Harri Potaska
6. luku: Inhapihka
– Masturbointi on kielletty! Tässä koulussa ei suvaita minkään valtakunnan luonnottomuuksia! jyrisi rehtori Doubledoor tervetuliaispuheensa alkajaisiksi. – Kirous on langetettu. Syylliset paljastuvat karvapeitteisistä käsistään aina aamun valjetessa.
Rehtori Doubledoor suosi perinteistä maagin asua, taivaansinistä kaapua ja korkeaa tötterölakkia, joissa oli kuvattuna kuita ja tähtiä. Muilla opettajilla oli samantyyppisiä, lähinnä yöpaitoja muistuttavia asukokonaisuuksia, joiden kuviot olivat maagisia ja astrologisia ja muita sen tapaisia symboleja. Opettajat istuivat rivissä vierekkäin, rehtori seisoi heidän keskellään.
– Myöskään rukoilua ei sallita. Suuret Kädet ovat täynnä työtä. Rukoileminen on Suurten Käsien häiritsemistä. Niin kuin Suurilla Käsillä ei olisi parempaa tekemistä! Miksi Suurten Käsien pitäisi auttaa velhoja? Velho käyttää kaiken tietonsa ja taitonsa sen sijaan, että pyytää Suuria Käsiä apuun ja livistää vastuustaan tehdä jotain asioiden hyväksi. Siksihän me opettelemme loitsimaan!
– Livistääksemme vastuusta, virnuili Harri. Artemisia ja Rommi kuulivat sen ja tirskuivat.
– Inhapihka on hyvä, keskitasoa hieman parempi velhokoulu. Pahaksi onneksi lukukausimaksut eivät kata koulumme kuluja, mikä johtaa siihen, että korkeiden lupamaksujen vuoksi kristallipalloja ei käytetä tänäkään lukuvuonna. Jatkamme totuttuun tapaan käytettyjen alusasujen postimyyntiä.
Seurasi yleistä tyytymätöntä mutinaa.
– Uusille oppilaille tiedoksi, että koulumme oppilasmajoitus jakaantuu kolmeen tilaan: Paratiisiin, Kiirastuleen ja Manalaan. Useimmat ensimmäisen vuoden opiskelijat joutuvat viimeksi mainittuun, mutta jaottelu tapahtuu terveydenhoitajan päätöksellä, ja oppilaan tilassa tapahtuvat muutokset sanelevat viime kädessä, milloin hän siirtyy korkeammille tasoille, tytöt tai nuoret naiset Paratiisiin, pojat kautta nuoret miehet Kiirastuleen. Jaottelu tapahtuu puheeni jälkeen. Vanhemmat oppilaat siirtyvät suoraan majoitustiloihin, joista saa poistua vasta iltapalalle.
– Muistatteko Immanuel Zuidenbergin? kuiskasi joku vanhempi poikaoppilas tovereilleen. – Se joutui olemaan Manalassa vielä viidentenäkin vuotenaan! Toteamusta säestänyt virnuilu sai Harrin toivomaan kohtalaisen nopeaa edistymistä.
– Edelleen, jatkoi rehtori, noudatamme ikimuistoista käytännettämme, jonka mukaan naispuoliset opettajamme käyvät vuoroiltoina peittelemässä manalalaiset ja antamassa hyvänyönsuukon. Vuorolistat löytyvät Manalan eteisen seinän ilmoitustaululta.
Vanhemmat poikapuoliset oppilaat osoittivat mieltään buuaamalla.
– Syrjintää! huusi joku heistä.
– Myös Kiirastulessa tarvitaan hyvänyönsuukkoja! säesti joku toinen.
– Naispuoliset opettajamme käyvät edelleenkin vain Manalassa, totesi rehtori kuivasti.
– Eikö edes lehtori Mircalla? huusi joku kolmas. Heittoa seurasi naurunremahdus.
– Opettajakunnassa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Hengentiedettä opettaa edelleen professori Daedalus Sepalus. Loitsutietoa opettaa professori Kammomilla Saunio, historiaa lehtori Kuulopuhe ja minä, rehtori, opetan taas biorytmiikkaa. Tulevaisuudentutkimus on edelleen tukevasti lehtori Soodan käsissä ja taikajuomat valmistuvat yhä lehtori Kyykkiksen johdolla. Voimistelua opettaa Sram Sreckins ja lehtori Urmengta Upsus laskee oppilaamme irti numeroiden maailmaan. Lehtori Carmilla Mircalla paljastaa psykosofian saloja ja lehtori Wilhelmi Wauhkohousu ohjaa liikuntaa. Piirustusta ohjailee lehtori Carnabulis Lee ja konekirjoituksen nauhoja pitelee lehtori Prunella Grave. Lehtori Noikka Joikka Voikka pitää luonnonkansojentietoa ja lehtori Helen Blazer luutalento-huithapelin oppitunteja. Terveydenhoitajana toimii uskollinen Kamfeeri-Meeri ja talonmiehenä jatkaa vanha ystävämme Harming Jantunen.
Seurasi spontaaneja suosionosoituksia ja hurraa-huutoja.
– Pahuuden tuntemusta meille opettaa tulevana lukuvuonna professori Alfred von Campingsplatz, vierailevana luennoitsijana. Toivotamme hänet tervetulleeksi.
Uudelle opettajalle suotiin kohtalaiset aplodit.
– Olemme valittuja. Kaikkeus on valinnut meidät. Me tuomme valoa tollojen pimeyteen uuden aikakauden kynnyksellä. Meillä on suuri vastuu ja meidän on osoittauduttava sen arvoisiksi. Se taas edellyttää kurinalaisuutta ja työntekoa. Velho ei kysy, mitä Kaikkeus voisi tehdä hänen hyväkseen vaan mitä hän voisi tehdä Kaikkeuden hyväksi. Onko kysymyksiä?
Joku poika ylemmiltä luokilta viittasi. – Niin, Willy?
– Kuinka pian ne karvat lähtevät vai jäävätkö ne pysyviksi?
Rehtori ei vastannut, vaan levitti kätensä läsnäolijoiden ylle. Opettajien esimerkin mukaan oppilaat painoivat päänsä.
– Siunatkoon teitä Suuret Kädet, molemmin Käsin, ei kumpikaan selän takana!
– Ensimmäisen vuoden opiskelijat; jonoon! komensi terveydenhoitaja Kamfeeri-Meeri, kun siunaamisesta oli kulunut kunnioittavan monta sekuntia. Oppilaat muodostivat jonon ja menivät yksitellen terveydenhoitajan eteen, joka otti heidän kasvonsa käsiensä väliin ja tutki tarkasti heidän iiriksensä. Puff, Anthony, Alistair, Claire ja Maxine määrättiin Manalaan, mutta Plenty hyppäsi suoraan Paratiisiin.
– Manalaan, sanoi terveydenhoitaja Harrille.
– Mitä muita vaihtoehtoja on? kysyi Rommi vuorollaan.
– No, joskus joku tyttö pääsee suoraan Paratiisiin, joskus, hyvin harvoin ja paljon edellistä harvemmin, joku poika pääsee Kiirastuleen. Useimmat ensimmäisen vuoden opiskelijat joutuvat Manalaan.
– Eli isommat pojat pääsevät Kiirastuleen? varmisti Rommi. – Ehkä minäkin…hän sanoi toiveikkaasti. Terkkari otti hänen päänsä käsiinsä, tarkkasi hetken ja naurahti: – Ehei, et vielä…
Tuli Artemisian vuoro. Terveydenhoitaja tutki hänen silmiään kauemmin kuin muiden.
– Mielenkiintoista, hän sanoi. – Minä hetkenä hyvänsä siirryt Paratiisiin, muttet vielä. Määrään sinut käymään luonani tihennetyin välein tarkastuksessa.
– Kuinka usein? kysyi Artemisia.
– Kerran viikossa. Jos tunnet jotain itse, tule milloin vain.
Tarkastuksen jälkeen myös ensimmäisen vuoden oppilaat siirtyivät majoitustiloihinsa, suurimmaksi osaksi Manalaan, jonne heidän tavaransa oli kannettu tonttujen toimesta. Kapuaminen ja löytäminen eivät olleet ensikertalaiselle helppoa, koska kolmesta massiivisesta portaikosta piti osata valita juuri oikea, sillä vain yhdet niistä veivät ylös, kun kahdesta muusta toiset johtivat alas ja toiset eivät minnekään.
– Haluan yhä nähdä arpesi, kuiskasi Artemisia Harrille.
– Sinulla ei ole enää leivoksia, sanoi Harri.
– Minulla on muuta. Minä livahdan aulan yleiseen vessaan. Odotan sinua siellä!
Manalan majoitustilojen eteisen seinällä oli ilmoitustaulu. Rommi meni sen luokse.
– Hei, tässä on ensi viikon ruokalista! Keittolassa on aivoviikot. Maanantai; aamupala: aivopuuro voisilmällä, leipä, juoma. Lounas: aivomuhennos, leipä, juoma. Päivällinen: aivokeitto, leipä, juoma. Iltapala: aivovelli, leipä, juoma.
– Jätä leivät ja juomat lukematta, jos niissä ei ole muutoksia, sanoi Alistair.
– Tiistai; aamupala: aivopuuro hillosilmällä. Lounas: aivopiiras. Päivällinen: aivonuggetit. Iltapala: aivovelli. Keskiviikko; aamupala: aivopuuro hunajasilmällä –
– Eikö koskaan saa aivomysliä? kysyi Puff Dragon kitisevällä äänellä.
– Hiljaa! kuului useasta suusta yhtä aikaa. ”Onneksi täällä Dragoneilla ei ole ylivaltaa”, Harri tuumi.
– Keskiviikko; lounas: paneroidut aivot.
– Onko aamupalalla aina puuro jollain silmällä?
– On, vastasi Rommi, joka luki. – Ja iltapalalla aina jotain velliä ilman silmää.
– Ei velliin voi panna mitään silmää, se on liian vetelää, totesi Conan. – Mitä muita ruokia siellä on?
– Ainakin uuniaivot, röstiaivot ja sunnuntain juhlalounaalla liekitetyt aivot.
– Mitä muita teemaviikkoja täällä on?
– Aivoviikon jälkeen tulee maksaviikko, sitten munuaisviikko, sitten ohutsuoliviikko, paksusuoliviikko, silmäviikko, haimaviikko, pernaviikko, keuhkoviikot ja lopuksi peräsuoliviikko!
Harrin hämmästykseksi hänen oppilastoverinsa vaikuttivat innostuneilta, kun hän itse tunsi lähinnä epämääräistä kaipausta tolloelämän joitain puolia kohtaan.
– Mihin menet? kysyi Alistair, kun Harri oli kävelemässä ovesta ulos.
– Ajattelin käydä vessassa, sanoi Harri.
– Onhan täälläkin, sanoi Alistair.
– Se on just nyt varattu, sanoi Harri kiitollisena selvänäköisyyden taidoistaan. Sitten hän asteli ulos ovesta suunnistaen portaikkoon.
Sillä välin rehtorin työhuoneessa rehtori itse ja sivistystoimenjohtaja Anu Saukko kestitsivät pitkään mustaan nahkatakkiin pukeutunutta miestä. Hän oli Velhoinsuojelupoliisin etsivä.
– Herra Ceflor, mikä saa teidät uskomaan, että juuri meidän koulussamme olisi luihuruoko-ongelma? kysyi sivistystoimenjohtaja Saukko.
– Kaikissa kouluissa on ongelmia, kyllä nuoret tiedetään, vastasi etsivä. – Eivät he pysty pitämään näppejään erossa kielletyistä asioista muutenkaan. Miksi Inhapihka olisi poikkeus?
– Kiistattoman oivallinen päättelyketju, totesi Doubledoor. – Mitä koulua etsivä kävi?
– Edonia, hyvin arvosanoin, vastasi etsivä röyhistäen hieman rintaansa.
– Se on hieno koulu, sanoi sivistystoimenjohtaja.
– Täällä on vain sellainen pohjasakka, hymähti Doubledoor. Etsivä naurahti hyväksyvästi.
– Mutta rehtori hyvä, tämähän on teidän koulunne! tiuskaisi sivistystoimenjohtaja.
– Niin on, mutta arvatkaapa, anoinko edeltäjiltänne siirtoa muihin kouluihin, jopa aivan tavalliseksi opettajaksi. Samoin voitte arvata, mitä minulle vastattiin.
– Arvaan, että ensin teille vastattiin kieltävästi ja lopulta ei lainkaan, sanoi etsivä.
– Hyvin arvattu! Viimeistään tuo osoittaa, että olette laatuetsivä laatukoulusta, sanoi Doubledoor. – Minulle olisi ollut kunnia saada teidät oppilaakseni.
– Minulle olisi ollut yhtä lailla kunnia päästä teidän oppilaaksenne, sanoi etsivä nyökäten Doubledoorille.
– Mitä aiotte tehdä? kysyi harmistunut sivistystoimenjohtaja.
– Saman kuin kaikissa muissa kouluissa. Päästämme nuuskijapeikon irti, kun kaikki oppilaat on komennettu omiin tiloihinsa. Siten saadaan rauhassa tutkittua julkiset tilat.
– Miten tutkitte oppilaiden yksityiset tilat? kysyi sivistystoimenjohtaja.
– Samalla metodilla, kun oppilaat ovat kaikki iltapalalla.
– Onko se peikko tuo häkissä oleva harmaa köriläs tuolla pihalla? kysyi ikkunan luona seisoskeleva Doubledoor.
– On, vastasi etsivä Ceflor. – Se on tuore, koulutuksensa vasta päättänyt harmaapeikko. Ne ovat parhaimpia haistajia. Tunnollisia, luotettavia, perusteellisia, vähäjärkisiä. Sanalla sanoen: Velhoinsuojelupoliisin näkökulmasta täydellisiä.
– No, mitäs siinä sitten. Laskekaa peikko irti vaan! Doubledoor hihkaisi.
– Nytkö heti? hämmästeli etsivä.
– Oppilaat ovat kaikki makuutiloissaan, sanoi sivistystoimenjohtaja. – Nyt on rauhallinen hetki ja jos on aihetta, asiaa voidaan käsitellä jo iltapalalla.
Etsivä ummisti silmänsä ja otti telepaattisesti yhteyden alaisiinsa. Sitten hän avasi silmänsä jälleen.
– Homma on ohi puolessa tunnissa. Siinä ajassa peikko ehtii käydä läpi kaikki julkiset tilat.
– Miten muuten opettajien ja muun henkilökunnan tilat? Doubledoor kysyi. – Nuuskitteko – tarkoitan, tutkitaanko nekin?
– Ei tietenkään. Mitäs me sieltä odottaisimme löytävämme, sanoi etsivä ja iski silmää sivistystoimenjohtajalle, joka puolestaan heilautti jalkojaan niin, että sääret pääsivät paremmin oikeuksiinsa.
Harri hiipi tyhjillä käytävillä. Hän pelkäsi, että joku koulun henkilökuntaan kuuluva yllättäisi hänet, mutta hämmästyksekseen hän pääsi kulkemaan avaran hallinkin poikki ilman minkäänlaista piiloutumista. Kun hän pääsi vessojen luo, hän mietti hetken, kummassa Artemisia mahtoi olla. Sitten hän meni poikien vessaan.
Artemisia oli tyttöjen vessassa. Vessa oli tyhjä ihmisistä, mutta täynnä kirjoituksia. Koska Harria ei vielä kuulunut, Artemisia päätti lueskella aikansa kuluksi. Yllättävän moni kirjoitus koski Harmingia.
”Harming on jumala!”
”Iso – isompi – isoin – Harming!”
”Harming oli luonani ja minä olin taivaassa!” Artemisia ihmetteli, miten taivaasta kukaan viitsisi tulla kirjoittamaan vessan seinille ja oliko Harmingkin ollut taivaassa.
”Täältä saa – lähetä lentolisko osoitteeseen…”
Seiniltä löytyi myös pitempiä mielipiteenvaihtoja.
”Suuret Kädet on kuollut! – Kilroy-vainaa”
”Kilroy on kuollut! – Suuret Kädet”
”Niin olenkin! Sehän selviää jo nimmarista! – Kilroy-vainaa”
”Ei kuollut voi tuolla tavoin kirjoitella seinille. – Emma Z.”
”En voikaan. – Kilroy-vainaa”
”Voin kyllä. – Suuret Kädet”
Artemisia oli harmistunut Harrin viivyttelystä ja aikoi lähteä pois, kun hän kuuli rymistystä oven takaa. Artemisia päätti järjestää Harrille yllätyksen, ettei Harri pääsisi livahtamaan ennen kuin hän oli saanut tahtonsa läpi.
Artemisia meni lähimpään nurkkaan ja jäi seisomaan selkä oveen päin. Hän kumartui hiukan ja levitti jalkojaan ja katsoi tiukasti eteensä kaakeloituun nurkkaan. Hän kuuli oven avautuvan. Artemisia sanoi:
– Sieltä sitä vihdoin tullaan! On tässä jo saanut odottaakin.
Kuului vain vaivihkaista tassuttelua. Artemisia ei halunnut nähdä, jos Harria nolottaisi, joten hän päätti olla katsomatta. Härnääminen tuntui parhaimmalta ratkaisulta.
– No, oletko iso poika vai pikkupoika? Oletkos nähnyt ennen tyttöä?
Artemisia korosti pingottunutta asentoaan. Takaansa hän kuuli epämääräistä mutinaa.
– Taitaa olla vaikea paikka pojalle. Katso nyt tarkkaan!
Artemisia hivutti vähäsen lyhyttä koulumekkoaan ylöspäin. Hänen takaansa kuului hiljaista murahtelua.
– Onko peikko vienyt kielesi vai mitä vielä mietit? Mitä löytyykään hameen alta…
Artemisia hivutti mekkoaan vielä ylemmäs. Sen alta Harrin täytyi nähdä jo jotain muuta.
– Tyydytkö vain katsomaan vai alatko toimia? Mitä löytyykään hameen alta…
Artemisia nosti mekkoaan molemmin käsin ja pyllisti. Hän kumartui katsomaan jalkojensa välistä.
– Onpa sinulla karvaiset jalat!
Artemisia huomasi lattialle valuvan jotain nestettä.
– Kuolaatko sinä vai mitä tuo on?
Takaa kuului rahisevaa ähinää.
– Harri?
Artemisia käännähti ja näki edessään vessan vastakkaisella seinällä kaksimetrisen, kolmesataakiloisen, hiestä läpimärän peikon, jonka kokovartaloturkki oli kuin nuoltu. Artemisian pitkä ja läpitunkeva kirkaisu olisi kuulunut varmasti puoleen kouluun, jollei peikon kauhunhuuto olisi ollut vielä paljon kovempi. He yrittivät molemmat rynnätä ovesta yhtä aikaa, mutta siinä taistossa Artemisia jäi toiseksi ja peikko ehti ulos ensin.
Harri oli tunnollisesti katsastanut jokaisen kopin ja jäänyt odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua hän mietti vakavasti sitä mahdollisuutta, että Artemisia olisikin mennyt tyttöjen vessaan. Harri päätti odottaa poikien vessassa vielä hetken ja mennä sitten kurkistamaan tyttöjen vessan ovelta, josko Artemisia olisi siellä. Hänelle juolahti mieleen myös, että Artemisia saattaisi ihan vain juksata. Hän halusi nähdä Harrin arven, mutta mitä hänellä olisi näytettävää vastapalvelukseksi?
Kun kuului sieluja ravisuttava peikon huuto, Harri hätkähti. Hän vapisi niin, että hänen oli hoettava itselleen, ettei hänellä velhona velhokoulussa ollut mitään pelättävää. Hän siunasi itsensä samalla siunauksella kuin rehtori Doubledoor oli siunannut heidät puheensa päätteeksi, mutta sekään ei rauhoittanut häntä. Sitten Harri tuli ajatelleeksi, että ehkä Artemisia oli vaarassa ja tarvitsi apua. Tai Rommi. Tai peräti rehtori. Hän oli Harri Potaska – ja hänen oli tehtävä jotain. Niin Harri kokosi itsensä ja rohkeutensa ja astui ulos vessasta.
Artemisia astui samaan aikaan ulos tyttöjen vessasta.
– Ai, hei, sinä olitkin siellä, sanoi Harri arasti. – Minä ajattelin, että olisit mennyt tai tullut poikien puolelle…Onko kaikki hyvin? Artemisia? Miksi katsot minua noin järkyttyneenä?
Artemisia tuijotti Harria hetken ja käveli pois sanomatta sanaakaan. Harri jäi hämmästyneenä seisomaan, mutta päätti kuitenkin juosta Artemisian perään. Mitään hyötyä siitä ei ollut, sillä peikon huudon takia käytäville tungeksi koko koulun väki ja Artemisia ja Harri hukkuivat heidän joukkoonsa.
– En ymmärrä tätä, sanoi etsivä Ceflor. – Sen on täytynyt kohdata jotain todella pahaa.
– Olemme pahoillanne peikkonne vuoksi, sanoi sivistystoimenjohtaja.
– Olen joskus nähnyt vastaavaa. Tähän ei tepsi kuin pitkä terapia. Jos sekään ei auta, peikko täytyy lopettaa, totesi etsivä vakavana, kun tärisevää peikkoa siirrettiin takaisin häkkiinsä.
Vivian kumartui Harrin ja Rommin puoleen lounaspöydässä. Hän yritti näyttää siltä, kuin hän suurin piirtein pyytäisi leipätarjotinta, mutta tosiasiassa hän näytti siltä kuin hänellä olisi suurikin salaisuus jaettavanaan. Kuten olikin.
– Me olemme päättäneet käyttää nonnolautaa, hän sanoi.
– Mistä te olette löytäneet sellaisen? kysyi vieressä istuva Anthony. – Nehän ovat kiellettyjä!
– Alistair toi sellaisen mukanaan. Niitä myydään tollojen ruokakaupoissa, sanoi Conan.
Alistair esitti vaatimatonta, mutta punastui korviaan myöten ylpeydestä.
– Ei kai sentään ruokakaupoissa, sanoi Harri epäillen. – Ei minun lähikaupassani ainakaan.
– Jossain sellaisessa, josta sai myös ruokaa. Ne olivat valtavia, sanoi Alistair.
– Ai, mutta sinä tarkoitat parketteja! hihkaisi Rommi.
– Ne ovat marketteja, valopää, mutisi Artemisia.
– Joka tapauksessa se on mahtavaa, sanoi Claire. – Nyt voimme ottaa yhteyden kehen vain.
– Harri, eivätkö tollot käytäkin sellaista konetta kuin puhelin? kysyi Artemisia.
– Kyllä, vastasi Harri ja huomasi muiden katselevan häntä ihmeissään, paitsi Rommi, joka näytti kiinnostuneelta. – Siinä valitaan sen ihmisen numero, jolle halutaan soittaa.
– Antavatko tollot jokaiselle ihmiselle numeron? kysyi Anthony.
– He antavat moniakin eri numeroita, vastasi Harri. – Sosiaaliturvatunnuksen muun muassa.
– Luulisi heidän menevän sekaisin kaikista luvuista, totesi Maxine.
– Ei, vaan eri numeroita käytetään eri yhteyksissä, vastasi Harri. – Osa on vaihtuvia, kuten puhelinnumero, osa pysyviä, kuten sosiaaliturvatunnus.
– Vaihtuvia ja pysyviä, eivätkä mene muka sekaisin! naurahti Alistair.
– Tarvitsevat vielä koneen ottaakseen yhteyttä toisiinsa! nauroi Anthony.
– Tollot ovat tolloja! kihersi Conan.
– Niillä on vain eri tehtävä, sanoi Harri tuntien lievää harmistumista, jos ei muusta syystä, niin Herbien puolesta. – Esimerkiksi sosiaaliturvatunnuksessa on syntymäaika. Sitä ei voi muuttaa.
Ilmeet kirkastuivat välittömästi.
– Tuossa on jo jotain järkeä, sanoi Steven. – Sitä voisi käyttää tarkentamaan horoskooppeja. En enää ihmettele, kun sanotaan, että tollot ovat matkalla kohti korkeampia tasoja. Ehkei heillä enää olekaan niin pitkää matkaa kuljettavanaan.
– Minua kiinnostaa tietää, onko nonnolaudan idea samantyyppinen kuin puhelimen, sanoi Artemisia. – Nonnolaudassa on numeroiden lisäksi mahdollisuus valita myös kirjaimia.
– Sekä joitain sovittuja symboleja, mutta se kai riippuu vähän mallista, sanoi Alistair. – Lauta on helppo tehdä itse, mutta vaikea sanoa kokeilematta, olisiko sellainen yhtä tehokas kuin tehdasvalmisteinen.
– Minä en ole koskaan kokeillut nonnolautaa, joten en tiedä, sanoi Harri. – Mitä siinä tehdään?
Muut katsoivat toisiinsa. Alistairille nyökättiin, lauta oli hänen.
– Nonnolautaan kuuluu siis lauta, johon on painettu kirjaimet ja numerot ja muuta. Lisäksi siihen kuuluu sormus, selitti Alistair.
– Taikasormus? kysyi Harri.
– Tavallaan, vastasi Alistair. – Käsittääkseni sen voima ja mahti siirtyy siihen käyttäjistä, ei niin, että siinä itsessään olisi suurtakaan energiaa.
– Siis onhan siinä jonkin verran, koska sormus on pyöreä ja symboloi täydellisyyttä, tuikkasi Claire väliin. – Neliskanttista esinettä ei käytetä koskaan.
– Saanko minä jatkaa? kysyi Alistair närkästyneenä. – Osanottajat panevat kätensä sormuksen tai osoittimen päälle, oli se mikä hyvänsä, ajattelevat kohdetta, johon haluavat ottaa yhteyttä ja kutsuvat sitä. Kun osallistujista tuntuu, että yhteys avautuu, sormus liikkuu kirjaimelta toiselle tai numerolle. Niistä tulee yleensä luettavia vastauksia, viestejä, mitä milloinkin.
– Keihin sillä voi ottaa yhteyttä? kysyi Harri.
– Periaatteessa kehen tahansa, vastasi Claire, mutta yleensä sellaisiin, joihin ei oteta yhteyttä muilla tavoin.
– Minä en ainakaan uskaltaisi ottaa yhteyttä vanhempiini sitä kautta, sanoi Maxine. – He voisivat suuttua.
– Useimmiten yhteyttä otetaan vainajiin, henkiin, humanoideihin tai Suuriin Käsiin, jatkoi Alistair harmistuneena keskeytyksistä.
– Miksi lauta sitten on kielletty? kysyi Harri.
– Kuulit kai, mitä rehtori sanoi Suurten Käsien häiritsemisestä, vastasi Alistair. – Vaarana on muidenkin kohdalla, että häiritsemme heitä kesken tärkeiden asioiden.
– Onko joku valittanut? Tai kannellut? kysyi Harri.
– Palaute ei aina ole myönteistä, sanoi Alistair. – Jotkut ovat joskus ärsyttäneet vahingossa jotain henkeä, joka on kostanut ikävällä tavalla. Se täytyy sanoa, että Suuret Kädet on kai aika reilu. En ole koskaan kuullut Heidän –
– Hänen, korjasi Claire.
– No, Hänen sitten. Siis: Suuret Kädet ei – vai pitäisikö minun sanoa: eivät?
– Sano, mitä haluat, sanoi punastunut Claire.
– Mitä Suurista Käsistä? jatkoi Harri.
– Hän ei ole tiettävästi koskaan aiheuttanut mitään harmia tai vahinkoa kenellekään, ei edes kannellut, sanoi Alistair.
– Joten voi kysyä, miksi meitä kielletään olemasta yhteydessä Häneen? sanoi Maxine.
– Eihän Hänen tarvitsisi vastata, sanoi Anthony. – Ei yhteyttä aina saada kaikkiin.
– Ehkä Suuret Kädet pitää lapsista? ehdotti Harri.
– Puhelimessa on myös numeroita ja kirjaimia ja symboleita ja myös sillä saa yhteyden eri tahoihin, eikö niin, Harri? kysyi Artemisia.
– Totta. Siinä mielessä nonnolauta kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin puhelin. Puhelimellakaan ei saa yhteyttä, jos ei ensin käytä käsiään, sanoi Harri ja havainnollisti kuvitteellista puhelinta juomalasilla. – Sormilla näppäillään ne numerot ensin.
– Saako puhelimella aina yhteyden? kysyi Alistair.
– Ei välttämättä. Toisessa päässä ei ehkä vastata tai olla kotona, selitti Harri.
– No niin, sama juttu nonnolaudan kanssa, kiteytti Steven.
– Minun mielestäni se ei ole sama, sanoi Artemisia. – Siksi kysyinkin!
– Miten niin ei ole? hämmästeli Alistair.
– Tollot valitsevat tietyn numeron saadakseen tietyn henkilön kiinni, sanoi Artemisia. – Vai ymmärsinkö oikein? He valitsevat sen henkilön oman numeron, niinhän?
– Kyllä, sanoi Harri. Hänestä pohtiva Artemisia oli vastustamattoman viehättävä.
– Saadakseen kiinni? ihmetteli Claire. – Tollot ovat tosi pitkällä. Henkiä on varmasti vaikeampi pitää aloillaan, mutta jos tollot ovat jo tuolla tiellä, heillä on oikea periaate.
– Luulisi silloin sen sosiaaliturvatunnuksen olevan tehokkaampi, koska se ei voi muuttua ja on silti henkilökohtainen, päätteli Alistair, joten minun mielestäni tollot ovat aika pahasti hakoteillä.
– Nonnolaudan ongelma on mielestäni siinä, että me emme voi valita yksilöidysti jonkun numeroa, sanoi Artemisia, vaan me toivomme saavamme yhteyden kulloiseenkin kohteeseen. Me tavallaan avaamme yhteyden ja toivomme, että joku osuisi kohdalle.
– Kyllähän me yksilöimme, sanoi Alistair tuohtuneena. – Kun osallistujat päättävät yhdessä, keneen otetaan yhteyttä, niin se on yhteydenottamista juuri siihen tiettyyn tahoon!
– Ei tarvitse suuttua, sanoi Artemisia.
– En minä ole suuttunut, sanoi Alistair.
– Et niin! sanoi Claire ironisesti.
– Enkä ole! sanoi Alistair melkein huutaen.
– Ota nyt rauhallisesti, kehotti Conan. – Vai omistatko sinä nonnolautatehtaan? Haittaako Artemisian epäilys sinun bisneksiäsi?
– Minä kuulkaa putosin kärryiltä jo ajat sitten, lausui Anthony.
– Tarkoitan sitä, että telepatiassa ei tule sekaannuksia, sanoi Artemisia.
– Tuleehan, sanoi Alistair.
– Niin tulee, jos ei osaa kohdentaa, Artemisia jatkoi, mutta kun osaa, ei mokaa. Nonnolaudassa me olemme aina kanava auki yläkertaan, mutta siellä päätetään, kuka vastaa vai vastaako kukaan.
– Tuossa on kyllä perää, sanoi Steven.
– Sitä paitsi minusta on aika kummallista, että nonnolaudalla saa yhteyden niin vainajiin, ufoihin kuin Suuriin Käsiinkin, päätti Artemisia, ihan kuin niillä kaikilla olisi sama numero.
– Voihan niillä kaikilla olla sama puhelin, sanoi Alistair edelleen kiihtyneenä.
– Artemisia tarkoittaa, että jos soittaa vaikka McCartneylle, ei sieltä vastaa Lennon tai Harrison, etkö tarkoitakin? varmisti Harri.
– Jotain sinne päin, Artemisia sanoi.
– Miksei heillä voisi olla yhteistä puhelinta? Kun ottaa yhteyden toiseen, niin toinen voi pyytää sen toisen paikalle, päätteli Alistair. – Se on nonnolaudan idea.
– Eikö Suurilla Käsillä ole parempaa tekemistä kuin toimia viestinviejänä? Artemisia vinoili.
– Yleensä se ei ole Suuret Kädet, joka kutsuu toisen paikalle, vaan se, johon on otettu yhteyttä. Ottavathan ne toiset joskus itse sieltä päin yhteyttä yhtä lailla, puolusteli Alistair tavalla, joka vaikutti enemmän hyökkäykseltä.
– Mistä me sitä paitsi tiedämme, kuka siellä oikeastaan vastaa? ärsytti Artemisia yhä. – Kai ne siellä voivat esittää ja teeskennellä ja valehdella!
– Miten tollot tekevät puhelimessa? kysyi Anthony Harrilta.
– Periaatteessa tollot katsovat puhelinluettelosta, kirjasta, johon on kirjoitettu numerot, kenelle soittavat. On toki mahdollista, että väärä henkilö vastaa – puhelin voi olla varastettu, numero vaihtunut tai linjat sekaisin. Sitten on myös pilasoittoja, joissa esiinnytään toisena henkilönä kuin on oikeasti, selitti Harri.
– Mutta siinä soittaja esiintyy muuna kuin on, sanoi Alistair. – Henkien ja Suurten Käsien kanssa se on mahdotonta. Ne tuntevat meidät!
– Mutta me emme tunne niitä! sanoi Artemisia.
– Tunnemmehan, totesi Claire. – Jos haluan yhteyden kuolleeseen setääni, minä tunnistan hänet äänestä ja kaikista asioista, jotka vain hän ja minä voimme tietää.
– Voi kyllä käydä niinkin, jatkoi Harri varovaisesti, että joku vastatessaan muuttaa äänensä ja esiintyy toisena kuin on. Esimerkiksi minä voisin vastata Rommin äänellä.
– Eikä soittajalla olisi mitään keinoa tietää, oletko sinä minä vai sinä itse! kiteytti Rommi. – Kyllä tekniikka on mahtavaa! Velhojen pitäisi perehtyä siihen enemmän.
– Mihin tulokseen me tulimme? kysyi Conan. – Kokeillaanko sitä vai ei?
– Eivät kaikki vaikuta halukkailta, sanoi Alistair loukkaantuneena.
– Kyllä kaikki varmasti haluavat nähdä, miten lauta toimii, sanoi Vivian. – Eihän kenenkään ole pakko uskoa siihen!
– Se toimii varmasti paremmin kuin tollojen puhelin! sanoi Alistair.
– Minä voin herättää teidät, sanoi Maxine. – Mutta ei sanaakaan muille, ei varsinkaan Puffille!
Kun yö oli pimeä ja hiljainen, väsynyt joukko kokoontui Manalan olohuoneeseen pöydän ympärille. Sytytettiin muutama kynttilä ja levitettiin lauta sormuksineen pöydälle, jonka ympärille nuoret asettautuivat.
– Minä panen käteni sormuksen päälle ja te muut panette kätenne minun käteni päälle, opasti Alistair. – Koettakaa terävöittää mielenne.
– Tähän aikaan yöstä se ei ehkä ole helpoimpia vaatimuksia, totesi Anthony.
– Ketä kutsumme? kysyi Claire. – Minä haluaisin keskustella Suurten Käsien kanssa.
– Jospa kysellään aluksi, kuka siellä on hereillä, ehdotti Conan. Useimmat naurahtivat, Alistair ei.
– Luulen, että henget ja muut haluavat osakseen kunnioittavaa kohtelua, hän sanoi. – Minä ehdotan, että tiedustelemme, onko siellä kenellekään meistä mitään sanottavaa.
Alistairin ajatus hyväksyttiin lyömällä kättä päälle. Alistair ummisti silmänsä ja alkoi mumista: – Onko ketään, joka haluaisi puhua kanssamme? Kuuleeko kukaan?
Toisteltuaan tätä muutaman minuutin Alistair avasi silmänsä. – Onko kellään mitään tuntemuksia?
Kaikki pyörittivät vielä päätään, kun he yhtäkkiä tunsivat pakottavaa tarvetta siirtää sormusta tiettyjen merkkien yli. – Minä otin mukaan kynän ja paperia, sanoi Claire ja merkitsi muistiin kirjaimet, joiden yli sormus liikkui. Kun se lopulta pysähtyi, Claire luki: – ”Olen Ta Geq Xw Gonorrhea-planeetalta. Olen viisitoistavuotias. Haluaisiko joku ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Olen kiinnostunut tekniikasta. Meillä on täällä ylivalonnopeudella kulkevia avaruusaluksia. Vanhempani, kaikki kolme, työskentelevät sellaisella. He ovat stuertti, lentoemo ja lentoperämies. Harrastan kuk8wataa. P.S. Foto ois kiva!”
Rommin silmät kirkastuivat. – Minä voisin ruveta! hän hihkaisi. – Jos ei kukaan muu halua? Viesti saatettiin jotenkin tiedoksi tuohon kaukaiseen maailmankolkkaan ja niin sai Rommi kirjeenvaihtotoverin. Sen jälkeen seurasi taas hiljaisuus.
– Voitaisiinko lopettaa? Minä olen ainakin aika väsynyt, sanoi Vivian. – Eikö tätä voisi tehdä paremmalla ajalla?
– Mihin me menisimme keskellä päivää, niin ettei meitä huomattaisi? kysyi Alistair. – Yritetään nyt vielä hetken. Tunnetteko? Se vaatii taas päästä liikkumaan!
Sormus teki muutaman koukeron ja Claire kirjasi ne ylös.
– ”Hei, nuoriso! Olen Suuret Kädet!” Jee! Me saimme yhteyden Häneen! kiljaisi Claire.
– Hiljaa! Herätät vielä koko koulun! sanoi Alistair. – Mitä kuuluu, Suuret Kädet?
– Pikkuisen enemmän kunnioitusta, leukaili Conan.
Sormus liikkui taas.
– ”Haluaisin valita teistä yhden, jonka vaivutan transsiin, jotta saan ilmaista itseäni minulle luonteenomaisella tavalla.” luki Claire paperista.
– Siis mitenkä? kysyi Alistair. Sormus liikkui vastauksen verran.
– ”Elehtien.”
– Ymmärrämmekö me sinua sitten ollenkaan? kysyi Alistair ja sormus vastasi.
– ”Anthony osannee tulkita teistä parhaiten.”
– Kuka joutuu transsiin? kysyi Alistair.
– ”Maxine on altis välittäjäksi. Luulen, että hän erikoistuu isona mediaattoriksi.”
Maxine järkyttyi. – Minä? Mikä minä olen toimimaan välikätenä?
– Suostu nyt vain. Ei se voi olla pahaa, jos itse Kädet toivoo sitä, pyysi Alistair.
Tuskin Maxine oli ehtinyt nyökätä, kun hänen päänsä vaipui alas ja hänen kätensä nousivat ylös. Ne tekivät välittömästi eleen, jonka Anthony tulkitsi seuraavasti:
– ”Whazzuup?”
– Mitäs tässä, olemme kokeilemassa uutta nonnolautaani, vastasi Alistair. Maxinen molemmat peukut nousivat pystyyn.
– Sanokaa te muutkin jotain, kehotti Alistair.
– Kumpaa sukupuolta olet? kysyi Artemisia. Maxinen kädet sotkivat jotain, jonka Anthony tulkitsi:
– ”Onko käsillä sukupuolta?”
– Kyykkis kohtelee meitä oppilaita inhottavasti, sanoi Claire.
– ”Näitä riittää”, selosti Anthony.
– Minun mielestäni se on ihan seko äijä, sanoi Steven. Maxinen oikea etusormi kolkutti ohimoa.
– ”Se on nuija”, Anthony tulkkasi.
– Vai tarkoittiko se minua? kysyi Steven. – Mistä tiedät, ettei se tarkoittanut minua? Tarkoititko Kyykkistä vai minua, Suuret Kädet?
– Älä kysy liian monimutkaisia, sanoi Alistair.
– Hei, se on sentään Suuret Kädet, sanoi Vivian.
– Niin, mutta jos se vastaa monieleisesti, niin saako siitä selvää? Alistair puolustautui.
– No, kysytään yksinkertaisesti! tuhahti Steven. – Mitä mieltä olet Kyykkiksestä?
Maxinen peukalot kääntyivät alaspäin.
– Kiitos, tajusin, sanoi Steven ennen kuin Anthony ehti avata suutaan.
– Mitä minun pitäisi sanoa Dragoneille, kun he tönivät minua? kysyi Harri.
Oikean käden keskisormi rävähti alta aikayksikön.
– Ei tarvitse kääntää, sanoi Harri.
Maxinen kädet rupesivat vilkuttamaan ja kaikki heiluttivat käsiään vastaukseksi. Sen jälkeen Maxine heräsi.
– Katsotaan, josko joku vielä haluaisi keskustella kanssamme, sanoi Alistair ja sai sormuksen liikkumaan. – Mitä tuli? hän kysyi Clairelta.
– ”Ju-huu! Huhuu! Onko siellä ketään? Hildy-täti täällä!” Kuka tuntee Hildy-tädin?
– Ei, sanoi Alistair nopeasti, me lopetamme tähän!
Siitäkös muut virkistyivät.
– Kyllähän me nyt Hildy-tädin kanssa vaihdamme pari sanaa, sanoi Conan, joka oli nuokkunut miltei yhtä syvästi kuin Maxine. – Vai mitä mieltä muut ovat?
– Ilman muuta, sanoi Anthony. – Onko hän sinulle sukua, Alistair?
– On, on. Puhukaa, jos haluatte, mutta älkää kertoko, että minä olen täällä!
Sormus suorastaan tärisi kuljetettaessa. Alistair ei koskenutkaan siihen.
– ”Hellanduudelis, miten ihania nuoria siellä! Tunteeko teistä kukaan kultapojuani, Alistair Crowlya? Niin söpö poika, oikein sievästi aina pukeutunut, kaulukset suorassa slipoverin alla.”
Alistairin punastuminen näkyi selvästi jopa kynttilänvalossa.
– Alistair on oikein hyvä ystävämme, sanoi Anthony.
– Hän istuu tuossa vieressä, sanoi Conan.
– Voi paska, sanoi Alistair. – Kiitti vaan.
– ”Moi, kultamussukka! Olethan käynyt säännöllisesti parturissa, etteivät ne niskan pyörteet pääse kasvamaan holtittomasti?”
– Olen, täti.
– ”Sinulla on varmaan tosi hyviä kavereita siellä. Oikein hienoa nuorisoa teistä on kasvamassa.”
– Niin kai.
– ”Joko sinä olet jättänyt sen höpsön tavan leikkiä paperinukeilla?”
– En ole koskaan leikkinyt niillä.
– ”Voi, niitähän aina piti leikata sinulle lehdistä! Piirsit niitä itse, kun valmiita ei ollut tarpeeksi.”
– Vai paperinukkeja? totesi Conan.
– Teen teistä paperinuket ja pistelen ne neuloja täyteen, sanoi Alistair.
– ”Yksi asia minua on jäänyt kaivelemaan.” jatkoi Claire lukemalla Hildy-tädin terveisiä.
– Mikä, täti?
– ”Se, että minä niin olisin halunnut antaa sinulle sen meripihkakaulakorun, jonka isäsi pani minun mukaani arkkuun. Sehän oli aina koruistani se, jota sinä eniten halusit. Mutta siellä se on kaulassani, ei se mihinkään ole pilaantunut, sen kun käyt hakemassa!”
Aave kiertää Inhapihkassa – Dick Ala-Päättömän haamu. Hän haahuili eräässä sivukäytävässä hiljaa valittaen, kun Harri, joka aikoi oikaista lounaalle sitä kautta, törmäsi häneen.
– Olenko minä sinulle pelkkää ilmaa, Harri Potaska?
– Öh, et tietenkään, Dick. Olen pahoillani, kun juoksin sinua päin. En vain huomannut sinua, koska minulla on niin kiire.
– Mihin sinulla, noin eläväisellä nuorella, voi olla kiire? Sinä juoksit lävitseni.
– Olen menossa –
– Niin, niin. Niin te kaikki sanotte. Kukaan ei vaivaudu pohtimaan iäisyyttään. Tai yhtään mitään. Te vain säntäilette paikasta toiseen minkä jalat kantavat. Ajattelisitte joskus niitäkin, joilla ei ole jalkoja!
Harria oli varoitettu tästä aiheesta, mutta joskus tilanteet tulevat liian nopeasti.
– Kyllä minä näin, että katsoit jalkoihini! Turha kiistää! kivahti haamu.
– En, no, katsoin minä. Anteeksi, sanoi Harri.
– Ei sille nyt enää mitään voi. Tehty mikä tehty! Et tiedäkään, kuinka kovaa voi kuolleella olla!
– En varmaan, koska en tällä hetkellä ole kuollut.
– ”Tällä hetkellä”! Mitäs puhetta tuo on?
– Tarkoitan, että olen syntynyt niin monta kertaa, että pakkohan minun on olla ollut kuollut aina välillä, kenties kauankin aikaa.
– Syntynyt ja kuollut monta kertaa! Niinhän tässä itse kukin.
– Niin terveydenhoitaja sanoi.
– Terveydenhoitaja, tuhahti haamu. – Ne samat terveysalan ihmiset ovat todistelleet minulle monituiset kerrat, etten millään voi tuntea mitään, kun kerran olen kuollut. Ei muka ole elimiä tunteakaan mitään. Sanonpa vain, että on ne halut haamullakin ja kovat ovatkin!
– Ikävä kuulla, sanoi Harri osaaottavasti.
– Ikävä? Ovatko puheeni ikäviä? Ikävystytänkö minä sinua?
– En minä sitä tarkoittanut, sanoi Harri hämmästyneenä.
– Lähde! Mene jo! Sinulla on kiire. Et kuitenkaan jaksa, etkä halua, kuunnella suurista seikkailuistani, kertomuksia kauheista taisteluista, urheista sotureista, kätketyistä aarteista…
– Kerro ihmeessä! Jaksan minä!
– Sinullahan oli kiire.
– Olen jo myöhästynyt lounaalta, joten voin aivan hyvin taikoa vatsani täydeksi, kun nälkä yllättää.
– Jos kerran olet aivan varma asiasta…
– Olen. Olenhan tässä, sanoi Harri ja kävi istumaan lattialle.
– Kun rikoin haamurajan, oli vuosi 1642 ja Euroopassa riehui kolmikymmenvuotinen sota. Piirittäessäni sotilaideni kanssa erästä varsin hyvin varustettua linnaa jo kolmatta viikkoa päätimme suorittaa rynnäkön. Siinä taistelun tuoksinassa huomasin, että yksi vihollisen kanuunoista oli suunnattu suoraan minuun. En ehtinyt suojautua, kun se ampui. Näin suuliekin leimahduksen. En seissyt mitenkään asennossa, jalkani olivat reippaasti irti toisistaan, mutta yhä voimallisesti kiinni ruumiissani. Silti, tai ehkä juuri siksi, tuo onneton tykinammus kiskaisi ne molemmat mukaansa. Parista miehestäni se teki yläosattomia, mutta kyllä minun osani on kauhein.
– Minun mielestäni olisi aika ikävä olla ilman yläruumista, Harri sanoi.
– Ei se ole ollenkaan niin paha asia! Katsos, silloin ei tajua, mitä on menettänyt. Kuulisitpa heidän juttujaan! Ne ovat ihan päättömiä.
– Eihän heillä ole päätä eikä käsiä eikä mitään.
– Eivät he kärsi siitä. Ihan sama kuin roikkuisi housut jossain. Ei se sen kummemmalta näytä. Toinen heistä tosin on alasti.
– En ole koskaan nähnyt heitä täällä. Missä he ovat?
– Missä milloinkin. Juoksentelevat sinne tänne kuin päättömät kanat. Minulla tässä on kovimmat kärsimykset, sillä minä muistan kaiken. Aah, taaksepäin on vainajan mieli…Ne ihanat naiset; majatalojen emännät, talonpoikien tyttäret…Ne olivat yksiä hermokimppuja jokainen! Ja minulle sanotaan, että minä koen vain haamuhimoja!
– Mitä se tarkoittaa? kysyi Harri.
– Se tarkoittaa sitä, että haluttaa, vaikkei ole elimiä, joilla voisi toteuttaa halujaan.
– Onhan sinulla suukin, etkä silti voi syödä.
– Mutta seksipä onkin korvien välissä! Niin! Ettäs tiedät!