Harri Potaska

12. luku: Luudalla lentämisen taito

Harrin laskettu toipilasaika oli kaksi viikkoa ja lehtori Blazer, luutalennon ja erityisesti huithapelin opettaja, määräsi hänet lukemaan urheilukirjallisuutta. Niinpä hän istui tunnollisesti kirjastossa kahlaten läpi valtavia nahkaselkäisiä opuksia, joiden kuvaliitteet peittivät joskus useita neliöitä. Vaikka kiinnostavia velholajeja löytyi monia, kuten lohikäärmesoutu, eniten Harria kiinnosti silti luutalento. Kirjoissa ja vanhojen velholehtien vuosikerroissa kuvailtiin yksityiskohtaisen tarkasti menneiden aikojen suuruuksien urheilusuorituksia ja heidän panostaan lajin kehityksessä. Erityisen mielenkiintoista Harrista oli, että vaikutti siltä, että ennen luutalento oli yksilölaji, jossa arvioitiin suoritusten taidokkuutta, kun laji nykyään toimi vain valmennuksena huithapelille, joukkuelajille, vieläpä hyvin kamppailuhenkiselle. Harri uppoutui kirjoihin tuntikausiksi. Hän ei osannut kuvitella, että urheilu voisi olla niin mielenkiintoista. Muinaisten luutalentosuuruuksien kuviot ja piruetit kiihottivat hänen nuorta mieltään. Opiskeltuaan niitä huimasti yli kahden viikon luutalentotuntimäärän hän päätti kokeilla lukemaansa käytännössä.

Varhain aamulla, kun ruohossa kimmeltävät kastehelmet lupailivat kirkasta auringonpaistetta, Harri laahasi luutansa koulun takapihalle. Hän nousi luudan selkään ja istuutui vankasti takapuoltaan hieroen, niin kuin oli opetettu. Sitten hän kävi mielessään läpi kaikki viime yönä suunnittelemansa lentokuviot ja koetti päättää, missä järjestyksessä hän niitä yrittäisi. Harri pysyi valmiusasennossa pitkän tovin välittämättä lainkaan mahdollisuudesta, että joku meditaatiotaan suorittava oppilastoveri tai peräti opettaja näkisi hänet.

Harri lähti lentoon äkkinykäyksellä, huomattavasti jyrkemmässä kulmassa kuin lentotunneilla oli opetettu. Hetkessä Harri oli kaikkia Inhapihkan torneja korkeammalla ja hän harmitteli, ettei ollut pukenut ylleen paksumpaa villapaitaa. Aikansa noustuaan hän kääntyi vaakatasoon ja hidasti vauhtia, sitten hän käänsi suunnan takaisin kohti takapihaa ja painui jyrkkään syöksyyn. Hänen vauhtinsa oli suurempi kuin oli neuvottu ja kulmansa niin jyrkkä, että siitä hän voisi saada keppiä. Huithapeli oli ainoa poikkeus, siinä ei tunnettu sääntöjä – vain voitto merkitsi jotain – mutta muuten Inhapihka kasvatti oppilaansa vastuulliseen luutalentoon.

Nurmikenttä lähestyi uhkaavaa vauhtia. Koulun ikkunoista katseli joukko oppilaita, joiden ilmeet muuttuivat joko kauhistuneiksi tai ivallisiksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi maan pintaa Harri lensi. Lance Dragon sanoi, että Harri on aina kaivanut verta nenästään, joten on ihan sopivaa, että nyt hän kaivaa itselleen haudan. Mutta sekuntia tai kahta ennen iskeytymistään nurmeen Harri oikaisi luudan, joka suoristi kurssinsa säyseästi ja hiljensi vauhtiaan tasaisesti äkkipysäyksen sijaan. Mutta Harri ei muistanut laskea jalkojaan varovasti, joten ne iskeytyivät maahan sillä seurauksella, että hän löi itsensä luudanvarteen samalla tavalla kuin joskus pyörällä ajaessaan. Hän yritti parhaansa mukaan hillitä tuskanirvistystään, mutta Dragonin veljekset, jotka vahingoista viisastuneina aina käyttivät alapäänsuojia, huomasivat kyllä.

Kun Harri oli pysähtynyt, takaovesta juoksi joukko oppilaita, Artemisia ja Rommi etunenässä.

–          Mikä sinuun on mennyt? Tuo näytti tosi vaaralliselta, huusi Artemisia.

–          Joo, sanoi Rommi, yrititkö sinä itsaria, vai? Ainakin menetit lapsilisät!

–          Se on pieni hinta siitä, että opettelen lentämään, vastasi Harri.

–          Mutta mehän saamme lento-opetusta, Rommi ihmetteli, joten mihin sinä enää lisäharjoitusta tarvitset? Olethan jo muutenkin koulumme ykkönen. Rikot vain hienon luutasi!

–          Minähän sanoin, että aion oppia lentämään, joten täsmennetään nyt sitten: aion oppia lentämään luutaa, en vain luudalla! tiuskaisi Harri ja otti luudan kainaloonsa ja marssi niin suorana kuin mahdollista suorittamaan aamutoimensa ennen kuin menisi ruokasaliin. Rommi katseli hölmistyneenä Harrin perään, mutta Artemisia huusi hänelle.

–          Sinulle eivät siis kelpaa tollojen huipputurvalliset matkustuslaitteet? Haluat olla kuin muinaisaikojen noidat, lentää luudalla tikkuja käsissä, tai matolla, joka imee sateessa vettä kuin sieni!

Harri kääntyi katsomaan heitä silmät täynnä lempeyttä. – Te ette ymmärrä, hän sanoi. – Jokunen päivä sitten katselin palkintokaappeja ja huomasin, että lehtileikkeet ja valokuvat yhdessä vanhojen vuosikirjojen kanssa osoittivat, että ennen luutalento oli taitolaji eikä mitään väkivaltaurheilua. Luulen myös, että tollojen rakentamat koneet ovat mukavuussyistä rappeuttaneet urheilukulttuuriamme. Luudalla ei enää lennetä taitoa. Ehkei matollakaan.

Nurmelle harppoi luutalennon opettaja Blazer naama punaisena.

–          Harri Potaska! Mikä sinä luulet olevasi? Minulle tuli melkein paskat housuun, kun katselin lentoasi! Arvaa, millainen selittäminen minulla on edessä, kun joudun sanomaan, etten minä tuollaista opeta!

–          Ainakin hän selittää Kyykkikselle, kuiskasi Artemisia Rommille.

–          Ai, miten niin? Rommi kysyi, mutta Artemisia vain hymähti.

–          Opettaja, minä innostuin tutkimaan luutalennon historiaa ja huomasin, että siellä on paljon opittavaa ja että on paljon sellaista, mitä ei nähdä huithapelissä, koska sellaisella lentämisellä ei ole siinä mitään käyttöä.

–          Herramunjee, mitä sellaisella sitten on virkaa?

–          Sitä, että menetämme monet hienoudet, kun emme pääse tutustumaan ollenkaan niiden suomiin kauneuksiin. Me voisimme perehtyä lentämiseen aivan toisella tavalla, syvällisemmin, löytäisimme uusia ulottuvuuksia!

Blazer katsoi Harria silmät kierossa.

–          Sinä hullu tollopenikka yrität mitätöidä saavutukseni huithapelin luojana ja yleensäkin kaiken lentotietämykseni. Minä sanon vaan, että taita vaikka niskasi! Lentele sinä kakara niin kuin haluat, mutta älä tule jakelemaan viisauksiasi minun tunneillani!

Blazer kääntyi kannoillaan housujen roikkuessa pelottavasti. Harri katsoi järkyttyneenä maahan. Hän ei saanut selvää tunteistaan. Hän oli tosin epäonnistunut laskussaan, mutta muuten lento tuntui ensilennoksi varsin onnistuneelta. Oli masentavaa, kun luutalennon asiantuntijana pidetty ei suostunut näkemään Harrin pyrkimyksien puhtautta.

–          Älä välitä hänestä, sanoi Artemisia. – Tule, niin mennään aamupalalle!

Seuraavina päivinä Harri nousi joka aamu tunnin muita aikaisemmin, koska ei halunnut häiritä muita lentoharjoituksillaan. Hänen ideansa luutalennon luonteesta ei herättänyt mitään todellista vastakaikua edes Artemisiassa, joten Harri päätti ajoittaa lentonsa niin, että lopettaisi aina silloin, kun toiset ovat heräämässä.

Seuraavien kolmen viikon aikana Harri harjoitteli yhtä ja samaa kuviota siinä kuitenkaan onnistumatta tai edes edistymättä. Lopulta hän ei enää viitsinyt nousta aamulla lentämään.

–          Ei tule mitään. Minä olen vain tavallinen poika, joka on ymmärtänyt aivan väärin entisaikojen lentosuuruuksien saavutukset. Olen luullut ymmärtäneeni luutalentämisestä jotain opettajiani enemmän, mutta voisiko mikään olla typerämpää? Minun on hyväksyttävä kykyjeni rajallisuus ja kehityttävä lahjojeni puitteissa. Jos luudalla olisi tarkoitus todella lentää muuten kuin huithapelissä, sitä opetettaisiin meille koulussa. Blazer on moninkertainen mestari, hänhän se tietää, jos kuka. Aivan yhtä hyvin voisin pitää luutaa toisinpäin!

Harri nousi vuoteesta ja vannoi itselleen, ettei enää kuvittele olevansa muita parempi. On oltava niin kuin muutkin, hän mutisi itsekseen. 15-vuotias poika on 15-vuotias poika, ei muuta. Harrista tuntui heti paremmalta. Yhteisten sääntöjen sisäistäminen toi turvallisuuden tunteen, jonka Harri tajusi menettäneensä, kun Blazer haukkui hänet. Mutta olihan Harrikin ärsyyntynyt usein toisten piirteistä, joilla nämä tavoittelivat erikoisuutta: Puff kaivoi nenäänsä ja söi kaiken löytämänsä, Kyykkis ei käyttänyt vessassa paperia kuin sormensa pyyhkimiseen ja niin edelleen. Toisaalta Rommi oli kauttaaltaan erikoinen, eikä se ärsyttänyt Harria lainkaan. Mutta Rommi olikin hänen ystävänsä.

Harri katsoi likaista luutaansa. Hän ei ollut puhdistanut sitä päiväkausiin. Erityisesti harjaosa oli paksussa mojassa ja sen siistimiseen menisi kauan aikaa. Jos lentäisi sadepilveen kovaa vauhtia harja edellä, se saattaisi puhdistua…

Lentää harjas edellä? Voisiko niin todella tehdä? Vanhoissa lehtikuvissa ei ollut varsinaisia lentokuvia, luultavasti valotusajan pituudesta johtuen. Kuvissa hymyilevillä lentäjä-ässillä oli hassusti varsi olkapäätä vasten, koska nykyään tapana oli roikottaa luuta kädessä. Entä jos se ei ollutkaan hassu vanha käytäntö, vaan luonnollinen toiminto lennon jälkeen? Sillä tavoin velhot olivat aina valmiita lähtemään, kun luutaa ei tarvinnut ensin kääntää. Silloin he periaatteessa lensivät luudalla väärinpäin – tai sitten me lennämme luudalla väärin päin!

Harri hyppäsi luutansa selkään väärinpäin – tai oikein päin, sillä harjas oli nyt hänen edessään. Hän kohotti luutaansa hiukan ja rikkoen kaikkia sääntöjä lensi sisällä ikkunan luo, avasi sen ja livahti pihalle. Hän kiihdytti ja nousi jyrkässä kulmassa kohti uhkaavan näköistä sadepilveä, joka valmistautui pudottamaan joka ikisen vesipisaransa Inhapihkan ylle. Harri lisäsi vauhtiaan pilven sisässä sykäyksittäin, niin että pisarat iskeytyivät hänen kasvoilleen ja vaatteilleen, mutta myös luudan harjakseen, jonka ne puhdistivat tuhat kertaa paremmin ja tehokkaammin kuin koulun suihku.

Tässä oli ratkaisu! Luudalla lennettiin nimenomaan harja edessä. Voi, miten paljon sulavammin luuta lensikään, miten paljon nautinnollisempaa oli sen ohjastaminen! Se tuntui ihan munaskuissa asti. Harri tunsi luudan koko kehollaan, se tuntui avautuvan juuri hänelle ja vain hänelle. Harri koki ohjaavansa luutaa yhdessä sen olemuksen kanssa, hän suorastaan tunsi olevansa yhtä luudan kanssa. Hän ei vain tuntenut luutaa, hän oli luuta. Hän nousi pilvessä ylemmäs ja ylemmäs, niin että lopulta hän oli lentänyt pilven läpi, ja vastaan iskivät sininen taivas, kirkas aurinko ja ohut yläilma. Taakse olivat jääneet masentuneisuus, alistuminen keskinkertaisuuteen, yhtyminen toisten arvostelusta vedettäviin johtopäätöksiin. Ei enää! Joka tahtoo tavallista, tyytyköön siihen! Lentäkööt luudillaan pysyen hädin tuskin ilmassa, sopiihan se väkivaltaiseen kamppailulajiin, jossa luuta oli vain väline. Mitä tiesivätkään lentämisestä huithapelin pelaajat, mitä opettajat, jos kaikki oli heidän mielestään okei!

Hyvän aikaa lenneltyään Harri muisti aamiaisajan. Kaikki oppilastoverit olisivat varmasti jo ruokasalissa ja arvaisivat, että kun poissa ovat sekä Harri että luuta, hän päinvastaisesta päätöksestään huolimatta olisi taas lennossa. Rommi ja Artemisia ehkä uskoisivat häneen, mutta nythän olisi tilaisuus näyttää koko koululle, ja koko maailmalle, miten luudalla on lennettävä. Harri tunsi ylpeyden häilähdyksen, kun hän ymmärsi, että hänen olisi opetettava opettajatkin lentämään oikein. Vielä voimakkaampi oli kiitollisuuden tunne siitä, että hän voisi antaa jotain velhomaailmalle, joka oli antanut hänelle niin paljon. Ennen kaikkea ystävilleen hän syvältä puhtaasta sydämestään soi kaiken saman nautinnon kuin itselleen.

Harri käänsi luutansa alaspäin ja laskeutui varovasti pilveen. Pilvi oli alkanut luovuttaa vesivarastoaan eli Inhapihkassa satoi. Harri oli hetkessä likomärkä, mutta hän tuskin huomasi sitä, niin innoissaan hän oli päästessään kertomaan keksinnöstään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että kauniilla ilmalla taitojen esittely olisi järkevämpää, se näkyisi kauas ja kaikille. Sateessa kukaan ei olisi halukas kokeilemaan uutta lentotapaa, siihen ei auttaisi sadevaatteetkaan. Niinpä Harri päätti lentää koululle huomaamattomasti ja esitellä kokemuksiaan paremmalla ajalla ja kuivemmalla säällä.

Sade jatkui päiväkausia. Loitsuista ja sadetansseista huolimatta pilvi ei suostunut väistymään vaan imi lisää vettä joistain mystisistä sfääreistä. Lentotunnit oli peruttu, mutta lehtori Blazer piti huithapelin teoriatunteja. Kuluneet kaksi viikkoa olivat kaikille yhtä kärsimystä, Harrille eniten. Uudet taklaustyylit, joita Blazer pohjusti sanoen: ”Munista voi aina ottaa kiinni, mutta jos tehtäisiinkin näin…”, eivät olisi voineet enempää ahdistaa. Lopulta kuitenkin tuli se päivä jolloin pilvi oli puristanut itsensä kuiviin ja aurinko tullut esiin. Blazer piruili luudalla lentämisen taidon unohtamisesta ja sylki roiskui oppilaiden kasvoille. Kun hän oli lopettanut, hän kysyi kysymyksensä, johon hän ei odottanut vastausta: ”Onko kysyttävää?”, jolloin Harri viittasi.

–          Mitä vittua? Harri?

–          Saisinko kertoa löydöstäni, jonka tein ensimmäisenä sadepäivänä kaksi viikkoa sitten? Ennen tuota päivää olin viikkokausia käynyt lentelemässä varhain aamulla –

–          Sehän on mukavaa, sanoi Blazer. – Sittenhän taitosi eivät ole ihan ruosteessa.

Toiset vähän naurahtivat, mutta Harri ei antanut sen häiritä.

–          Opettaja, olen mielestäni tehnyt huomattavan löydön luutalentämisestä, sellaisen, jota ei ole koulussa edes opetettu! Olen nimittäin huomannut, että meille opetetaan luudan pitämisestä väärin.

Lehtori Blazerin silmät suurenivat, puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän pieri äänekkäästi. Hän tuli Harrin eteen ja tiuskaisi:

–          Mitä sanoit? Sanopa uudelleen!

–          Niin, opettaja, luudalla pystyy lentämään paremmin, kun pitää sitä toisin päin, harja edessä.

Blazer antoi Harrille mäjähtävän korvapuustin.

–          Et lennä kahteen viikkoon minun tunneillani! Miljardin sanan essee aiheesta: ”Harja takana – tulevaisuus edessä. Miten minusta tulee hyvä luutalentäjä”.

Veri vuoti Harrin vasemmasta sieraimesta ja häneltä pääsi itku.

–          Mutta opettaja, olen ihan oikeasti keksinyt jotain –

–          Painu tiehesi siitä! huusi Blazer ja lennätti Harria taikavoimillaan pari metriä taaksepäin. –  Ilmoitan päätöksestäni ryhmänohjaajallesi, rehtorille ja vanhemmillesi, ai niin, heitähän sinulla olekaan. No, elossa oleville. Ja muista, Potaska, että opettajan päätös on peruuttamaton!

Artemisia viestitti Harrille telepaattisesti: ”Älä välitä tuosta vanhasta ämmästä! Sillä on luultavasti erittäin kivuliaat vaihdevuodet!” Ja Rommi viestitti hänkin: ”Joo, olen samaa mieltä! Minä ainakin haluan oppia lentämään niin kuin sinä! Kun kerran olet hyvä huithapelissä, osaat varmasti luutalentämisessä muita enemmän!”

Harri käveli pois kentältä kyynelten valuessa pitkin poskia. Hän pysähtyi vasta kulman takana pyyhkimään kasvojaan. Rauhoituttuaan Harri heitti toisen jalkansa luudan yli, harja edessä, käänsi sen kentästä vastakkaiseen suuntaan ja mutisi: ”Minähän lennän, joka ainoalla lentotunnilla, opettajan kanssa tai ilman!” Sitten hän suhahti ilmaan ja lensi matalalla metsän yli, pudottaen välillä korkeutta jopa uhmakkaasti. Hän lensi laajaa kaarta, väisteli ilmakuoppia ja kasvatti nopeuttaan aritmeettisesti. Pian hän oli unohtanut äskeisen nöyryytyksen ja keskittyi yksinomaan lentämiseen.

Lennettyään pitkän aikaa vaakalentoa Harri kokeili silmukkaa. Se onnistui helposti ja hän toisti sen uudelleen ja uudelleen, ei pelkän riemun vuoksi, vaan siksi, että hän halusi hallita oppimansa. Kun hän katsoi osaavansa sisäpuolisen silmukan, hän kokeili silmukkaa ulkopuolelta. Molemmat sujuivat loistavasti, ja Harri toisti niitä niin monta kertaa, että hän tunsi osaavansa ne vaikka silmät ummessa. Kun Harri seuraavaksi mietti, miten vaakakierre sujuisi, hän oli jo samassa tehnyt sen. Sitäkin hän toisti toistamasta päästyään ja lopetti vasta, kun tiesi voivansa vaikka opettaa sen ja koska oksennus valui jo suupielistä.

Lenneltyään aikansa hurmiossa Harri huomasi, ettei ollut yksin. Hänen vierelleen oli ilmaantunut kolme luutalentäjää. He olivat kirkkaita kuin tähdet ja säteilivät hyväntuulisuutta ja reippautta. Harri hieman harmistui tämmöisestä sanattomasta tunkeilusta ja päätti panna parastaan, ja jos mahdollista, saada seuralaisensa ymmärtämään, että halusi nauttia onnestaan yksin. Hän lähti nopeaan syöksyyn ja pysähtyi äkisti. Kolme vierasta teki samoin, vaivattomasti ja rauhallisesti, ilman suurempaa ponnistusta. Tuon ne ainakin osasivat, tuumi Harri. Yllättääkseen heidät Harri pinkaisi rajuun nousukiitoon, jonka aikana hän teki useamman tiukan kierteen, pari laajaa kaarta ja monta ahdasta silmukkaa. Kolme luutalentäjää seurasi häntä hymyillen toistaen jokaisen vaiheen täsmällisesti. Kun Harri palasi vaakalentoon, he olivat ryhmittyneet hänen molemmille puolilleen, kaksi oikealle, yksi vasemmalle.

–          Lennätte oikein hyvin, sanoi Harri. – Saanko kysyä, keitä te olette?

–          Olemme sinun tovereitasi, Harri. Olemme tulleet kannustamaan sinua jatkamaan valitsemallasi tiellä, sanoi se heistä, joka oli välittömästi Harrin oikealla puolella.

–          Olemme seuranneet säännöllisesti Inhapihkan luutalentäjiä, mutta suruksemme siellä ei olla vuosikymmeniin oltu kiinnostuneita todellisesta lentämisestä, sanoi se heistä, joka oli Harrin vasemmalla puolella.

–          Katsos, Harri, jos tässä elämässä ei opi mitään, on seuraavassa elämässä edessä samat koettelemukset. Aivan kuin lähtisi alusta. Jos mikä, niin se on turhauttavaa. Ajattele, jos joutuisi syntymään kymmenen tuhatta kertaa ennen kuin tajuaisi kokeilla lentää luudalla toisinpäin, sanoi se heistä, joka oli Harrista kauempana oikealla.

Harri katsoi heitä tarkemmin. Hekin lensivät luudillaan harja edessä. Mutta heidän asunsa oli huomattavasti vanhempaa kuosia kuin Harrin ja heidän kasvonsa vaikuttivat etäisesti tutuilta. Sitten Harri muistikin, keitä he olivat. Heidän kuvansa oli ollut vanhoissa lehtileikkeissä, heidän luutalentopalkintonsa olivat koulun lasikaapeissa.

–          Tehän olette…tarkoitan, sinä olet Fred Idle, sinä olet Sir Percival Low-Bottom, ja sinä, sinä olet Lordi Tits! huudahti Harri.

Kaikki kolme nostivat vuorollaan olkihattuaan ja kumarsivat kevyesti.

–          Tahdotko vähän lentää, Harri? kysyi Fred Idle.

–          Tahdon, Harri vastasi. – Minä tahdon lentää.

Fred Idle siirtyi kärkeen ja Sir Low-Bottom lensi perään, molemmat Harrin eteen, ja Lordi Tits asettui hänen taakseen. He lensivät niin hurjia kuvioita, ettei Harri ollut osannut sellaisia kuvitellakaan. Outo valo kimalsi kolmen mestarin silmissä aina heidän ehdottaessa jotain uutta temppua. Harri oli kuin taivaassa. Monien ihmeellisten kieputusten jälkeen nuo neljä lensivät jälleen rinnakkain, rauhallisesti kylki kyljessä.

–          Täytyy ihmetellä, Harri. Sinä pelkäät lentämistä vähemmän kuin kukaan luutalentäjä tällä tasolla tuhanteen kuuteensataan kahdeksaan vuoteen, sanoi Sir Percival silminnähden tyytyväisenä.

–          Loistavaa, etteivät kiellot, lait, säännöt ja asetukset ole onnistuneet tukahduttamaan sisintä lentäjääsi, sanoi Lordi Tits hymyillen leveästi. –  Sillä ainoa seuraamisen arvoinen laki on vapauteen johtava laki. Se taas löytyy sinusta itsestäsi, Harri.

–          On viimeisen vilahduksen aika, Harri, sanoi Fred Idle. – Luutalentäjä on rajattoman vapauden substanssi. Nyt havainnollistamme sinulle, mitä se merkitsee käytännössä ja mihin olet matkalla. Nopeudet ovat rajallisia, kuviot vajavaisia, mutta joka on täydellisesti sisäistänyt lentämisen, ei ole sidottu mihinkään, vaan hän on täydellisen vapaa toimimaan haluamallaan tavalla.

Samassa Fred Idle katosi, seuraavassa hetkessä hän ilmaantui Harrin toiselle puolelle. Se tapahtui niin nopeasti, ettei sitä tehty luudalla.

–          Miten sinä tuon teit? kysyi Harri.

–          Täydellinen luutalentäjä ei anna rajojen häiritä, sanoi Lordi Tits, joka teki saman kuin Fred Idle, mutta vastakkaiseen suuntaan.

–          Ymmärrätkö, Harri? kysyi Sir Percival. – Sulje silmäsi ja avaa ne jälleen.

Harri sulki silmänsä ja avasi ne. Äskeinen aurinkoinen iltapäivä oli kadonnut ja tilalle oli tullut oranssi taivas, jolla loisti kolme aurinkoa.

–          Missä me olemme? kysyi Harri.

–          Jollakin sellaisella planeetalla, jossa on oranssi taivas ja kolmoistähti aurinkona, sanoi Fred Idle välinpitämättömästi. – Täytyy tunnustaa, että täällä en ole ennen käynytkään.

–          No niin, totesi Sir Percival, silmät kiinni sitten vaan, nyt on tämäkin nähty.

–          Mikäs kiire tässä on, kysyi Lordi Tits.

–          Ei meillä mikään, mutta tuon Harrin on palattava kouluun.

–          Niin tietenkin, sanoi Lordi Tits. – Siispä silmät kiinni!

Harri ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Hän lensi yksin lähellä Inhapihkaa metsikön yllä.

Hänen viereensä kaartui valonsäde, joka otti Sir Percivalin hahmon.

–          Muista, Harri, että korkeimmalle kurottava näkee aina taivaan.

Silmänräpäystä nopeammin Sir Percival muuttui takaisin valonsäteeksi ja katosi näkyvistä.

Harri puhkui tyytyväisyyttä ja oli varma siitä, että oli saanut kokea jotain ainutkertaista. Tämä oli ollut vain pieni hujaus hänelle, mutta kenties suuri lento velhoille!

Harri lähestyi Inhapihkaa matalalta ja auringon suunnasta. Hän huomasi liikettä koulun keittiön takana, jäteastioiden luona. Harri lensi lähemmäs ja näki linnanhaltioiksi itseään kutsuvien kotitonttujen penkovan jäteastioita. Se ei olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan enempää, sillä täytyyhän niidenkin syödä, mutta hän huomasi, että ne olivat tekemässä aivan muuta.

–        Hei, näyttäkää sitä, joka teillä on kädessänne! Niin, sitä juuri, sinä, jolla on punainen lakki, anna minä katson!

Tonttu kieltäytyi ja painoi esinettä rintaansa vasten. Sitten se ärisi ja näytti Harrille teräviä hampaitaan.

–        Uskallatko sinä irvistää velholle? Harri kimpaantui. Hän lausui loitsun, jonka seurauksena tontut lentelivät hujan hajan.

–        Häipykää, roskaväki! Harri karjui ja tontut pinkoivat karkuun vikisten.

Tontut olivat hypistelleet Rommin keksimää konetta. Harri sen varovasti käsiinsä ja painoi nappia, joka näytti katkaisijalta. Kone hurahti käyntiin. Harri otti käteensä koneen pamppumaisen ulokkeen ja osoitti sillä otsaansa. Pienen odottelun jälkeen kone antoi samat numerot kuin se oli antanut Rommin käsissä.

–        Se toimii sittenkin!

Palattuaan sisälle Harri vei luutansa luutavarastoon. Sen jälkeen hän välittömästi etsi Rommin.

–        Olen löytänyt koneesi, sanoi Harri.

–        Löytänyt? En ole muistanut koko laitetta. Minä jätin sen rehtorille, sanoi Rommi. – Mistä sinä löysit sen?

–        Koulun takaa. Tontut leikkivät sillä.

–        Miten se oli joutunut niille? Eihän niillä ole mitään oikeutta ottaa – ! Rommi tajusi. – Se oli siis roskiksessa?

Harri nyökkäsi.

–        Nyt se on luutavarastossa. Jätin sen sinne, ettei kukaan, etenkään rehtori, näe sitä. Toivottavasti et pahastu, mutta uskalsin kokeilla sitä. Se näytti ainakin minulle oikean lukeman.

–        Hyvä, että se on ehjä, sanoi Rommi. Hänestä näki, että tapaus masensi häntä. – Menen hakemaan sen pois ja panen niin hyvään piiloon, ettei kukaan löydä sitä!

Harri oli juuri ruokajonossa, kun Rommi ryntäsi hänen taakseen.

–        Älä etuile! valitti Anthony.

–        Minä pidin hänelle paikkaa, sanoi Harri.

–        Niin varmaan, sanoi Anthony. – Ainahan te pidätte toisillenne paikkoja.

–        No, mitä? Harri kysyi, koska Rommilla ei tapana kiilata jonossa.

–        Ei sitä ollut siellä. Oletko varma, että jätit sen luutavarastoon?

–        Ehdottoman varma, sanoi Harri. – Ehkä joku on käynyt siellä sillä välin ja vienyt sen.

–        Paratiisilaisten luudat olivat kaikki poissa. Niillä alkoi tunti meidän jälkeen.

–        Mitä he tekisivät sinun koneellasi? Eiväthän he tiedä siitä mitään.

–        Kyllä siitä tiesi koko koulu sen aamutunnin jälkeen, jolloin me mittailimme.

Rommin laite oli ollut viikon vitsi pulpetinkansia ja vessanseiniä myöten.

–        Olen pahoillani, minun olisi pitänyt olla huolellisempi, sanoi Harri ruokapöydässä.

–        Ei, vaan minun olisi pitänyt mennä pyytämään se takaisin rehtorilta, sanoi Rommi.

–        Jos totta puhutaan, sanoi Artemisia, niin rehtorin olisi pitänyt tuoda se sinulle. Sinä luotit häneen niin paljon, että jätit sen hänelle.

–        Osaatko rakentaa toisen samanlaisen? kysyi Harri.

–        Osaan, mutta minulla ei ole enää tarvikkeita, joten uuden valmistaminen saa odottaa kesälomaa.

Pages: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *