palkinnut Vivianin jo hänen edellisissä elämissään. Ehkei velhon murhaaminen olekaan niin hirveä rikos? Ehkä se kauhea kuolema kuului Tristan de Tinton kohtaloon? Muistamme hänen sanoneen toista. Mutta me tiedämme, etteivät kaikki henget ole rehellisiä, eivätkä ystävällismielisiä. Olemme toki saaneet vahvistuksen sille, että hän sentään oli velho. Mutta minkälainen velho hän oli? Eikö pahuus suorastaan tiukkunut hänestä? Nythän hänelle tarjoutui vihdoin tilaisuus kostaa sielulle, joka pani hänet kärsimään. Mutta millä hinnalla? Pieni lapsi saa maksaa siitä, että hänessä on murhaajan sielu. Voi, jospa voisimme sen karkottaa hänestä pois, niin ettei se tahraisi häntä itseään! Kuulitte aivan oikein: häntä itseään. Sillä Vivian antaa oman panoksensa kuolemattoman sielunsa kehitykseen. Sielu parka, joka onnettomuudekseen joutui Le Gavotteen, päätyi onnekseen Vivianin jaloon ruumiiseen. Se korjasi virheensä. Älkäämme antako Le Gavotten hirmutekojen langeta lapsen harteille! On tehtävä oikein ja vapautettava Vivian! Sielu on nyt uskottu hänelle, eikä Kaikkeus erehdy.
Kun puolustusasianajaja oli palannut paikalleen, tuomari kääntyi valamiehistöön päin.
– Onko valamiehistö tehnyt ratkaisunsa?
– Tehtiin jo tauolla, sanoi valamiehistön puheenjohtaja, professori Sepalus.
– Valamiehistö saattakoon päätöksensä oikeuden tietoon, sanoi tuomari. – Onko valamiehistön mielestä näytetty toteen, että syytetty Vivian Dy-Soon on Le Gavotte, velhonmurhaaja, ja siten, että Vivian Dy-Soon on velhonmurhaaja?
– Valamiehistön mielestä, sanoi Sepalus ja piti taidepaussin, on näytetty toteen.
Salissa puhkesi äänekäs puheensorina. Jotkut intoutuivat jopa taputtamaan.
– Järjestystä saliin! komensi tuomari ja hakkasi nuijalla. Hän kääntyi Vivianin suuntaan. – Syytetty nouskoon seisomaan!
Vivian oli niin lyöty, että kahden vartijaurjakkeen piti nostaa hänet ylös.
– Syytetty Vivian Dy-Soon! Teidät on todettu syylliseksi velhonmurhaan, jonka edellinen personifikaationne, merirosvo Le Gavotte suoritti 31.1.1611 poltattamalla kahdeksannentoista asteen velhon Tristan de Tinton. Rangaistukseksi oikeus määrää teidät kärsimään kuoleman polttoroviolla huomenna aamulla kello yhdeksän reikä reikä. Oikeudenistunto on päättynyt. Kuljettakaa tuomittu Kaakkoistorniin odottamaan tuomion täytäntöönpanoa ja tyhjentäkää sali, niin pääsemme syömään! Johan tässä tuli oikein nälkä.
Illan tummetessa Kaakkoistornista avautui esteetön näköala tapahtumahorisonttiin.
– Pakene, Vivian, kun vielä voit! vetosi Artemisia. – Me teemme mitä vain! Minä solmin lakanoista köyden, jota pitkin voit laskeutua maahan ja jompikumpi pojista hakee luutasi, jolla pääset nopeasti karkuun.
– Kiitos, mutta entä nuo kalterit? kysyi Vivian. – Miten te ne hoidatte?
– No, tuota…Harming, sinä voisit, etkö voisikin…? sanoi Artemisia ja katsoi Harmingiin anelevasti.
– Älä luulekkaa. Mä menettäsin duunini, jos auttasin tollasessa.
– Kiitos, mutta ei teidän tarvitse vaivautua, sanoi Vivian alakuloisesti. – Olen joka tapauksessa merkitty velho. Minut etsintäkuulutettaisiin, enkä olisi missään turvassa.
– Näi o.
– Taivaan alla on monia paikkoja, joista ei monikaan tiedä, sanoi Harri. – Aina sinä jonkin sopen löytäisit.
– Voisit vaikka loihtia itsesi toisen näköiseksi, sanoi Rommi. – Etenkin naisvelhot tekevät niin tosi paljon!
– Älä sä kuuntele noiden poitsujen höpötyksii, sanoi Harming.
– Onpa sinusta paljon apua, Harming! kivahti Artemisia. – Olet tosi mies!
– Iisimmin, Artsi-beibi, tai mä saata hermostuu.
– Sehän olisikin pelottavaa! tiuskaisi Artemisia.
– Ehdin miettiä tätä juttua tyrmässä ja tulin siihen tulokseen, että varsinkin, jos syyttäjä on oikeassa, ei ole oikein, että livistäisin oikeuden käsistä, sanoi Vivian. – Minun on kärsittävä rangaistukseni.
– Sinä kärsit Le Gavotten rangaistuksen! sanoi Artemisia. – Hänen kuuluisi kärsiä se!
– Minä olen Le Gavotte. Minä se olen, minä, eikä kukaan muu.
– Eikö sinua yhtään houkuta lähteä karkuun, jos se olisi mahdollista? kysyi Rommi. – Minua pelottaa huominen pelkästään sinun puolestasi.
– Jos pako olisi jotenkin mahdollista, luulen, että se myös houkuttaisi, mutta nyt kun se ei ole, suhtaudun huomiseen vähän samoin kuin menisin hammaslääkäriin. Ikävää, mutta väistämätöntä, sanoi Vivian.
– Miehem puhetta, mä sanov vaa. Jos me autettas, ni se rasittas meidä sielui ja me saatas vaa huonoo Habaa. Eikä Viviaaninkaa sielu tykkäis hyvää, ku me autettas sellasta, jonka velho-oikeus o tuominnu. Parempi kuollu jellona ku elävä koira.
– Haluaisin antaa sinulle kiveni, sen välkkyvän, jos muistat? Saat sen ikiomaksi, sanoi Artemisia ja ojensi Vivianille mustan samettipussin, jonka sisällä kivi oli.
– Se on sinulle niin tärkeä, etten uskalla ottaa sitä, sanoi Vivian.
– Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta enemmän kuin minä, sanoi Artemisia.
– Se on ainoa, mitä omistan, sillä kaikki muu on vanhempieni ostamaa, sanoi Vivian. – Testamenttaan sen sinulle.
– Oletko kuullut vanhemmistasi mitään? Tulevatko he paikalle huomenna? kysyi Harri.
– He lähettivät minulle liskon, jolla oli lyhyt viesti. He eivät tule paikalle, koska olen aiheuttanut heille näin suuren häpeän. Lisäksi he toivoivat, etten valitsisi heitä enää toista kertaa vanhemmikseni.
– Tosi tylyä, sanoi Harri. – Minä en halua heidän lapsekseen.
– Enkä minä, sanoi Rommi.
Ovi kolahti, aukesi ja selliin astui professori Saunio.
– Iltaa, professori Saunio, ja kiitos näkemästänne vaivasta, sanoi Vivian.
– Kissapedot kiitoksilla elää, sanoi Saunio. – Tulin hakemaan palkkiotani!
Harrin, Rommin ja Artemisian kasvot venähtivät. Harmingin parran alta ei paljastunut mitään.
– Palkkiota! raivosi Artemisia. – Vivian teloitetaan huomenna ja te vain ajattelette palkkiota!
– Tehän sitä paitsi hävisitte juttunne, joten mikä oikeus teillä on palkkioon? kysyi Harri.
– Kukaan ei olisi puolustanut Viviania, jos minä en olisi puolustanut. Otin suuren henkilökohtaisen riskin vedotessani yleisesti hyväksyttyjen teorioiden heikkouksiin. Jopa opettajuuteni voi olla vaarassa, mutta sehän ei teitä huoleta, kakarat! Kuluni ovat suuret ja niin on myös palkkioni. Niin että rahat tänne, Vivian!
– Tiesitkö sinä, että hän haluaa palkkion? kysyi Rommi.
– Siitä oli puhetta, mutta professori sanoi, että keskustelemme siitä oikeudenkäynnin jälkeen, vastasi Vivian.
– Se hetki on nyt, sanoi Saunio tiukasti. – Joten alahan maksaa, tai muuten…
– Tai muuten mitä? Hänhän kuolee huomenna! nauroi Rommi. – Hups, sori…
– Ei se mitään, sanoi Vivian. – Olette molemmat oikeassa. Minä en vakavasti ajatellut, että tässä kävisi näin, ja oletin vanhempieni auttavan, niin kuin he ovat tehneet koko tähänastisen elämäni ajan.
– Pitää ajatella tulevaisuuttaan, sanoi Saunio. – Laskut lankeavat kuitenkin lopulta. Etkö omista mitään?
– En muuta kuin tämän kiven, sanoi Vivian ja otti kiven esiin pussista.
Vivianin kädessä kiven väri vaihtui tasaisin väliajoin punaisesta keltaisen kautta vihreäksi ja takaisin. Hämärässä sellissä se hohti lämmintä valoa. Kumma kyllä, Saunion ilme muuttui: kireä hymyttömyys vaihtui silmän räpäystä nopeammin hämmästykseksi ja suorastaan koiranpentumaisen anelevaksi.
– Omistatko sinä tuon? Saunio haukkoi henkeään.
– Sain sen Artemisialta. Se oli hänen onnenkivensä.
– No, totisesti, sanoi Saunio katsahtaen Artemisiaan tavalla, jonka saattoi lukea melkein ihailuksi tai sitten ällistyneisyydeksi toisen typeryydestä.
– Tämän arvosta minulla ei ole käsitystä, mutta se merkitsee paljon minulle, sanoi Vivian.
– Ymmärrän hyvin, sillä on tunnearvoa, sanoi Saunio irrottamatta katsettaan kivestä. – Mutta voisit kuitata sillä laskusi.
– Koko laskun? Kävisikö tämä koko asianajolaskustanne? Tehän sanoitte, että se on suuri, sanoi Vivian.
– Se riittäisi oikein…niukin naukin, mutta juuri ja juuri, sanoi Saunio eriskummallinen kiilto silmissään.
– Minulla voi olla muitakin kuluja. Jos vaikka koulu vaatii…tyrmänkäytöstä, sellistä ja polttopuista…
– Minä otan vastatakseni niistä, jos niikseen tulee, sanoi Saunio nopeasti.
– Oikeastaan tämä on Artemisian. Se kuuluu hänelle ja hänelle se olisi palautunut kuolemani jälkeen.
Saunio kääntyi Artemisian puoleen suu auki järkytyksestä.
– Se on nyt sinun, kuten lupasin, ja sinä saat tehdä sillä, mitä tahdot, sanoi Artemisia hellästi.
– No, jos tämä tosiaan korvaa vaivannäkönne…sanoi Vivian ja ojensi kiveä Sauniolle.
– Älä siitä murehdi! sanoi Saunio ja kiskaisi kiven Vivianin kädestä. Saunio perääntyi ovelle selkä edellä kasvoillaan epäuskoinen ilme. – Aarre on nyt meidän, aarre, hän kuiskaili. Ulkopuolella hän säntäsi juoksuun.
– Hän näytti siltä, kuin alkaisi nauraa mielipuolisesti, sanoi Harri.
– Valmis tapaus, totesi Rommi.
– Eikä edes kiittänyt! tuhahti Artemisia.
– Miksi tuo kivi herätti hänessä noin suuren halun saada se? Tiedätkö sinä, Harming? kysyi Vivian.
– Sev verran tiän, et noi kivet o aikas haluttuja. Artsin kivi oli tosi harvinaine, yleesä noi kivet vaihtuu vaan punasesta vihreeks ja takasi. Yhessä velhokuninkaan kruunaukses huippuhetki oli, ku neljä suurvelhoa kanto tollasia kiviä sauvojen pääs ja asettu toisiaan vastaa kaks ja kaks, mut ristiin. Kivet rupes vaihtaan väriä sillai, et aina vastakkaiset oli samanvärisii ja vierekkäiset sitä toista värii sitte. Mut neki oli vaa punavihreit.
– Meidän varmaan pitäisi pikkuhiljaa lähteä, sanoi Rommi. – Aamulla on aikainen herätys. Tarkoitan…
– Ei se mitään, Rommi, rauhoitteli Vivian. – Tietenkin teidän täytyy mennä nukkumaan.
– Me olemme huomenna paikalla ja ajattelemme sinua, sanoi Harri. – Emmekä unohda sinua koskaan.
– Oikeastaan minun pitäisi olla iloinen, sillä jo huomenna olen paremmassa paikassa, sanoi Vivian.
– Voi, kuinka sinä olet urhea, sanoi Artemisia kyyneleet silmissään. – Saanko halata sinua?
– Saat, sanoi Vivian ja halasi Artemisiaa. – En tosin tunne itseäni mitenkään urheaksi, sillä oikeasti minua pelottaa suunnattomasti.
– Mikä tuntuu pelottavimmalta? kysyi Rommi. – Siis jos voi eritellä…
– Mikä ei tuntuisi? Kuoleminen, kipu, jopa toisten ilkeys. Eniten ehkä mietityttää, kauanko siinä joutuu kitumaan.
– Jos puut ovat kuivia, sen ei pitäisi kestää kauaa, sanoi Rommi.
– Sinä se ajattelet tosi käytännöllisesti! sanoi Artemisia.
– Niin minä ajattelisin myös omalla kohdallani, puolustautui Rommi.
– Ei se kuitenkaan ole mitään kiduttamista, sanoi Harri. – Sen on tarkoituskin loppua.
– Silti sekin kestää aikansa, sanoi Vivian.
Harming haukotteli. – Mut sit se o ohi, hän sanoi ja poistui sellistä.
– Kiitos, kun kävitte. Kiitos tosi ystävyydestä, sanoi Vivian.
– Kiitos sinulle, että olit olemassa, sanoi Artemisia.
– Ööh, ja että olet vieläkin, toistaiseksi, jatkoi Harri.
– Pidä lippu korkealla, sanoi Rommi.
Ylöspanossa ei seuraavana aamuna ollut moittimista. Sää oli tosin harmaanpuoleinen, mutta ei sentään satanut. Koulun oppilaat ja henkilökunta asettautuivat hyville paikoille linnan sisäpihalle, jonka keskiössä oli puinen lava ja sen keskellä puinen pylväs. Urjakkeet vartioivat muureilla ja kaksi heistä saatteli Vivianin lavalle, jossa hänet sidottiin selkä pylvästä vasten.
– Häntä kohdellaan kuin eläintä, kuiskasi Rommi ja puristi nyrkkiä taskussaan.
– En kestä katsoa, sanoi Artemisia ja hautasi kasvonsa Harrin olkapäähän.
Rehtori Doubledoor kääri pergamenttirullan auki ja alkoi lukea:
– Vivian Dy-Soon! Sinut on tuomittu kuolemaan roviolla – niinhän täällä eilen päätettiin. Panemme rangaistuksen täytäntöön. Uskomme sielusi Suuriin Käsiin!
– Kenen sielun? Le Gavottenko? kuului yleisön joukosta. Harrista se kuulosti Duncan Dragonin ääneltä.
– Ei tuolla ole sielua! huusi joku nainen.
– Hiljaa yleisössä, komensi rehtori, jos aiotte seurata näytöstä!
– Saanko sanoa jotain? kysyi pylvääseen köytetty Vivian, kun rehtori oli antanut kahdelle pyöveliurjakkeelle merkin ja ne lähestyivät lavaa soihdut kädessään.
– Minä en kestä näitä viime hetken väläyksiä, mutisi rehtori vieressään seisoville opettajille. – Totta kai saat lausua viimeiset sanasi! hän sanoi kuuluvammin.
– Olen syytön! Tiedän, että olen syytön, mutta en tiedä, miten voisin todistaa sen! huusi Vivian.
– Ei sitä pystynyt kukaan todistamaan! kuului jälleen naisen ääni.
– Haluan vain kysyä, keitä me uskomme? Uskommeko niitä, jotka haluavat meille pahaa? jatkoi Vivian. – Voimmeko todella tietää mihin olemme menossa? Tiedämmekö sittenkään, mikä meitä odottaa toisella puolella? Me kuvittelemme, että meitä odottaa parempi! Entä, jos siellä odottaakin pahempi?
– Sen tuo kakara ansaitsisikin, sanoi professori Sepalus.
– Meitä loukataan, herra rehtori, sanoi Kyykkis.
– Entä, jos kaikki on yhtä suurta petosta? huusi Vivian. – Kuka silloin kertoo meille totuuden?
– Eiköhän tämä riitä, sanoi rehtori Doubledoor. – Sytyttäkää rovio!
Urjakkeet tuikkasivat rovion tuleen. Kuivat puut imivät ahnaasti liekkejä itseensä ja paisuttivat ne hetkessä moninkertaisiksi. Vivian tuupertui nopeasti kuumuuteen ja valtaisat lieskat peittivät hänet näkyvistä, lopullisesti.
– Komea roihu, totesi rehtori Doubledoor. – Inhapihkan oppilas sai arvoisensa lähdön.
Rovion hiillos hiipui muutamassa päivässä. Harri, Artemisia ja Rommi katselivat Harmingin seurassa ikkunasta, kuinka urjakkeet lakaisivat sisäpihaa.
– Vaikea tajuta, että jo kaksi meistä on poistunut keskuudestamme, sanoi Artemisia.
– Niin, Steven silloin laskennon tunnilla ja nyt Vivian, sanoi Rommi. – Mutta Stevenille kävi hyvin.
– Kävihän Vivianillekin, loppujen lopuksi, sanoi Harri. – Hassua.
– Mikä on? kysyi Artemisia tyrmistyneenä.
– Se, että Vivianin sukunimestä olisi voinut ehkä päätellä jotain, vastasi Harri.
– Jälkiviisautta, sanoi Rommi. – Vai mitä, Harming?
– Empä tiä. Nimi o enne.
– Silti aika karua, sanoi Artemisia.
– Sellast se o.
– Mikä? kysyi Harri.
– No se sama, mitä Artsiki tarkotti. Tää elämä.
Urjakkeet saivat työnsä valmiiksi. Vivianin tuhkat pantiin pulloon ja lähetettiin hänen vanhemmilleen. Mukaan liitettiin kortti, johon oppilaat ja koulun henkilökunta kirjoittivat nimensä.