Harri Potaska
10. luku: Elämää varten
Vähitellen koulutyö palaili uomiinsa. Oppitunnit seurasivat toisiaan ja päivät alkoivat nekin muistuttaa toisiaan. Harrin, Rommin ja Artemisian toveruus muiden manalalaisten kanssa sai Vivianin tapauksesta niin suuren kolhun, että he kolme alkoivat viettää enemmän aikaa keskenään. Myös oppitunneilla he ryhmittyivät toistensa lähelle.
– Laajoja kaaria, kehotti nuori ja innokas liikunnan opettaja, lehtori Wilhelmi Wauhkohousu. – Huomaatte, että kun liikutatte itseänne harmoniassa suhteessa Kaikkeuteen, sen sisältämät valtavat puhdistavat energiavirrat huuhtelevat teidän sisimpänne. Tunnetteko niiden vaikutuksen? Antakaa käsien piirtää suuria ympyröitä, huojuttakaa päätänne vapaasti! Aistitteko, kuinka kehonne resonoi sopusoinnun sävelin? Jos ette koe sitä, jatkakaa kuitenkin harjoittelua, kyllä se vielä avautuu teillekin!
– Miten päin nuori Wells täällä oikein piirtelee näitä pentagrammeja? Kärjen kuuluu sojottaa ylöspäin! ärjyi piirustuksen opettaja, lehtori Carnabulis Lee, pitkä, tylynnäköinen mies. – Entä osaako nuorin Dragoneista edes laskea? Montako sakaraa on pentagrammissa? Viisi, eikö niin? No, montako sakaraa löytyy nuoriherra Dragonin grammista? Kuusi, eikö niin? Taitaisi tulla aivan toiset henget paikalle näiden herrojen kuvioilla.
Lähimmäksi koneita velho-oppilaat pääsivät konekirjoituksessa, jota oli kolme kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan. Oppilaat hakkasivat kirjoituskoneita, joissa ei ollut sen paremmin värinauhaa kuin paperiakaan. Metallihirviöt oli hankittu huippuedullisesti tolloilta siihen aikaan, kun tollot siirtyivät sähkökirjoituskoneisiin. Oppiaineen oli lanseerannut koululle sen opettaja, lehtori Prunella Grave, jota myös Hautamummuksi kutsuttiin. Hänen oli onnistunut vakuuttaa niin silloinen sivistystoimenjohtaja kuin rehtorikin siitä, että kyseinen oppiaine kasvattaisi suuresti nuorten velhojen kärsivällisyyttä. Kukaan ei muistanut aikaa, jolloin häntä ei olisi ollut, joten lempinimen voinee katsoa heijastavan myös oppilaiden alitajuisia tuntoja.
Psykosofian lehtori Carmilla Mircalla oli koulun kaunein opettaja. Hän oli vielä nuori, hänen pitkät, paksut tummanpunaruskeat hiuksensa ulottuivat ristiselkään asti ja hänen lanteidensa keinunta lisäsi monen kiirastulilaisen kärsimyksiä entisestään. Jostain syystä myös Manalassa odotettiin eniten juuri hänen hyvänyönsuukkojaan.
– Velholle on hyödyllistä opetella kommunikoimaan eläinten kanssa. En tarkoita mitään sellaista jutustelua, jollaista tollot harrastavat. Se on yksipuolista ja tuloksiltaan epävarmaa. Tarkoitan todellista kanssakäymistä, jollainen on mahdollista persoonien kesken.
– Tarkoitatteko, että eläinten kanssa voi todella puhua? Ja että ne vielä vastaisivat, kysyi Artemisia innokkaana.
– Kyllä, kultaseni, juuri sitä minä tarkoitan. Monet ihmiset eivät ole ollenkaan mielenkiintoisia. Eläinten kohdalla on myös usein näin, mutta tarjoaahan se aluksi ainakin uutuudenviehätystä. Eläimet pääsevät monesti sellaisiin paikkoihin, joiden perusteella niiden silminnäkijäkertomukset ovat paljon ihmisarvailuja hyödyllisempiä.
– Siis jos jossakin tapahtuisi rikos ja paikalla olisi vaikka koira, kannattaisi kuulustella koiraa? kysyi Rommi.
– Täsmälleen, nuori mies! On kuitenkin huomattava pari seikkaa. Eläimet ovat persoonallisuuksia, niillä on luonteet. Niillä on yksilölliset luonteet, sitten lajityypilliset luonteet. Kissoista ei tahdo saada irti mitään, ne ovat piruja. Rotat ovat epäluotettavia. Hyönteiset ovat kaikki hankalia, niiltä on joskus kiskottava raajat irti, ennen kuin ne suostuvat puhumaan ihmiskieltä. Koiraraukat on rotujalostettu niin pitkälle, että ne ovat kuin avoin kirja, mutta niiden päänupissa ei liiku paljoa. Siinä niiden toinen huono puoli: kun niistä on tehty ihmisenkaltaisia eli ymmärtämään ihmisen puhuttua kieltä, ne on tyhmennetty. Mikään määrä telepatiaa ei korvaa lajin taantumista. Toinen ongelma koirien kanssa on se, että ne haluavat kauheasti miellyttää ihmisiä. Ne saattavat kertoa juttunsa sellaisina kuin luulevat ihmisen haluavan kuulla.
– Minä pidän koirista kovasti, joten tuo kuulostaa tosi pahalta, sanoi Anthony.
– Voin lohduttaa sillä, että on paljon fiksuja koiria, dobermannit esimerkiksi, kaikki eivät ole mitään puutarhan tonkijoita, ja että on paljon tyhmempiä lajeja, kuten lehmät.
– Ajattelevatko lehmätkin? kysyi Rommi.
– Jos kommunikaatio edellyttää ajattelua, niin kyllä, vastasi Mircalla.
– Mutta eihän voi syödä sellaista, jonka kanssa on keskustellut, sanoi Artemisia tyrmistyneenä. – Tämä tieto johtaa kasvissyöntiin! Hyvästi, purilaiset!
– Kultaseni, suosittelen keskustelua, niin sanottua, lehmien kanssa. Huomaat ne niin typeriksi, että haluat pelkästä raivosta syödä seuraavalla aterialla kunnon pihvin. Mutta otetaan heti käytännön esimerkki. Lontoon puistoista löytynee sopivia kohteita.
Opettaja nosti hieman päätään ja kohdisti katseensa kaukaisuuteen.
– Aivan, Hyde Park. Siirrän keskelle luokkahuonetta pienen koiran, spanielinpennun, jonka omistaja on semmoinen tollontyllerö. Koira on mennyt pusikkoon ja tyttö saa etsiä sitä jonkin aikaa. Opetustuokion jälkeen palautan koiran takaisin. Pieni hetki…
Lehtori Mircalla ummisti silmänsä ja hieroi ohimoitaan. Hän säpsähti ja sähähti, lausui jonkin loitsun hiljaisella äänellä ja katso: yhtäkkiä keskellä luokkaa seisoi spanieli. Se oli hiukan häkellyksissään, mutta ryntäili koko ajan sinne tänne lapsiksi tunnistamiensa oppilaiden joukossa.
– Kommunikaatio tapahtuu telepaattisesti. Avatkaa mielenne, toimin yhteyslinkkinänne. Älkää puhuko ääneen.
”Terve, Lucky,” sanoi lehtori Mircalla koiralle, mielessään.
– Terve! Saanko nuolla kasvosi ja tulla syliin?
”Et tällä kertaa ainakaan. Jos kohtaamme toiste, lupaan silittää sinua. Olet keskellä koulua, luokkahuonetta, ja poimin sinut esimerkiksi.”
– Ai jaa, kiva juttu! Hei, tuon tytön hameen alla tuoksuu kivalta! Harmi, kun se ei päästä tutkimaan. Tuo poika on pyyhkinyt huonosti, sieltä tulee hyvät hajut –
Oppilaat, paria lukuun ottamatta, tirskuivat. Joku yritti raottaa silmiään ja katsoa, keitä Lucky oli tarkoittanut. Kaikki olivat nimittäin seuranneet lehtorin esimerkkiä ja ummistaneet silmänsä helpottaakseen keskittymistään.
”Lucky, meillä ei ole kauheasti aikaa, joten menen nyt asiaan, jotta voin palauttaa sinut omistajallesi.”
– Kelle? Jaa, omistajalleni.
”Lucky, kuinka vanha sinä olet?”
– Jaa vanha vai? Olen kai aika nuori vielä. Rapsuttaisiko joku? Käyn mielelläni selälleni, niin kuin isäntäperheeni äiti, joka ruokkii minut.
”Missä sinä asut, Lucky?”
– Öö, asun vai? Kopissa. Onko kellään mitään syötävää? Herkkupalaa?
”Mitä sinulle kuuluu noin yleisesti?”
– Ai luu? Onks’ jollain luu?
”Lucky, luulenpa, että olemme tyytyväisiä käyntiisi.”
– Täh? Missä se luu on?
Lehtori mutisi loitsun ja koira katosi. Oppilaat avasivat silmänsä.
– Valitettavasti Lucky ei ollut kovin kiitollinen keskustelukumppani, kuten eivät ihan pienet lapset muutenkaan. Olisin halunnut antaa teidänkin keskustella, mutta luin Luckyn alitajuntaa, joka yritti epätoivoisesti viestittää suurempaa hätää, enkä halunnut läjää luokkaani.
Samana iltapäivänä Artemisia jo lirkutteli sujuvasti sinirintakoiraiden kanssa. Kun Rommi yritti, hänelle raakkui harakka, jonka sukupuolesta hän ei välittänyt ottaa selvää. Harri näki kotkan, mutta ei saanut siihen minkäänlaista yhteyttä.
Seuraavana aamuna, melkein vielä yöllä, Harri heräsi siihen, että hän kuuli ääniä. Oli kuin tuhannet, ei, vaan miljoonat äänet olisivat keskustelleet, nauraneet ja huudelleet erilaisilla, erisävyisillä, erikorkuisilla, mutta silti ymmärrettävillä kielillä. Kaikki tämä tuntui tulevan yhtäältä Harrin pään sisältä, toisaalta selvästi ulkoa. Harri nousi varovasti vuoteestaan, pyöritti päätään ja kaivoi vaikut korvistaan. Äänet eivät hävinneet, vaan ehkä jopa voimistuivat korvien kaivelun vuoksi. Mutta huoneessa kaikki nukkuivat sikeästi, Rommikin sikiöasennossaan. Harri hiippaili ikkunalle ja katsoi koulun pihalle. Mitään tai ketään ei näkynyt, vaikka äänet voimistuivat taas aavistuksen. Sitten kuului huudahdus:
– Se katselee meitä!
”Keitä minä katselen?” Harri ihmetteli mielessään. ”Eihän pihalla ole ainoatakaan elävää sielua!”
– Kuulitteko, mitä se sanoi! ”Ei ainoatakaan elävää sielua!”
– Huonosti on velhonpoika lukenut läksynsä.
Seurasi paljon yksituumaista muminaa. Sitten aiheet vaihtuivat sellaisiksi, joista Harri ei ymmärtänyt mitään. Harri oli ymmällään, eikä kyennyt pukemaan tuntemuksiaan sanoiksi. Sitten kuului taas ääni:
– Hei, se ei vieläkään tajua! Se on ihan hölmönä!
– Autetaanko sitä?
– Hei, velhonpoika! jokin huusi.
”Minäkö?” Harri sanoi puoliääneen.
– Kuule, älä puhu ääneen, koska silloin me ei kuulla mitään.
”Ahaa, kommunikointi tapahtuu siis telepaattisesti,” Harri totesi mielessään.
– Juuri niin, vai oletko kuullut meidän huutelevan pihalla?
”En ole. Tai siis, en kai ole. Enhän tiedä, keitä te olette?”
– Mihin sinä nyt katsot?
”Ulos. Koulun pihalle.”
– Mitä näkyy?
”Ei mitään. Piha.”
– No näkyyhän sitten jotain!
”Piha. Näen pihan. Mutta en näe ketään olentoa.”
– Sinä näet meidät kaikki.
Harri oikein raapi päätään.
– Varo hilseilyä! huudahti joku, ja kuului kova naurunremakka.
Harri ihmetteli hetken, mutta sitten hänelle kirkastui: hän oli tehnyt läpimurron omassa henkisessä kyvyssään aistia muiden luontokappaleiden puhetta. Artemisia ymmärsi eläimiä, Rommi oli tavallaan kirjeenvaihdossa kaukaisilla planeetoilla elävien otusten kanssa, ja nyt hänen herkkyytensä oli puhjennut tajuamaan kasvien puhetta. Sillä mitä muuta hän näki kuin pihan, ja mitä muuta tyhjä piha oli kuin täynnä kasveja. Harrin kuulemat äänet olivat tietysti kasvien ääniä, puiden, pensaiden, kukkien, ja siten selittyivät äänten persoonalliset erot ja jopa eri kielet. Ihmeellistä oli, että Harri kykeni ymmärtämään niitä kaikkia, vaikka ne puhuivat selvästi eri kieliä. Mutta tällaista oli telepatia!
Harri riensi sänkynsä luo, otti aamutakin, sujautti tohvelit jalkaansa ja suorastaan lensi porraskäytävään ja ulos pihalle. ”Minä ymmärrän kaiken, mitä ne sanovat!” Harri hihkui mielessään.
Kun Harri astui pihalle, puheensorina kuului niin kuin millä tahansa puutarhakutsuilla. Harri ojensi kätensä ja kiskaisi lähimmästä noidanmarjapensaasta tertun.
– Perkele!
– Mitä? Harri sanoi.
– Jos sinä typerä ihmispenikka et tajua, miltä tuntuu, kun terttu marjoja kiskaistaan kantoineen, niin ehdotan, että revit itseltäsi sormen irti!
Harri oli sanomaisillaan jotain, mutta muisti sitten pitää suunsa kiinni ja ajatella sen sijaan.
”Mutta marjathan ovat syötäväksi. Ne jopa putoavat aikanaan.”
– Marjat niin, mutta puhe olikin kannasta!
Pensas sähisi ja kiroili niin, että Harri tunsi parhaaksi mennä pois. Hän käveli puiden alle. Niiden syvä bassoääni tuntui Harrista jotenkin rentouttavalta, rauhoittavalta.
– Kenenkäs päälle Mutwartti päätti sitten lopulta kaatua?
– Sen idiootin metsänhoitajan. Mutta kävikin niin, että alle jäi vain sen auto. Mutwartti yritti uudestaan, muttei osunut, ja ajatteli sitten, että vitut, antaa olla.
– Ehkä Visa hoitaa homman myöhemmin.
– Eipä taida ehtiä. Ihmiset kuolevat sen verran nopeasti.
– Eikö kuka tahansa muu voisi kostaa?
– Pyökit ovat aika juroja. Ne eivät juuri solmi ystävyyssuhteita.
– Eikö edes solidaarisuus lajitoveria kohtaan tai huoli omasta kohtalosta vaikuta missään?
– Ei, ovat ne vaan niin fatalisteja.
”Anteeksi, että keskeytän”, ajatteli Harri puuryhmälle lähinnä koulun pääovea, ”mutta mistähän te mahdatte keskustella?”
– Mutwartin kaatumisesta.
”Kuka hän mahtaa olla? Kaatuiko hän jossain sodassa?”
– Mutwartti oli kunnianarvoisa pyökkivanhus, tuhatvuotinen jäärä, joka kaatui tässä jokin aika sitten.
– Luonnollinen kuolema. Yllättävän harvinainen tänä tehometsätalouden aikana. Visa on hänen poikansa.
– Voi se Visa olla jo aika taimi, onhan tuosta jo jokunen vuosi.
– Joo, eiköpä se tapahtunutkin siinä 50-luvulla?
”Ensinnäkin, se Visa on kasvanut siitä jo viisikymmentä vuotta, joten kyllä hän on jo ihan miehen mitoissa – puun, tarkoitan,” Harri ajatteli.
– Voipi olla, niin, myöntelivät puut yksissä tuumin.
”Toisekseen, en ymmärrä, että miten se Mutwartti saattoi kaatua kahdesti?”
Puut harmistuivat, ja yksi niistä miltei kumartui Harrin puoleen.
– Oletkos nähnyt puun kaatuvan? Oletko, ihmisenlapsi?
”Olen, televisiossa,” vastasi Harri.
– Missä sanoit nähneesi? Mikä paikkakunta se on?
”Ei mikään paikka, vaan TV, josta näkee, mitä siellä näytetään.” Harri sanoi.
– Nuo ihmiset puhuvat niin kummallisia! tuhahti puu niin, että lehdet heiluivat.
– Hän tarkoittaa nähneensä sellaisen etäältä, etkös tarkoitakin?
”Siihen suuntaan,” Harri viesti.
– Se on niitä tollojen touhuja, selitti selityksen keksinyt puu toisille.
– Niin kuin koko metsänhoito! sanoi joku puista ja ne nauroivat kaikki.
– Siis: niin se vain on, että puun kaatumisella ei ole muuta rajaa kuin sen omat voimat. Nuori puu voi kaatua useita kertoja, mutta kuten sanoin, Mutwartti oli jo niin vanha, että useampi kerta olisi vaatinut hirvittäviä voimanponnistuksia, joten se tyytyi kahteen. Jos hän olisi osunut, yksikin kerta olisi riittänyt.
”Mitä Mutwartille nykyään kuuluu?” kysyi Harri. Puut kahisivat levottomasti.
– Ihmisenä sinun pitäisi tietää se paremmin kuin meidän! Muinoin velhot eivät koskaan vahingoittaneet puita tarpeettomasti.
”En minä ole vahingoittanut Mutwarttia. En ollut edes syntynyt siihen aikaan.” Harri sanoi.
– Niin, te ihmiset olette niin lyhytsyntyisiä!
”Mutta mitä sille Mutwartille oikein tapahtui?”
– Ruumiinhäpäisyä se oli. Puutarhakalusteita ja tulitikkuja hänestä tehtiin!
– Sellaisia te olette te ihmiset! Ette kunnioita luontoa!
”Syytön minä siihen olen”, sanoi Harri.
– Kukaan teistä ei ole syytön! tuhisivat puut.
”Jokainen ihminen on yksilö, oli tollo tai velho. Pidinhän itsekin puita vain lajeina tai rotuina, mitä teitä nyt onkaan, pyökkejä, saarneja, kuusia.”
– Kuunnelkaas kakaraa! ”Pidinhän minäkin teitä vain lajeina tai rotuina.”
– Pidä mielessäsi, että yksilöllisyys vaatii aikaa kehittyäkseen. Persoonaksi ei kehitytä yhdessä yössä. Voi olla pikemminkin niin, että harva ihminen ehtii olla minkäänlainen persoona, kun aika loppuu kesken.
”Mitä persoonalla nyt sitten tarkoitetaan. Mielestäni pieni vauva on jo persoonallisuus,” Harri sanoi.
– ”Mitä persoonalla nyt sitten tarkoitetaan. Mielestäni pieni vauva on jo persoonallisuus.” Hitto, mitä lässytystä!
– Häivy, tai unohdamme, että olet täysiverinen!
Harri poistui vikkelästi puiden luota ja käveli keskipihan taianomaiselle nurmiympyrälle. Siihen pysähdyttyään hän kuuli huutoa.
– Aargh, nyt se idiootti pysähtyi minun ja perheeni päälle! Sattuu niin helvetisti!
– Mene pois siitä!
”Kuka huutaa? Ketä minä satutin?” Harri hämmästeli.
– Ei: ”satutit” vaan satutat! Seisot meidän päällämme! Katso jalkojesi alle!
”Mitä? Ruohon?” sanoi Harri ja nosteli jalkojaan.
– Se laski sen takaisin! Se laski sen takaisin!
– Mitä hämmästelemistä siinä on? huudettiin sivummalta. – Te ihmiset olette niin tottuneet kävelemään maan pienimpien yli!
– Eno, oletko kunnossa?
– Niskani taittui.
– Mene nyt jo pois täältä, ettet tee lisää vahinkoa!
”Mihin? Mitä vahinkoa?” Harri kysyi hämmästyneenä.
– Sinä tallot meitä! Meihin sattuu ja kestää ikuisuuden, ennen kuin olemme toipuneet!
– Mene tuonne kivien luo! He ovat kävelyä vailla!
– Eikö se tajua lähteä?
– Voi tuska!
– Aaaiieee!
– Viiltäkää sitä!
Harri loikki muutamien kauhunhuutojen ja runsaiden kirousten saattamana hiekalle. Siellä alkoi kuulua toisenlaisia ääniä.
– No, miltä tuntuu? Ota tohvelit pois, niin saat täyden hoidon.
– Paljas pinta paljasta pintaa vasten on aina paras. Te ihmiset tiedätte sen myös.
– Astu tänne! Astu minut!
Harri otti muutaman askeleen varovasti.
– Ooh, ooh! Hiero kovempaa, beibi!
– Juuri sieltä, siitä niin, siitä kolon kohdalta! Hyvä tulee!
– Oijoi, mikä astunta! Mikä uros!
– Olen lasia! En kuulu tänne!
Harri riensi kiveykselle, joka oli rakennettu kukkaistutusten ympärille. Hiekkakäytävältä kuului huohotusta ja huudahduksia: ”Lisää! Takaisin, poju!”
”Nämä eivät onneksi sano mitään,” Harri sanoi ja katsoi kiviin. ”Ettehän?”
– Eivät ne sano mitään, Harri Potaska, koska ne ovat kuolleita.
”Kuolleita? Kuka sitten puhuu? Noin kaunis äänikin,” Harri mietti.
– Kiitos, sanoi värikylläinen kukka, jonka nimeä Harri ei tiennyt. – Meillä on jokseenkin laulava ääni.
Totisesti oli. Kukkien keskustelu oli kuin kuorolaulantaa ilman säestystä. Se kuulosti Harrista ihmeen kauniilta, kuin keijujen ääneltä.
– Luin ajatuksesi, Harri pieni. On totta, että keijut ovat etäistä sukua meille. Meillä on yhteinen kantamuoto niiden kanssa, josta aikoja sitten kehityimme erillemme.
”Se selittää paljon. Mutta miten niin nämä kivet ovat kuolleita?”
– Ne on käsitelty. Veistetty, hakattu, porattu, jyrsitty, ties mitä. Sillä tavalla luonto kuolee. Eivät Inhapihkan rakennuskivetkään elä. Vain luonnonkivet elävät.
– Olet nyt saanut uuden näkökulman kaikkeuteen, Harri pieni, sanoi toinen hyvin kaunis kukka. – Toivottavasti kannat sitä aina sydämessäsi.
”Varmasti. En koskaan unohda tätä. Mutta eivätkö kaikki velhot sitten kykene tähän?”
– Maailmaan mahtuu niin paljon turhaa ääntä, että useimmat eivät koskaan avaa alitajuntaansa ottaakseen vastaan kanssaolevaistensa ääniä.
– Mutta totta on myös, että velhoissa on eroja. Jotkut tollot kykenevät arvostamaan luontoa paljon paremmin, vaikka eivät kuulekaan ääntämme.
– Jotkut heistä yrittävät kuunnella tuulen huminaa metsässä, mutta sehän on vain tuulta!
– Nyt sinun on paras mennä takaisin nukkumaan, Harri kulta.
”Haluaisin kuunnella teitä aina. Kielenne on niin ihanaa,” sanoi Harri.
– Ehkä päätät syntyä seuraavassa elämässä kukaksi, kuka tietää.
”Onko se mahdollista? Oletteko tekin eläneet joskus aiemmin?”
– Kultaseni, kaikki ovat. Olemmehan kaikki saman olevaisen kierron sisässä.
”Oletteko olleet aikaisemmin jotain muuta vai oletteko aina olleet kasveja, yhä uudestaan?”
– Nuori mielesi on malttamaton ja täynnä kysymyksiä, mutta nyt ei ole aika vastata niihin, Harri kultaseni, vaan sinun on aika käydä vuoteeseen.
”Mitä minä sanon muille? Enkö voisi tuoda ainakin Rommia ja Artemisiaa teidän luoksenne?”
– Heidän oman sisäisyytensä on avauduttava tälle tasolle itsenäisesti. Toisen puolesta ei voi kypsyä.
– Ehkä joskus on oleva niin, että kaikki ihmiset erotuksetta kuuntelevat kukkien kieltä, mutta vielä ei ole sen aika.
”Olette varmasti viisaita, koska olette noin ihania.” Harri sanoi. ”Antakaa minun olla tässä vielä hetki.”
– Olet aivan oikeassa, Harri rakas. Ihanin on oikeudenmukaisin, totuudellisin, jaloin, hyveellisin kaikin puolin, sillä ihanuus ei viihdy pahassa eikä saastaisessa, kuten ei rumuudessakaan. Kaunein on parhain, rakastavin, rakastettavin.
– Koska olet ihmislapsista ihanin, me annamme sinun kuulla joitain mietelauseitamme. Sisaret armaat!
– Oi, Harri, velhoista kaunein, kuule meitä, kun puhumme sydämellesi!
– Muista, Harri, nämä tässä elämässäsi. Jos sinulla on viisautta niin kuin on vartta, muistat nämä myös tulevissa elämissäsikin.
– Kohota katseesi aurinkoon!
– Juurettomuus on pahasta.
– Tippa tekee hyvää, mutta ämpärillinen hukuttaa.
– Mihin kaatuu, siihen maatuu.
– Ihminen on kuin ruoho.