Harri Potaska
13. luku: Eriseura
Pahuuden tuntemuksen oppitunnit kiinnostivat oppilaita heti kättelyssä. Professori Alfred von Campingsplatz oli nokkela, hauska ja ilkikurinen. Oppilaat palvoivat häntä.
– Me velhot tiedämme kaiken menevän lopulta niin kuin on tarkoitettu. Mitä se tarkoittaa pahuuden suhteen? Mikä ongelma tässä on? Neiti siellä!
– Silloin voisi luulla, että pahuus on tarkoitettu olemaan, vastasi Claire.
– Kyllä. Entä sitten? Nuoriherra siellä takana!
– Koska kaikki menee oikein, voisi ajatella, että kaikki on silloin hyvää, sanoi Conan.
– Hyvä…Ja sitten? Niin?
– Jos kaikki on hyvää, niin mikään ei ole pahaa, sanoi Rommi.
– Joten? maanitteli professori.
– Jos kaikki on hyvää, myös pahuus tai paha on hyvää, sanoi Harri.
Professori istui tuolilleen.
– Olette aivan oikeassa.
Artemisia viittasi ja kun professori huomasi, hän nyökkäsi hymyillen.
– Olemmeko oikeassa siinä, että edellä sanottu on ongelma vai siinä, että asia on niin?
– Siis mitenkä? kysyi professori hymyillen vinosti.
– No siten, että paha on hyvää, ainakin viime kädessä.
Professori von Campingsplatz nousi tuolistaan ja ryhtyi kulkemaan ympäri luokkaa.
– Jos sanoisin, että olette oikeassa ja että ongelma ei ole siinä, ettei asia ole niin vaan siinä, että meidän on niin kauhean vaikeaa hyväksyä se, niin miltä se kuulostaisi?
Oppilaiden suupielet vääntyivät hymyyn.
– Sekavalta?
Luokka naurahti iloisesti. Tällaista ei ollut millään muulla oppitunnilla.
– Minusta se kuulostaisi kauhealta, koska silloin me emme saisi ollenkaan taistella pahuutta vastaan, sanoi Maxine.
– Joskus ei kannatakaan, sanoi professori. – Milloin ei kannata? Niin?
– Voi joutua itse vaikeuksiin, sanoi Conan. – Voi vaikka tuhoutua itse.
Sitten viittasi Puff Dragon ja sai luvan vastata.
– Vahvempaansa vastaan ei kannata taistella. Sen kanssa kannattaa liittoutua, hän sanoi.
– Kuten teidän perhe vai? vinoili Anthony.
– Kansalaiset! sanoi professori ja ehkäisi sanaharkan. – Löytyykö syvällisempiä, Kaikkeuteen liittyviä syitä? Nuoriherra.
– Jos pahuus on kaikkeuden tarkoittamaa, silloin taistelee itse Kaikkeutta vastaan, sanoi Harri.
– Olette hyvin älykkäitä, sanoi professori. – Nuorineiti!
– Jos kerran kaikki on oikein, ei kannata tehdä mitään, sanoi Claire.
– Jos minulla on nälkä, enkä hae ruokaa, eikö ole tyhmää kuolla nälkään? kysyi professori.
– Jospa se on Kaikkeuden kannalta oikein, sanoi Claire.
– Jos on, niin järjestäköön Kaikkeus minulle nälkäkuoleman, niin etten voi itse tehdä mitään sen estämiseksi! tuhahti Artemisia.
– Olemme lähellä oivallusta, sanoi professori. – Sanokaa uudestaan, mitä me tiedämme!
– Tiedämme, että Kaikkeus järjestää aina kaiken lopulta oikein ja hyvin, sanoi Alistair.
– Mitä me emme tiedä? kysyi professori.
Yksikään käsi ei noussut heti. Sitten viittasivat Harri ja Anthony. Harri sai vastata.
– Me emme tiedä yksityiskohtia. Me emme tiedä, miten kaikki vaikuttaa kokonaisuuteen. Me emme tiedä omaa osaamme.
– Näin juuri, sanoi professori ja hymyili leveästi. – Me tiedämme, mihin kaikki kulkee. Mutta Kaikkeus ei vielä ole siinä pisteessä. Meidän on selvitettävä, mikä palvelee Kaikkeutta ja mikä olisi parempi tehdä toisin.
– Voimmeko muka vaikuttaa Kaikkeuteen? kysyi Claire.
– Omasta näkökulmastamme: voimme, vastasi professori. – Kaikkeuden näkökulmasta emme, koska Kaikkeus menee aina lopulta oikein.
– Ahdistavaa, sanoi Maxine.
– Ei välttämättä, kunhan tajuaa…mitä? houkutteli professori.
– Kun tajuaa, ettei tiedä kuin lopputuloksen, sanoi Harri.
– Aivan. On tärkeää selvittää, milloin pahuus palvelee Kaikkeutta ja milloin sen vastustaminen palvelee Kaikkeutta paremmin. Me emme tiedä aikataulua, eikä kukaan lue Ajan Suurta Kirjaa eteenpäin. Jos voisimme, luulen, että se olisi kaikkein karmivinta.
Kun oppitunti oli päättynyt, oppilaat valuivat luokasta pois. Professori osoitti Harria ja Puffia tulemaan luokseen.
– Voinko vaihtaa kanssanne pari sanaa?
Harri ja Puff olivat muutenkin viimeiset, jotka olivat poistumassa, joten kukaan ei ollut kiinnittämässä tähän huomiota.
– Haluaisin teidän osallistuvan yhteen tilaisuuteen, sanoi professori.
– Mihin tilaisuuteen? kysyi Harri, koska professori ei jatkanut kertomalla siitä.
– Näette sitten. En valitettavasti voi kertoa siitä enempää, mutta jos helpottaa päätöksentekoa, voin kertoa olevani myös itse paikalla, vastasi professori.
– Milloin se pidetään? kysyi Harri, koska vaikutti siltä, ettei Puff ainakaan kysyisi.
– Tänään keskiyöllä salaisessa paikassa, professori vastasi. – Jos suostutte, odotan teitä aulassa, portaikon alapäässä, puoli kahdeltatoista.
– Me olemme silloin jo vuoteessa, sanoi Harri.
– Hölmö! tiuskaisi Puff.
Professori kasasi opetusmateriaaliaan, mustakantisia kirjoja.
– Te heräätte, jos tahdotte, hän sanoi.
– Entä valvonta? kysyi Harri.
– Siitä ei ole huolta, sanoi professori ja katsoi heihin rohkaisevasti. – Ette kuitenkaan voi kertoa tästä kenellekään, sillä tämä on salaisuus, jonka tuntevat vain harvat. Tarkkaan ottaen sen tuntevat ainoastaan ne, jotka näette yöllä. Suostutteko?
Harri mietti. Hänhän ei tiennyt asiasta mitään. Toisaalta von Campingsplatz oli ehdottomasti koulun paras opettaja ja jos hän pyysi johonkin salaiseen, se varmasti olisi jännittävää. Mutta Puff ehti vastata ensin.
– Minä tulen, vaikka tuo ei tulisikaan!
– Tulette molemmat, tai kumpikaan ei tule, sanoi professori.
Harri näki sivusilmällä, kuinka Puffin kasvot uhkuivat raivoa, mutta Harri mietti vielä hetken. Lopulta hän päätti suostua ja nyökkäsi professorille.
– Hienoa! Tilaisuus osoittautuu tärkeämmäksi kuin uskottekaan, sanoi professori tyytyväisenä. – Puff-herra, hillitse itsesi! Tärkeät päätökset vaativat kypsyttelyä.
– Melkein luulin, että olet mamo, sanoi Puff Harrille luokan ulkopuolella.
– Minä luulin, että luulit tienneesi sen, sanoi Harri ja suunnisti kohti ruokalaa.
Yöllä Harri heräsi vartin yli yksitoista. Hän nousi istumaan ja katsoi sivulleen huoneen toiselle puolelle. Puff istui myös sängyllään. Oli liian hämärää nähdä kasvoja, mutta molemmat nousivat kuin yhteisestä sopimuksesta tavoittelemaan sängyn päätyyn taiteltuja vaatteitaan. Kurottaessaan Harri tunsi sisällään, ettei hänen tarvinnut pukea mitään kenkiensä lisäksi, vaan yöpaita riittäisi. Harri vilkaisi Puffin suuntaan ja näki, ettei tämäkään pukeutunut. He hiipivät kumpikin tahollaan ovelle, jonka aukaiseminen olisi seuraava pelottava vaihe. Oven saranoiden narina tai viimeistään käytävästä loistava kynttilänvalo saattaisi herättää jonkun ja he paljastuisivat.
Mutta ovi avautui kuin öljyttynä, kynttilöiden valo ei edennyt kynnystä pidemmälle ja käytävän lattian taikaruudukko tuntui pehmustavan jokaisen askeleen. Professori von Campingsplatz seisoi portaiden alapäässä, kuten oli luvannut. Hänellä oli yllään tummansiniset työmiehenhaalarit. Harri ja Puff hämmästyivät niistä niin, että he melkein katsahtivat toisiinsa, mutta keskinäinen vastenmielisyys vei voiton.
– Hauska nähdä nuoria herroja, sanoi professori nyökäten heille. – Menkäämme!
He kulkivat aulan poikki kirjastoon, koko kirjaston halki aina peräseinälle asti, eikä missään näkynyt ristinsielua – ei ainoatakaan valvojaa, opettajaa tai muuta koulun henkilökuntaa. Pysähdyttyään valtavan päätyseinän kokoisen kirjahyllyn eteen professori alkoi elehtiä hypnoottisesti. Pian kirjahylly liikahti paljastaen seinässä olevan salakäytävän. Käytävä oli pimeä, mutta kun professori teki muutaman eleen lisää, sinne syttyi soihtuja tasaisin välimatkoin. Professori kääntyi hymyillen Harrin ja Puffin puoleen:
– En sano: ”Teidän jälkeenne”, sillä minun on johdatettava teidät. Sanon siis: ”Seuratkaa!”
Professori von Campingsplatz astui jyrkkäportaiseen, pohjattomalta näyttävään käytävään Harri ja Puff jäljessään. Laskeutuminen tuntui päättymättömältä, mutta lopulta he saapuivat hämärään, korkeiden pylväiden kattamaan halliin. Välittömästi heidän edessään oli raskas verho, mutta hallin lakipisteessä kajasti vähän valoa.
– Teidän on pukeuduttava näihin, sanoi professori ja ojensi pojille siniset haalarit. – Voitte jättää yöpaitanne tähän. Saatte ne myöhemmin takaisin.
Kun Harri ja Puff olivat vaihtaneet asuaan, professori otti taskustaan esille kaksi mustaa liinaa ja sitoi niillä poikien silmät. Liinat olivat silkkiä, mutta ei ollut toivoakaan nähdä niiden läpi.
Harri oli täydellisessä pimeydessä, kun hän tunsi, että häntä otettiin kädestä kiinni. Käsi oli aikuisen käsi, joten Puff se ei voinut olla. Mitään muuta Harri ei kyennyt aistimaan, ei Puffia eikä professoria, mutta Harri luotti siihen, että professori piti heistä huolta.
Harri johdatettiin kävelemään suoraan eteenpäin. Aivan aluksi hän oli tuntevinaan verhon raskaan hulmahduksen, mutta sen jälkeen hän ei tuntenut kuin tasaisen, kylmyyttä hohtavan lattian. Hidas astelu pimeässä herkisti Harrin kuuntelemaan. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan, eikä pitkään aikaan mitään, tai niin hänestä tuntui, koska hän oli menettänyt ajan tajunsa. Mutta jossain vaiheessa alkoi kuulua epämääräistä kuiskailua. Äänet sipisivät ja supisivat ja mumisivat, ne kuulostivat joko sekopäisiltä tai pahansuovilta, niitä oli monia, ne puhuivat toistensa päälle. Välillä ne vaimenivat tai voimistuivat mutta ne eivät loppuneet eivätkä ääntäneet ainoatakaan sanaa selvästi. Puhuivatko ne edes mitään oikeaa kieltä, ei Harri tiennyt.
Äänet häiritsivät niin, että Harri hätääntyi, koska hän ei tuntenut professorin kättä. Harri puristi ja tunsi, että häntä pidettiin yhä kädestä kiinni, mutta käsi ei vastannut puristukseen. Äänet, joista yksikään ei kuulostanut ystävälliseltä tai hyväntahtoiselta, alkoivat puhua kovempaa ja uhkaavampaan sävyyn. Ne alkoivat myös toistella samoja sanoja, ja sitten lauseita, joita oli mahdoton ymmärtää, mutta jotka oppi tunnistamaan. Harri yritti siirtyä lähemmäs professoria, mutta hän ei uskaltanut poiketa suunnasta, eikä siten tuntenut enempää kuin käden.
Äänet alkoivat lausua ymmärrettäviä sanoja. Ne sanoivat niitä yksittäin tai käsittämättömän mongerruksen seassa, niin että kokonaisuudessa ei ollut järkeä. Sanoja hoettiin ja katkaistiin kesken, ne äännettiin uskomattoman pilkallisesti tai vihamielisesti. Harri ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan, miten monia sävyjä ilkeys kykeni tuomaan esille sellaisista sanoista kuin ”isä”, ”äiti” tai hänen ystäviensä nimet. Harri alkoi pelätä. Hän ymmärsi nyt pelänneensä koko ajan, mutta toivo professorin suojelevasta läsnäolosta sai hänet pettämään itseään. Hän sai itsensä vaivoin hillityksi, hän halusi poistaa siteen silmiltään ja juosta turvaan tai ainakin pakoon, hän halusi huutaa ja hän vapisi. Hän halusi, että joku olisi ottanut hänet syliinsä ja käskenyt äänien olla hiljaa. Hän halusi, että joku olisi pelastanut hänet.
– Voit ottaa siteen pois silmiltäsi.
Harri havaitsi pysähtyneensä, eikä häntä enää pidetty kädestä. Kehotusta ei toistettu, joten Harri rohkaistui ja raotti peukaloillaan sidettä silmiensä edestä. Hän näki seisovansa puoliympyrän muotoisen pöydän edessä, jonka ääressä istui seitsemän sinisiin haalareihin sonnustautunutta hahmoa, joilla kaikilla oli kasvoillaan valkoinen, ilmeetön naamio ja päässään sininen lippalakki. Taaempana hänen vieressään seisoi joku samoin naamioitunut, joka luultavasti oli se, joka oli johdattanut häntä. Harri toivoi sen olevan professori.
– Astu askel eteenpäin, keskelle kuviota, Harri Potaska!
Ääni oli niin jämäkkä, että tottelemattomuus ei juolahtanut Harrin mieleenkään. Hän otti käsketyn askeleen ja katsoi lattiaan. Hän ei ymmärtänyt kuviota, jossa oli viivoitin, kynä ja omituinen soikea aurinko. Viivoitin ei ollut tavallinen viivain, kynä oli kummallisen paksu ja aurinko saattoi olla myös pystysuoraan piirretty vanhuksen suu ryppyineen.
– Olemme timpureita, Harri Potaska. Lattian kuvio symboloi käsitystämme Suurista Käsistä, joka pohjautuu ikivanhaan, sukupolvelta toiselle periytyneeseen, timpurimestarin oppipojalleen välittämään tietoon. Vatupassi ja kosmoskynä kertovat, kuinka Suuret Kädet on Kaikkeuden rakennusmestari. Mutta päinvastoin kuin muut, ainoastaan me ymmärrämme, koska ainoastaan me tiedämme, mikä on Suurten Käsien todellinen luonne. Kolmas kuvattu edustaa Kaikkeuden taustalla vaikuttavaa voimaa, jonka merkityksen ja mahdin ainoastaan miehet tuntevat, koska he tuntevat sen itsessään. Siksi Timpuriseuraan voi kuulua ainoastaan miehiä. Symbolis-esoteerisella tasolla se tarkoittaa, että on vain yksi Suuri Käsi. Toinen on Tekokäsi.
Puhuja, keskimmäinen seitsemästä, piti juhlallisen tauon. Sitten hän nousi seisomaan.
– Harri Potaska. Sinä olet osoittautunut arvolliseksi. Haluatko liittyä timpureihin?
Harrin kurkkua kuivasi, mutta jännityksestään huolimatta hän sentään sai aikaan jonkinlaisen äänen.
– Haluan. Haluan liittyä.
– Harri Potaska. Jäljellä on enää vain yksi, viimeinen ja ratkaiseva koe. Jos läpäiset sen, vihimme sinut seuramme jäseneksi. Vielä voit perua. Haluatko perua?
– En. En halua.
– Harri Potaska. Tämä on elämäsi merkittävin hetki. Oletko valmis tulikokeeseen?
– Olen.
Puhuja ojensi Harrille pienen kämmenenkokoisen taulun. Siinä oli hänen äitinsä kuva.
– Tunnetko kuvassa olevan henkilön?
Harri nyökkäsi ensin kerran, mutta sitten hän toisti nyökkäyksensä, koska pelkäsi, ettei ensimmäinen nyökkäys ei ollut riittävän selvä.
– Laske kuva maahan jalkojesi juureen!
Harri kumartui hiukan ja pudotti kuvan. Kilahduksesta syntyi heikko ja lyhyt kaiku.
– Harri Potaska. Polje äitisi kuvaa ja kiroa hänet!
Harri katsoi haalarijoukkoa. Hämyisyys ja naamiot estivät häntä näkemästä heidän silmiään, mutta äidin silmät olivat vihreät. Kun Harri katsoi kuvaa, ne näkyivät selvästi. Harri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen äitinsä silmät olivat kauniit. Mutta nyt hän tajusi, että ne olivat sekä kauniin vihreät että kauniit itsessään.
– Polje äitisi kuvaa ja lausu hänestä herjaavia sanoja!
Harri katsoi vuoroin haalariväkeä, vuoroin äitinsä kuvaa. Hän katsoi jalkojaan, jotka pilkottivat haalarinlahkeiden alta. Hän katsoi omituista kuvaa lattiassa.
– Astu äitisi kuvan päälle ja osoita olevasi mies!
”Vaativatko nämä todellakin minua tekemään niin”, ajatteli Harri, ja huomasi, ettei nähnyt enää selvästi, ei naamioita, ei haalareita, ei äitinsä kuvaakaan. Kaikki näyttäytyi kuin veden alta katsottuna, etäiseltä ja jotenkin vääristyneeltä. Harri itki. Kyyneleet vierivät hänen poskiltaan ja putoilivat hänen käsilleen ja jaloilleen, lattialle ja äidin kuvan päälle.
– Polje! komensi sinihaalarijoukon keskimmäinen. Pian muut yhtyivät häneen ja alkoivat toistaa rytmikkäästi tuota yhtä ainoaa sanaa. – Polje! Polje! Polje!
Harri nosti kädet korvilleen ja puisti päätään. Hän ei uskaltanut edes katsoa sinihaalarisiin. Mutta ne lopettivat yhtä nopeasti kuin olivat aloittaneet, kun keskimmäinen heistä heilautti kättään.
– Puistatko päätäsi siksi, ettet osaa päättää vai siksi, ettet tahdo tehdä niin? Siksikö, ettet tahdo, niinkö?
Harri saattoi vain vaivoin nyökätä. Seurannut hiljaisuus oli tukahduttava.
– Olet tehnyt oikein, Harri Potaska.
Harri painoi kätensä kasvoilleen. Nyyhkytyksillä ei ollut loppua, niin syvältä sydämestä ne purkautuivat. Miten hän palasi yöpaitansa luokse, ylös loputtomia portaita ja takaisin Manalaan omaan vuoteeseen, sitä hän ei tajunnut. Mutta päästyään vuoteeseensa hän nukahti heti.
Seuraavina päivinä Harri oli alakuloinen. Öinen toimitus kaikkine vaiheineen tuntui unelta. Eritoten Artemisia ja Rommi olivat ystävällisiä ja yrittivät kysellä syytä, mutta koska professori oli kieltänyt kertomasta, Harri ei puhunut. Professorin oppitunneilla hän oli poissaoleva, mutta Puff oli aktiivisempi kuin koskaan. Joistain tunneista muodostui suorastaan näiden kahden kaksinpuheluja.
Viikon kuluttua Harri törmäsi Puffiin ruokavälitunnilla, eikä sillä hetkellä muita ollut läsnä. Puff hehkui intoa. Hän vaikutti hyvin energiseltä verrattuna Harriin, joka tunsi olevansa maassa ja myös näytti siltä.
– Tapahtuiko se todella? kysyi Harri ilman johdantoja. Harri ei tullut edes ajatelleeksi, ettei Puff tiennyt, mistä hän puhui.
Mutta Puff vastasi:
– Mikä?
Vilkaisu Puffin silmiin kertoi Harrille, että hän kyllä tiesi, ainakin jotain.
– Se öinen vihkimys. Viikko sitten keskiyöllä.
– En tiedä, mistä puhut, sanoi Puff katsoen terävästi takaisin.
Harri ei halunnut luovuttaa näin helpolla. Hän tukahdutti halunsa käydä Puffin kurkkuun.
– Viikko takaperin professori von Campingsplatz pyysi meitä kahta jäämään tunnin jälkeen. Hän kutsui meidät seuraansa keskiyöllä tapahtuvaan salaiseen kokoukseen, josta hän ei etukäteen kertonut mitään, vaan vannotti pitämään sen salassa.
– Päiväuniasi.
– Menimme kirjastoon, jonka takaseinästä aukesi salaluukku, jonka takana oli käytävä, joka johti syvälle maan alle.
– Olet nähnyt unta, sanoin jo.
– Siihen päättyi yhteinen osuutemme. Paitsi että ehkä sinunkin silmäsi sidottiin, koska professori otti esiin kaksi silkkiliinaa. Mutta meitä ei kuljetettu yhtä aikaa, ainakaan loppuun saakka, koska minä olin puoliympyrän muotoisen pöydän edessä yksin.
– Kuvittelet kaiken, koska haluat vain lisää huomiota.
– Kaikilla oli siniset haalarit ja lippalakki sekä valkoinen naamio.
– Olet hullu!
– Hullumpaakin on nähty. Ehkä pitäisi kysyä professorilta koko luokan kuullen. Tai ruokalassa niin, että kaikki kuulevat.
– Kaikki pitäisivät sinua ihan pähkähulluna! Luulet olevasi jotain enemmän kuin muut!
Harri ja Puff tuijottivat toisiaan silmiin. Harri horjui epätoivon rajoilla, Puff virnisteli.
– Oliko vielä jotain? kysyi Puff.
Harrin oli vaikea luovuttaa, koska hän oli varma, että vaikka Puff selvästi nautti tilanteesta, hän epäilemättä tiesi paljon enemmän kuin sanoi. Silmistä ei voinut erehtyä.
– Ei kai, sanoi Harri.
– Hyvä sitten, sanoi Puff. – Olen muuten sitä mieltä, hän sanoi kääntyen vielä Harrin puoleen, että sinussa ei ole miestä. Tosimies vaikka sylkee äitinsä kuvaa, jos tarve vaatii.
Aurinko pilkisti pilven takaa ja lintujen raakkuna peitti alleen tuulen huminan. Artemisia ja Rommi juoksivat Harrin luokse.
– Moi! he tervehtivät ja Harri vastasi samoin.
– Sinä olet ollut viikon mieli maassa ja vetäytynyt syrjään, ja nyt ensimmäinen, jonka kanssa juttelet, on tuo inha Puff Dragon! Se oli meille liikaa! Päätimme heti tulla luoksesi, jos vanhat ystävät vielä kelpaavat, sanoi Rommi.
– Kelpaavat, ja luulen, että tarvitsen teitä enemmän kuin koskaan, sanoi Harri. – Minusta tuntuu, että jotain todella pahaa on tekeillä.
– Valde Marto? Artemisia ehdotti.
– Ei mitään havaintoa hänestä. Kyse on professori von Campingsplatzista.
– Minun mielestäni koko äijä on pelottava, sanoi Rommi. – Ihan kuin se olisi väärällä puolella tai jotain.
– Minusta von Campingsplatz on vastenmielinen. Hän on itserakas, omahyväinen ja pirullinen, sanoi Artemisia.
Harri kertoi heille koko tarinan yksityiskohtaisesti ja Artemisia ja Rommi auttoivat kysymyksillään häntä palauttamaan kokemuksensa selkeästi muistiin.
– Pitäisiköhän puhua rehtori Doubledoorille? Tai Harmingille? Harri kysyi.
– Ne kumpikin ovat varmasti hyvien puolella, sanoi Rommi.
– Minä luottaisin kumpaan tahansa. Tai vaikka molempiin, sanoi Artemisia.
– Pahuuden kanssa ei ole leikkimistä, sanoi rehtori Doubledoor hämmentäen samalla teekuppiaan ja ystäväkolmikon mieliä.
– Harrin kertomus on tosi pelottava, sanoi Rommi
– Älä sinä korota ääntäsi, nuori mies, sanoi rehtori. – En ole kuuro.
– Eivätkö professori von Campingsplatzin yölliset toimet ole rehtorista mitenkään huolestuttavia? kysyi Artemisia muotoillen sanansa hyvin aikuismaisesti, mikä tuntui Harrista nyt erityisen hyvältä.
– Professori von Campingsplatz on erittäin arvostettu velho-opettaja. Minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen pätevyyttään. Hänen tasoisensa opettaja on mille tahansa oppilaitokselle kultakimpale.
– Jos niin on, jatkoi Artemisia terävästi, niin miksi hän on tullut Inhapihkaan? Miksei hän ole mennyt parempiin kouluihin?
– Vähemmän nenäkkyyttä, nuori neiti! Minä olen ollut koulun rehtorina jo ennen kuin te olette syntyneetkään nykyiseen kehoonne. Tiedän kokemuksesta, ja sivistystoimenjohtaja on samaa mieltä, että professori von Campingsplatz tekee erinomaista työtä. Hyvänä osoituksena siitä on nuoriherra Puff Dragonin opintomenestyksen kohentuminen.
– Kyllä kai, kun on vihdoin löytänyt oman alansa, puuskahti Rommi.
– Pahuus on tunnettava, jotta sitä vastaan voi taistella tai jotta siltä voi suojautua tai jotta sitä voi hyödyntää, sanoi rehtori Doubledoor.
– Minusta se yöllinen vihkimysrituaali on jotenkin väärin, sanoi Harri hiljaa.
– Kaikkeuden kannalta vaikea sanoa, totesi Doubledoor. – Mutta ymmärrän tunteesi.
– Sitten vain nousee mieleen kysymys, onko opettajalla oikeus johdattaa oppilaansa keskelle pelottavia ääniä ja tilanteita, joissa pakotetaan toimimaan vastoin omaatuntoa? kysyi Artemisia niin fiksusti, että Harrin oli pakko hymyillä ja Rommi tunsi rinnassaan ylpeyden puuskan siksi, että hänellä oli noin viisas ystävä.
– Opettajalla on tietenkin vastuu opetuksestaan ja oppilaistaan, sanoi Doubledoor hiukan tympääntyneen oloisena. – Jos opettaja valitsee jonkin metodin, siis menetelmän eli tavan toimia, hän varmistuu etukäteen, ettei mitään sopivaisuuden rajoja ylitetä. Pelottavat äänet ja kuvajaiset voivat olla joskus paikallaan.
– Niin, jos oppilas tietää sen etukäteen ja osaa varautua siihen, sanoi Artemisia.
– Jos Harrin kertomus pitää paikkansa, äänet olivat pelottavia. Niistä ei käsittääkseni ole sittemmin seurannut mitään, sanoi Doubledoor.
– Eikö pelkääminen ja masentuminen ole riittävän pahaa? Rommi huudahti.
– Rauhallisesti, nuori mies, sanoi Doubledoor jo hiukan ärtyneenä.
– Entä se äidin kuvan polkeminen? kysyi Artemisia. – Oliko se oikein?
– Voin hyvin kuvitella, että velho-oppilaita asetetaan hankalien valintojen eteen.
– Missä menee raja? Missä menee raja? huusi Rommi.
– Nyt sinä suljet suusi, sanoi Doubledoor ja mykisti Rommin jollain hypnoottisella eleellä.
– Mielestäni olisi reilua Harria kohtaan, että asia otettaisiin esille ja käsiteltäisiin julkisesti. Se olisi reilua myös professori von Campingsplatzia kohtaan, sanoi Artemisia. – Häntähän tässä syytetään.
– Syytetään ja syytetään, sanoi Doubledoor. – Minä en panisi niin kauheasti painoa joillekin painajaisille.
Harrin suu loksahti auki ja Romminkin olisi loksahtanut, jos se olisi ollut mahdollista. Artemisia tointui ensimmäisenä.
– Painajaisille? Emme me ole puhuneet unista, sanoi Artemisia.
Rehtori laski tyhjän teekupin pöydälle, otti tuolista mukavamman asennon ja risti kätensä. Selittäessään hän puhui etupäässä Artemisialle. Harriin hän katsoi vain silloin tällöin ja Rommiin ei lainkaan.
– Harri kertoi, että kaikki tapahtui yöllä. Järjestyssääntöjen mukaan oppilaat ovat silloin nukkumassa. Hän kertoi menneensä käytävään, aulaan ja kirjastoon kohtaamatta ainoatakaan valvojaa. Manalan ovikaan ei narissut. Untahan tämä tämmöinen on.
– Professori von Campingsplatz sanoi huolehtivansa kaikesta asiaan liittyvästä, sanoi Harri loukkaantuneena.
– Professori von Campingsplatzkaan ei voi toimia vastoin koulun järjestyssääntöjä. Eikä hänellä ole mahdollisuutta hakata mitään luolaa koulun alle!
– Entä jos siellä on sellainen valmiina? kysyi jo hiukan punehtunut Artemisia.
– Sinä olet aivan liian nokkela minulle, sanoi Doubledoor. – Nyt on syytä pyytää paikalle syytetty itse. Professori von Campingsplatz – te varmaan kuulitte kaiken?
Von Campingsplatz astui esiin verhon takaa rehtorin työhuoneen peränurkkauksesta.
– Kuulin, herra rehtori.
– Mitä vastaatte esitettyihin syytöksiin? kysyi rehtori naurahtaen.
– Mielikuvituksen tuotetta, herra rehtori. Lapset elävät usein luomassaan mielikuvitusmaailmassa myös valveilla ja erehtyvät joskus sekoittamaan sen osaksi todellisuutta. Yleensä kuitenkin, kuten tässä tapauksessa, vain menneeseen.
– Olen samaa mieltä kanssanne, herra professori. Muuhun tulokseen on vaikea tulla.
– Lapsista ne tietenkin tuntuvat varsin todenmukaisilta, joten siinä mielessä Harrin huoli on ymmärrettävissä. Ihailen myös sitä, että hänellä on noin uskollisia ystäviä. Omasta puolestani toivotan nuorisolle mitä parhainta päivänjatkoa, ja erityisesti sinulle, Harri, kauniita unia!
– Siinäs kuulitte! paukautti rehtori. – Suoriutukaa nyt tiehenne!
Harming kantoi olallaan puolityhjää säkkiä.
– Mitäs muksut? hän heitti.
– Meillä on ongelma, sanoi Artemisia. – Rehtori ei usko meitä ja professori von Campingsplatz pyörittää häntä miten tahtoo!
– Joo, se on voimakas persoona, se ukkeli, sanoi Harming. – Aikas terävä kaveri.
– Hän voi tuosta vain viedä Harrin johonkin vihkimykseen, jota muka ei ole edes tapahtunut! pauhasi Rommi.
– Mä kuulin siitä, sanoi Harming.
– Keneltä? hämmästyi Harri.
– Rehtori ja proffa naureskeli sille opettajien teehetkessä, vastasi Harming.
– Nauroivatko he? Nauroivatko kaikki opettajat? Myös Saunio? kysyi Harri epätoivoisena.
– Kaikki nauro, sanoi Harming.
– Nauroitko sinäkin? kysyi Harri. Mitään ei tuntunut enää olevan jäljellä.
– En nauranu. Tai jos nauroin, ni nauroin sitä, miten se proffa sen kerto. Mut sulle en nauranu, koska jos sellasta näkee, ni jättäähä se arvet.
– ”Jos sellasta näkee”! Sinäkin pidät sitä pelkkänä painajaisena! Harri suuttui.
– Onkse totta? Mites sä todistat sen?
Rommin ilmeestä näki, että nyt välähti.
– Pistetään Puff koville! Hänhän sanoi jotain sellaista, mistä voi päätellä, että hän oli siellä ja tietää ihan samat jutut! Kaksi näkee harvemmin samoja unia.
– Jos ne asiat ovat salaisia, niin uhataan kertoa kaikki ääneen, sanoi Artemisia. – Hyvä, Rommi!
– Musta toi o vähä ristiriitasta, sanoi Harming.
– Miten niin! suuttui Rommi, koska oli mielestään keksinyt ratkaisevan keinon auttaa Harria ja saanut siitä vielä Artemisian kehut. – Harrihan sanoi, että Puff oli sanonut –
– Kuuntele ny ittees: ”Harri sano, että Puff sano, että proffa sano, että tyypit sano”!
– Niin se nyt vain meni, sanoi Rommi nolona.
– Mä tarkotan sitä, et jos jotai oli, jota ei saanu paljastaa, nii ku sen paljastaa, ni sit ei o enää mitää. Meinaan, bluffi voi onnistuu tai sit ei. Mites te saatte sen muka paljastaan? Jos Puff ei sano mitää, nii ku te kerrotte, se sanoo, et höpönlöpö. Siin te sit ootte sellasis kirjois, et vähä hävettää. Ja unii näkee moniki.
Artemisia, Rommi ja Harri mittailivat huithapelikentän laitaa auringon suodessa päivän viimeisiään.
– Minä en varmasti nähnyt unta, sanoi Harri. – Välillä epäilin, mutta nyt olen varma. Kukaan ei vain usko minua.
– Me uskomme, sanoi Rommi. – Eikö vain, Artsi?
– Se on Artemisia, Artemisia sanoi.
– Harmingkin sanoo –
– Harming sanokoon mitä tykkää! Sanoihan se äskenkin! raivosi Artemisia. Sitten häntä harmitti, kun hän näki Rommin loukkaantuneen ilmeen. – Anteeksi. En vain pidä siitä lempinimestä.
– En käytä sitä enää ikinä, sanoi Rommi.
– Harri, me uskomme sinuun, Rommi ja minä, sanoi Artemisia Harrille. – Toivoisin, että olisi joku meitä vahvempi ja viisaampi, joka uskoisi myös, mutta sellaista ei näytä löytyvän.
– Nii-in. Rehtori ja Harming ovat meitä vahvempia, mutta ehkä he eivät sitten olekaan meitä viisaampia, totesi Rommi.