Harri Potaska
4. luku: Pitkä uni
Vanhassa iloisessa velho-Englannissa on monta majataloa, joihin Velhoinsuojelupoliisin byrokraattien käsi ei yllä. Sellaisista löytävät turvansa ne, jotka ovat liukastelleet valkoisen ja mustan magian harmaassa välimaastossa, kieppuneet noituuden houkutuksissa tai alentuneet taikuuteen petkuttaakseen tolloja. Useimmat velhot, joilla on täysi työ pysytellä jokapäiväisen leipänsä syrjässä, eivät välitä moisista pikkuseikoista. Elanto on hankittava, vaikka sitten tolloilta varastamalla. Jos velhoilla olisi demokratia, valtaa pitävät olisi äänestetty vallasta ajat sitten, sillä useimmat keskivertovelhot eivät jakaneet johtajiensa ylevää näkemystä tollojen hyysäämisestä. Itse asiassa heitä huolestutti magian arkipäiväistyminen tollojen päästessä joskus kehityksessään velhojen tasalle. Ei auttanut, vaikka jotkut vakuuttivat myös velhojen kehittyvän seuraavalle asteelle. Eihän voinut tietää, miten kosminen pyörähdys heittää! Kenties tollot ja velhot pääsevät sekoittumaan? Uusi, elinvoimainen veri ei kelvannut puolustukseksi velhojen verenpuhtautta vaaliville.
Usean velhonkuseman päässä Inhapihkasta oli majatalo nimeltä ”Pierevä velho”. Siellä oli tavallisen hurja meno, jollaista ei suvaittaisi Inhapihkan läheisyydessä. Mutta mikä hävittiin tekopyhyydessä, se voitettiin elämänmyönteisyydessä. Siellä viina virtasi, puristeltiin rintoja ja rääkättiin menninkäisiä. Siellä laulut ja loitsut kaikuivat seinistä, nähtiin näkyjä ja välitettiin sanomia tämän- ja tuonpuoleisesta. Täydessä salissa oli nähtävissä kaikki ilmeet, mitä velhon naamasta saattoi löytää.
Syrjäisessä pöydässä istui yksi synkeäilmeinen pujopartainen miesvelho. Naikkoset kävivät tarjoutumassa hänelle, mutta hän vain sähisi ja sylki. Lopulta talon isäntä lähestyi pöytää varovasti ja kuiskasi.
– Täällä ei saa olla omia juomia. Olette loihtinut jo ainakin viisi kolpakollista. Herättää pahaa verta, kun olette onnistunut jotenkin kiertämään suojauksemme.
– Sen jo yksistään pitäisi kertoa teille, kuka olen, ärjäisi mies. – Minä olen profeetta!
– Aivan varmasti olette, vastasi isäntä, mutta minun on pyydettävä teitä käyttäytymään velhoiksi.
Mies nousi paikaltaan ja karjui.
– Olen uuden aikakauden airut, kansojen aamun isä, valontuoja!
– Juu juu, varmasti näin on, mutta saanko pyytää teitä nostamaan housunne, sanoi isäntä.
– Eikö täällä saa tarkistaa edes strategisia mittojaan?
– Ainoat strategiset mitat ovat kassani paino ja tilavuus, ettekä te juuri hyödytä niitä. Yksikin virhe ja lennätte täältä ulos kuin luuta!
– Huorasi ovat rumempia kuin sinä, mitä on pidettävä suurena saavutuksena laajalla alueella!
– Selväksi tuli, rupiperse! sanoi isäntä.
Mies havahtui majatalon ulkopuolella. Hän makasi sateessa ja kurassa. Kolotuksesta päätellen hänet oli piesty kunnolla.
– Onko setä huonossa kunnossa?
– Mitä?
– Setä taitaa olla huonossa kunnossa.
– Sinä taidat olla vähän tyhmä.
Velhon edessä seisoi kaksi metriä pitkä lapsenkasvoinen nuorimies.
– Niin äitimuorikin sanoi, ja käski hakea maailmalta sieluopas.
– Äitisi oli viisas nainen.
– Niin oli, ja hyvä kans. Ei paha olis nii hyvää neuvoa antanutkaa.
– Minä olen profeetta. Minä olen jumala. Minä olen sinun herrasi.
– Joo.
– Kumarru!
– Joo.
– Kumarru!
– Ootsä mun sieluopas?
– Olen jumala, herra ja profeetta. Kumarru!
– Joo.
– No helvetti! Kumarru!
– Joo. Ootsä mun sieluopas?
– Olen sun sieluoppaasi. Kumarru jo, typerys!
– Typerykseks ei saa sanoa Volperttiä!
– Sekö on sinun nimesi? Jätkällähän on menninkäisen nimi!
– Volpertti ei oo menninkäinen! Volpertti ei oo typerys!
– Irti kurkustani! Kumarra sieluopastasi, Volpertti!
– Sano, ettei Volpertti oo menninkäinen eikä typerys!
– Vol…pertti…ei ole menninkäinen. Irti jo!
– Eikä typerys!
– Totuudenvastaisuus ei oikein suju minulta!
– Volpertti ei oo typerys!
Kun Volpertti ja velho olivat päässeet riittävään yksimielisyyteen arvoistaan, Volpertti luovutti itsensä velholle kokonaan.
– Sä oot mun sieluopas. Sä sanot, mitä mä teen ja mä teen.
– Hommaa yösija ja ruokaa. Tuonne majataloon meillä ei ole asiaa.
– Mä voin hajottaa sen paskaks.
– Ja minä voin loihtia valuuttaa, mutta se paljastuu ennen pitkää, joten keksi jotain muuta!
– Mä tunnen nää seudut. Jos kävelee kaksi tuntia, tulee maatalo.
– No maajussit eivät ole yhtään helpompia kuin majatalon isännät!
– On, kun ne pelkää mua.
– Ai, niinkö on asiat? Kanna minut sinne.
– Joo, mä kannan.
Volpertti otti velhon syliinsä ja käveli kahden tunnin matkan sateisessa yössä velhon vedellessä sikeitä. Velho ei herännyt edes silloin, kun maatalon isäntä opasti Volpertin latoon. Mutta siihen velho heräsi, kun Volpertti töni häntä hereille.
– Vittu, vähän hellemmin! Mitä nyt? kysyi velho.
– Ollaan ladossa. Tossa on ruokaa.
– Joo, syön myöhemmin. Älä herätä enää! sanoi velho ja käänsi kylkeä
– Älä nuku! sanoi Volpertti.
– Vittu, varmaan nukun!
– Älä nuku tai Volpertti lyö!
– Mitä? Minä olen sun sieluoppaasi! Et sinä voi minua lyödä!
– Sieluopas opettaa joka päivä kaksi tuntia! Tai Volpertti lyö! Äiti sanoi!
Velho nousi istumaan ja puhui hetken niitä näitä.
– Nyt on kaksi tuntia kulunut! Hyvää yötä, Volpertti!
– Ei oo! Volpertti laskee sekunnit!
Vaikka ruoka ja majoitus järjestyivät aika helposti, velho oli viikossa täydellisen kypsynyt Volpertin seuraan. Opetushetkistä Volpertti ei saanut koskaan tarpeekseen.
– Sieluopas opettaa Volperttia kolme ja puoli tuntia joka päivä! Tai Volpertti lyö!
– No vittu, sehän kasvaa joka päivä!
– Neljä tuntia! Tai Volpertti lyö!
Kahden viikon kuluttua velho kääntyi polulle, jota Volpertti ei tuntenut.
– Tätä tietä ei Volpertti tunne.
– Sieluopas tuntee!
– Volpertti tarttee nyt opetusta!
– Opetustuokio seuraa vasta majapaikassa!
– Volpertti tarttee opetusta tai sieluopas tarttee opetusta!
Velho piti kahdeksan tunnin opetustuokion.
– Aurinko laskee. Volperttia väsyttää.
– Ei, Volpertti, vielä nukuta. On käveltävä majapaikkaan.
– Volpertti ei tunne tietä. Volpertti nukkuu nyt.
– Volpertti voi nukkua sitten majapaikassa.
– Volpertti nukkuu nyt ja ottaa opetusta heti aamulla!
– Voi vittu, sanoi velho, kun Volpertti kävi maahan pitkäkseen hämärtyvässä illassa.
Kaukana taivaanrannassa lensi yksinäinen lohikäärme.
– Hei, Volpertti, hei! Herätys! huusi velho pian Volpertin korvan juuressa.
– Mitä! Volpertti lyö sieluopasta! Volperttiä ei saa herättää!
– Sieluopas ymmärsi, että nyt on paras aika opetukselle! sanoi velho.
Volpertin ilme kirkastui hetkeksi. Sitten se synkistyi.
– Sieluopas on kyllästynyt Volperttiin! Velho juonii!
Nyt on kiire, kun ääliö kutsuu minua jo velhoksi, tuumi velho.
– Ei, vaan nyt on suuren vihkimyksen aika, velho kuiskasi. – Niitä ei tehdä kuin öisin!
– Joo, sanoi Volpertti.
– Volpertti, mene tuon kukkulan taakse, luettele kovaan ääneen herkkuruokiasi ja palaa sitten tänne, niin opetan sinulle oikean velholoitsun!
– Joo! Volpertti menee!
Volpertti otti muutaman askeleen mutta kääntyi sitten takaisin ja osoitti velhoa sormellaan.
– Vittu, jos katoat, velho! Volpertti tulee ja tappaa!
Sitten Volpertti kääntyi ja lähti kävelemään kukkulaa kohti, mutta vilkuili välillä taakseen. Kun Volpertti katsoi vielä kukkulan laelta, velho vilkutti ja huusi:
– Tule pian takaisin!
Volpertti katosi kukkulan toiselle puolelle.
– Lohikäärmeenmaksapihviä!
Velho laskeutui maahan ja verhoutui viittaansa.
– Lohikäärmeen reisipalvia!
Alkoi tuulla. Kävi pyörteenkaltainen humahdus.
– Lohikäärmeensisälmyssylttyä!
Kuului hirvittävä mylvähdys ja lyhyt rääkäisy. Edellinen pääsi lohikäärmeen valtavasta avoimesta kidasta, jälkimmäinen Volpertin suusta. Velho nousi seisomaan ja näki lohikäärmeen viilettävän Volpertti hampaissaan. Kas, lohikäärmeet kun surmaavat armotta jokaisen, jonka ne kuulevat mainitsevan niistä valmistettavia ruokalajeja.
Kahden päivän kuluttua velho oli löytänyt uuden nuorukaisen seurakseen. Paikallisessa velholehdessä oli ilmoitus, jonka perusteella hän oli lähettänyt lentoliskon annettuun osoitteeseen. Nuorukainen, joka saapui paikalle, ei ollut mikään jättiläinen vaan ennemminkin hintelä ja pienikokoinen. Mutta hänkin osoittautui käteväksi ruuan hankkimisessa: hän kähvelsi kaiken tarvittavan. Mitään ei puuttunut, mutta kaiken hankkimiseen kului tuhottomasti aikaa. Velho joutui istumaan toimettomana tuntikausia, kun hänen apurinsa muka selvitti sopivinta reittiä ja ajankohtaa varastamiselle. Matkanteosta ei tahtonut tulla mitään. Velho kirosi.
– Nyt lähdetään! En odota enää hetkeäkään!
– Majoneesi puuttuu vielä. Saan kaiken kahden tunnin sisällä.
– Eihän meillä ole vielä mitään! Sinähän vaan vedät lonkkaa, velho ärjyi.
– Yöllä meillä on kaikkea, kuten aina ennenkin, vastasi apuri. – Sitä odotellessa voitkin taas kertoa, mihin olet kulkemassa?
– Olen matkalla kätkettyjen rikkauksien luo, huokaisi velho. – Suunnattomien velhorikkauksien luo. Velhoinsuojelupoliisi on etsinyt niitä turhaan tuhat vuotta.
– Mihin tarvitsetkaan minua?
– Olen vanhus ja tarvitsen turvallisen ja luotettavan apulaisen, jolle aikanaan siirrän kaiken tietoni ja taitoni.
– Ja omaisuutesi?
– Ja omaisuuteni, lisäsi velho. – Suunnattoman omaisuuteni.
– Kuulostaa hiton hyvältä!
Yöllä heillä jälleen oli kaikkea. Vetäytyessään metsikön suojaan sylit täynnä ruokaa velholla ja apurilla oli niin nälkä, että heidän vatsansa kurnivat herättäen lähikylän koirat. Piilossa he mässäsivät ja ryypiskelivät ja sen jälkeen he kellahtivat ketoon miltei niille sijoilleen.
Aamuhämärissä velho heräsi siihen, että joku kopeloi hänen taskujaan.
– Mitä sinä kuvittelet tekeväsi? rähähti velho.
Apuri otti naamalleen surkean koiranpennun ilmeen.
– Halusin vain lämmitellä käsiäni.
– Minun munissani?
– Niissä on niin ihmeellistä voimaa.
– Ja paskat! Rahaa sinä haet! Sinä olet varas! Kuolemus nuolemus puolemus!
Apuri säikähti ja jähmettyi kauhusta, jolloin velho sai toivomansa yllätysedun ja karkasi apurinsa päälle. Kun apuri oli heittänyt henkensä, velho loihti hänen ruumiinsa höyhenpatjaksi, jonka päällä hän nukkui myöhäiseen iltapäivään asti.
Seuraavana päivänä velho kierteli Turhuuden markkinoita. Hän pysähtyi yhden kojun eteen ja laskeskeli kourassaan olevia lantteja.
– Paljonko luuta maksaa?
– Ei noilla kolikoilla saa kuin tolloilta, myyjä sanoi.
– Kyllä nämä ovat ihan oikeita velhoeuroja!
– Huijaa sokeaa äitiäsi, tuhahti myyjä.
– Kunniani kautta ovat, huudahti velho. – Minun on päästävä pian kauas ja tarvitsen kulkuvälineen.
– Sellaisen saa kovalla valuutalla, jos sitä löytyy, sanoi myyjä.
Velho kurottautui lähemmäs myyjää ja kuiskasi:
– Minä voin suostua mihin vain…
– Häivy, saastainen äijä! huusi myyjä. – Häivy, tai et tarvitse enää kuin muistolauseen!
Velho pakeni paikalta kiroillen. Joku juoksi hänen peräänsä ja tarrasi hänen hihaansa.
– Anteeksi, vaari. Kuulin, että olette menossa kauas. Luudat ovat täällä hirveissä hinnoissa.
Velhon edessä seisoi salskea ja roteva nuorimies.
– Olet oikeassa hintojen suhteen. Ja kyllä, olen aloittamassa pitkää vaellusta, joka voi olla kohtalokasta näin vanhalle, kun vielä liikun jalkaisin.
– Mutta eihän hätä ole tämän näköinen. Olen viettämässä välivuottani ja olen päättänyt kuljeksia velhojen maata mahdollisimman paljon. Koska minulla ei ole mitään kiinteitä suunnitelmia, saanen lähteä vaarille seuraksi.
– Voi, sehän olisi mieluista! velho parahti ja pirautti kyyneleen. – Mutta millä minä palkitsisin vaivasi ja miten minä sinut ruokin?
– Siitä ei tarvitse vaarin huolehtia. Olen urhea metsämies ja pidän huolta kahdenkin velhon ruuantarpeen tyydyttämisestä.
Päivän toisensa perästä velho ja nuorimies vaelsivat varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. He pysähtyivät ainoastaan silloin, kun söivät nuorenmiehen matkan varrelta pyydystämää riistaa. Juominen hoidettiin purojen poikki kuljettaessa.
– Tekisipä nyt totisesti mieleni viiniä, mutisi velho.
– Viiniäkö? huikkasi nuorimies, joka käveli kumpuista ja varvikkoista maastoa kaukana velhon edellä. – Viini unettaa. Vain vesi pitää velhon polulla!
Vettä riittikin hyvin. Nuorimies täytti heidän leilinsä.
– Minä en jaksa enää katkoa näitä heiniä, valitti velho.
– Ei niitä pidäkään katkoa, nauroi nuorimies helakasti. – Senkö takia vaarilla kestää niin kauan? Niiden päälle astutaan.
– Eivät jalkani enää nouse niin korkealle.
– Höpsistä, vaari. Vanhakin nuortuu ja virkistyy, kun liikkuu ja joskus hikoilee.
Velho hikoili oikein kunnolla, mutta jalka ei noussut yhtään helpommin.
– Tarvitsisin naista, sellaista suloista nuorta, punaposkista, jos ymmärrät, mitä tarkoitat, naurahti velho.
– Vaarin ei pidä ajatella nuoria naisia vaan ikätovereitaan.
– Mitäs niissä vanhoissa kurttuisissa ämmissä on ajattelemista?
– Sen tietänee vaari parhaiten, kun on itselläänkin kurttuja. Mutta nuoret tytöt saa vaari luvan jättää nuoremmille.
– Saahan niitä rahalla naurattaa.
– Mutta se on vain itsepetosta. Oikeasti tyttöset vain säälivät vanhuksia, tai nauravat heille, jos nämä jotain yrittävät. Sellainen on maailman laki!
Velho sadatteli itsekseen vettä, vaivaa ja vanhuutta.
– Eiköhän jo levätä, sanoi velho, kun aurinko oli painumassa mailleen.
– Ei vielä, vaari, vaan otetaan aurinko kiinni!
– Eikä oteta! Enhän minä edes tiedä, missä olen!
– Enpä tiedä minäkään, missä olemme, mutta uusi päivä tuo uuden toivon. Turhaa on vaarin hätäillä, kyllä näin reippaat miehet aina löytävät jonkin polun.
– Nyt riitti! ärähti velho, ja osoitti sauvallaan nuorta miestä, jolta heti poksahti pää pois. – Suunnista nyt niin paljon kuin haluat! Äläkä siinä yhtään pui nyrkkiä. Ajattele positiivisesti: nyt sinua ei ainakaan voi hirttää.
Nuorimies oli viemässä kättään pään päälle, mutta tajusi sitten, ettei pään raapiminen enää onnistuisi. Hän kohautti olkapäätään ja nosti peukun pystyyn. Sen jälkeen hän kääntyili kuin katsoakseen ympärilleen, mutta siinäkään ei ollut järkeä. Hän levitti kätensä.
– Reippaasti vain, velho sanoi.
Päätön nuorimies lähti kulkemaan kädet eteensä sojottaen ja kompastui ensimmäiseen vastaan tulleeseen kiveen.
– Katso eteesi! Ai niin…
Kun velho aamulla heräsi, hän näki päättömän nuorenmiehen törmäilevän puihin.
Kuljeskeltuaan tuntikausia ja haeskellessaan oikeaa suuntaa velho kuuli puiden läpi yksitoikkoista lausuntaa, kuin joku hokisi yhtä ja samaa sanaa tuntemattomalla kielellä. Velho hiipi läheiseen puskaan ja kurkisti salaa. Lähteen äärellä istui jalat ristissä kaunispiirteinen nuorukainen pukeutuneena valkoiseen kauhtanaan. Hänen vieressään istui vielä kauniimpi tyttönen, joka ryhtyi suukottelemaan.
– Voi, et viitsisi lopettaa, sanoi nuorukainen. – Minun on kehityttävä nopeasti, ja sinun fyysinen läheisyytesi vain hidastaa. Eikä vain minun henkistä kasvamistani, vaan myös sinun. Myös sinusta voi tulla valoisa sielu, vaikka vain minusta on sellaista ennustettu. Ehkä sinun on mahdollista nopeuttaa etenemistäsi ikuisen evoluution tiellä. Ainakin minun läheisyyteni on sille parasta mahdollista. Siksi onkin hyvä, että olet niin nöyrä ja palvelet minua arkisissa askareissa, jottei mieleni liiaksi kiinnity maallisiin.
– Voi, kulta, minä palvelen sinua kaikessa, oma pieni jumalani, ja palvelisin sinua mielelläni muussakin…
– Tiedän, mihin viittaat, mutta olen jo ohittanut sen kehitysvaiheen, jossa lihallisista iloista oli apua.
– Mutta monet velhot ovat sitä mieltä, korkeimmin oppineetkin, että se auttaa aina eteenpäin, että juuri siinä on mysteeri…
– Ja missä he ovat nyt? Ovatko he kehittyneet? Eivätkö he juuri ole jämähtäneet vanhoihin kaavoihinsa, jotka ovat heille liian mieluisia hylättäviksi? He eivät näe totuutta, eivätkä ole uskaltaneet. Mutta minä olen uskaltanut! Minä olen kieltänyt omat haluni ja vielä sinunkin halusi minä kiellän. Kuulitko, mitä sanoin? Paina se mieleesi, sillä siinä oli viisaus!
– Kulta, siinä oli viisaus, mutta me emme ole kaikki niin pyhiä kuin sinä, me tarvitsemme laupeutta ja hellyyttä…
– Lopeta! Älä yritä vietellä minua! Minä olen niin pyhä, että saastaiset ajatuksesi siirtyvät saastaisten kosketuksiesi kautta saastuttamaan minua saastuneella tavalla. Vain pyhyyteni voi onneksi tukahduttaa sen kaiken saastaisuuden. Yrittäisit sinäkin!
– Voi kulta…
Silloin velho ryntäsi esiin pusikosta huutaen:
– Oletko sinä se, josta on niin paljon ennustettu? Oletko sinä se, jota me, velhot ja koko kaikkeus olemme odottaneet?
Nuorukainen kääntyi tyynesti ympäri ja vastasi.
– Olen. Minä olen se. Minä, eikä kukaan muu.
Velho syöksyi nuorukaisen jalkojen juureen, otti hänen kiinni hänen jalastaan ja suukotteli sitä. Tehtyään sitä aikansa velho parahti:
– Voi, minä saastainen mitättömyys olen rohjennut tarttua itsensä Pyhyyden jalkaan! Voi, olenko kadotettu?
Velho otti kouraansa maasta ruohoja ja työnsi ne suuhunsa ja mylvi. Sen jälkeen hän sylki ne ja haukkasi suuhunsa multaa.
– Tämän minä ansaitsen, tämän ansaitsen minä, kun olen kajonnut Totuuteen ja Auvoon! Olen mitätön, olen hukassa! Vilkaise minuun armollisesti, niin ehkä vielä toivun! Ei, taas minä tein väärin! Tietysti toivun, jos katsot minuun! Minä epäilin! Voi, onko minulla uskoakaan!
Nuorukainen katsahti velhoon hymyillen.
– Ole rauhassa, vanhus. Minä kohotan sinut suureen arvoon. Olet tehnyt oikein. Olet tunnistanut Suurten Käsien Siunauksen. Olet nähnyt minut, ja minä hymyilen sinulle. Minä loistan sinulle kuin aurinko, vanha mies, ja annan sinulle henkisen nuoruuden. Minä pelastan sinut ja minun ihmeellisyyteni kätkee sinut sisäänsä.
– Ooh, mikä autuus! Olenko kokenut orgasmin?
– Nyt teit synnin, sillä vertasit aikaansaamaani jumalallista valaistumista maalliseen, katoavaan ja lyhytaikaiseen onnellisuuden tunteeseen.
– Olen niin heikko, niin paha, niin vajaa! Voi, tuleeko minusta koskaan parempi? Pitäisikö minun kadota, hukkua, kuolla?
– Jos se on tarpeen, ja jos voit sillä auttaa minua, ilmoitan sen sinulle. Nyt sinun on varmasti parempi elää.
– Aah, kiitos, voi kiitos, kiitos…
Velho makasi maassa pitkin pituuttaan liikkumatta. Nuorukainen nousi ja kosketti häntä päähän.
– Nyt on kuitenkin jatkettava matkaa. Minun on kehityttävä, teidän on kehityttävä, asiamme on kehityttävä!
– Menemmekö kertomaan sinusta maailmalle, oi Suloisuus? kysyi velho.
– Vielä ei ole sen aika. Mutta pian on. Sitä ennen teidän on valmistettava ruokaa.
Nuorukaisella oli huomattavat käteisvarat, samoin tytöllä. He pitivät rahojaan säkissä, eivätkä laskeneet niitä eivätkä pitäneet niistä lukua. Seuraavina päivinä velho ja tyttö tekivät ostokset ja hoitivat kaiken käytännön työn sekä joutuivat kuuntelemaan nuorukaisen opetuspuheita.
– On sääli, että teidän on nyt pestävä pyykkimme ja valmistettava ateriamme, sillä aikaa kun minä vetäydyn korkeuksiini, sanoi nuorukainen. Kun hänen silmänsä muljahtivat ympäri, hän huusi: – Minä kuulen sfäärien musiikkia ja näen ihmeellisiä värejä!
– Uskotko sinä häneen, kysyi tyttö velholta heidän kävellessä sivummalle. – Uskothan? Hänelle on niin tärkeää, että häneen uskotaan.
– Minä en ole mitään ja hän on kaikki, vastasi velho. – Hän on minun omatuntoni ja kaikkeni.
– Niin minunkin, sanoi tyttö. Hän jatkoi arasti: – Oletko sinä ihan loppututkinnon suorittanut velho?
– Olen, mutta ei se ole mitään hänen viisauteensa verrattuna.
– Kiva, että ajattelet noin, mutta useimmat muut eivät ajattele. Koska hän on keskeyttänyt opintonsa…
– …niin häntä voidaan syyttää noituudesta, totta. Mutta vielä hänet löydetään! Kyllä järki voittaa!
– Voi, olisipa niin. Hänen holhoojansa panee hänen tililleen Meritaan kuukausittain suuren summan rahaa, mutta ei hänkään usko. Jos voisit antaa hänelle tunteja velhoudesta, niin tekisin ihan mitä vain…
– Ei hänen viisautensa tarvitse mitään kirjaoppia! tiuskaisi velho.
– Ei viisauden vuoksi, vaan velhojen! Tekisin ihan mitä vain, ole kiltti! Ihan mitä vain…
– Ymmärrän, tyttö. Ota poskeen!
Pian velhon silmät muljahtivat ympäri ja hän kuuli sfäärien musiikkia ja näki ihmeellisiä värejä.
Eräänä myöhempänä päivänä, kun tyttö oli hoitamassa yhteisiä asioita, velho juoksi nuorukaisen eteen juuri, kun hän oli valmistautumassa mietiskelemään.
– Suuri mestarini!
– Sinä tulet huonoon aikaan, olin vetäytymässä yksinäisyyteni täyteyteen.
– Oi suuruuteni, kohtasin äsken suojelushenkeni ja hän käski minun tulla luoksesi.
– Ai, sinullakin on henkisiä ulottuvuuksia! No, sehän on vain hyvä. Mitä siitä?
– Henkiseni käski tuomaan viestin sinulle, minusta hän ei piitannut rahtuakaan.
– Miksei hän tullut minun luokseni itse?
– Hän ei halunnut häiritä Sinun Korkeuttasi.
– Aika ovela kaveri! Hän arvasi, että sinä olisit riittävän tyhmä ja ryntäisit kesken harjoituksieni. Kyllä minä olisin silti hengen voinut ottaa vastaan. Mitä hän siis halusi?
– Hän halusi varoittaa Meritan juonista. Ne aikovat pimittää varasi ja valehdella, että avustuksesi loppuvat.
– Mitä! Sellainen ei onnistu! Menen sinne ja uhkaan heitä ikuisella vihallani!
– Henkiseni sanoi, ettei se ole tarpeen. Riittää, kun vaihdat salasanasi.
– Sinulla on epäkunnioittava tapa kutsua henkiopastasi henkiseksi. Hän on kuitenkin sinua ylempänä. Miksi salasanan vaihtaminen riittää?
– Holhoojasi on jo päättänyt vaihtaa sen turvallisuussyistä ja aikoo ilmoittaa pankille, että se vaihtuu.
– Mutta ne pirulaiset eivät tietenkään aio kertoa sitä minulle! Mutta jos menen sinne itse ja käytän sitä, he joutuvat antamaan rahat niin kuin ennenkin. Oikeastaan voin ehtiä edelle ja vaihtaa sen itse. Sittenpä holhoojani joutuu uskomaan, kuka minä olen, kun minä vaihdan sen siksi, joksi hän oli ajatellut! Mikä henkioppaasi kertoi sen olevan?
– Täysin erilainen kuin ennen. Se on…ööh…”Mikrokosmos”.
– Ei se nyt niin erilainen ole. Entinen oli ”Makrokosmos”.
Äkkiä velho lausui muutaman sanan vieraalla kielellä. Nuorukaisen ilme muuttui epäileväksi.
– Aavistelet oikein, sanoi velho. – Se oli muodonmuutosloitsu. Sinun pitäisi torjua se hyvin nopeasti. Mutta et osaa, etkä ehdi.
Nuorukainen hävisi ja tilalle tuli pieni limainen kuoriainen.
– Olisi kannattanut suorittaa opinnot loppuun, sanoi velho ja liiskasi kuoriaisen.
Kun tyttö palasi, hän itki vain vähän aikaa. Häntä lohdutti suuresti tieto siitä, että nuorukainen oli todella silmänräpäyksessä muuttunut ihmeellisesti.
Velho kuljeksi tytön kanssa viikon verran, mutta pian tyttö alkoi luoda vihjailevia silmäyksiä kaikkiin vähänkin siedettävän näköisiin nuoriin miehiin. Heillä oli asiasta muutama raivoisa riita, mutta tyttö kielsi kaiken. Lopulta velho sai tarpeekseen ja myi hänet ohi kulkeneelle karavaanarille. Sen jälkeen velho meni lähimpään Meritaan.
– Makrokosmos, sanoi velho.