Harri Potaska
11. luku: Sielu terveessä ruumiissa
Huithapeli oli julma laji. Kaksi joukkuetta huiteli luudilla ristiin rastiin ja moukaroi toisiaan. Raajat lentelivät, silmät puhkoutuivat ja hampaat katkeilivat. Vaihtopenkillä kävi kova vilinä ja loitsuhenkilökunta urakoi parhaansa mukaan saadakseen pelaajat takaisin peliin.
– En tunne jalkojani!
– Ei ihme. Ne ovat vielä kentän toisella laidalla.
Katsomossa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
– Tää o taas yks todiste siitä, et kuolemaa ei o, sanoi Harming Rommille.
– Mitenkä niin, ihmetteli Rommi.
– Näi pahaa jälkee ei synny missää tollojen lajissa, mut jos syntys, ni se kiellettäs het. Jokanen pelaaja saa ensluokkasen hoidon pelin päätyttyy, ja vahingot o minimaaliset, paitti mitä ny joskus tulee sekaannuksia. Mut se o elämää se. Ja jumaluuteeha me kaikki kehitytää.
– Kuolema on tosiaan portti korkeampiin todellisuuksiin, totesi Rommi pikkuvanhasti.
– Älä rupee poika mua opettaan, ärähti Harming. – Oommäki käyny tät kouluu ja kuullu noi samat judanssit.
– En tarkoittanut mitään pahaa, sanoi Rommi. – Minusta vain oli hienoa sanoa se, koska se ikään kuin vahvisti sinun sanasi.
– Ookoo, kyl mä tajuun, sanoi Harming leppyneesti. – Katos, Harri sai tällin! Duncan paska-aivo löi sitä jonku jalalla!
Harriin oli todella osunut. Duncan Dragon oli sääntöjen vastaisesti kieltäytynyt luovuttamasta vastustajan irronnutta raajaa lähimmälle urjakkeelle ja oli kiitänyt Harrin kannoille takaapäin. Sopivalta etäisyydeltä hän potkaisi – jos niin saattoi sanoa, hän piteli jalkaa käsissään – Harria takaraivoon, minkä seurauksena Harri putosi luudan selästä. Harri putosi maahan kuin kuollut ja Duncan vihellettiin ulos pelistä.
– Minne sä oot menossa? kysyi Harming nähdessään Rommin nousevan seisomaan.
– Harri tarvitsee apua, sanoi Rommi.
Harming kiskoi Rommin takaisin istumaan.
– Siellon henkilökuntaa just sitä varte. Sä istut siinä ja nautit väkivaltaviihteestä livenä ny!
Rommi rauhoittui hieman nähdessään Harria kuljetettavan paareilla kouluun, ilmeisesti suoraan Kamfeeri-Meerin hoiviin.
– Minä menen katsomaan Harria, sanoi Artemisia.
– Odota, minä tulen mukaan, sanoi Rommi.
– Hullut kakrut, se voi iha hyvin, äyskäisi Harming.
– Jos se on vaikka kuollut! Artemisia kivahti.
– No onks sillä asiat sitte huonosti? Mitä sä voit siinä sitte tehä enään?
– Tuossa on kyllä järkeä, sanoi Rommi. – En taidakaan mennä.
– Minä menen joka tapauksessa, auttoi se tai ei, sanoi Artemisia ja lähti koululle.
– Tämä on aika kiinnostavaa, sanoi Rommi ottaen suuhunsa kourallisen aivokorneja. – Tällaista ei tosiaankaan näe tollojen keskuudessa.
– Eiku just tällästä näkee. Ne ei tajuu, et kuollutta ei kantsi surra, koska se pääsee parempaa todellisuutee. Mut Artsi ei oo viä päässy eroo vääränlaisist tunteist.
– Minä tarkoitin peliä, sanoi Rommi suu täynnä.
Sairaalatiloihin oli helppo löytää, koska urjakkeet kuljettivat koko ajan tarvikkeita ja potilaita sinne ja pois sieltä.
– Viekää takaisin kentälle! kuului terkkarin komentava ääni. – Eivätkö ne tajua siellä ensiavussa, että tänne tuodaan vain ne, jotka eivät ehdi toipua peliajan kuluessa?
– Tuliko Harri tänne? kysyi Artemisia kurkistaen arasti ovelta.
– Harri Potaska? Hetkinen…tuossa! Arpea on vähän vaikea erottaa mustelmilta, mutta kyllä tämä on Harri, sanoi terveydenhoitaja.
– Miten hän voi? Artemisia kysyi.
– Hän on kuollut, vastasi Kamfeeri-Meeri.
– Toipuuko hän?
– Vasta huomiseksi. Onneksi mädäntyminen ei ehdi alkaa, vaikka ulkona onkin lämmintä. Mädäntyneistä on turha toivoa. Ne eivät ole autettavissa.
– Mitä hänelle nyt tapahtuu?
– Hän kokee niin sanotun rajatilakokemuksen ja pääsee näkemään, millaista on tuonpuoleisessa.
– Onpa jännittävää! Artemisia hihkaisi.
– Onhan se, mitäs muuta sitä kuolleena voisikaan. Siinä saa parhaimmillaan todella hyviä värinöitä. Mutta nyt sinun on poistuttava, koska peli päättyy kohta ja tänne tuodaan kaikki uhrit hoitoon.
– Voisinko auttaa jotenkin?
– Pysymällä poissa tieltä, koska et ole vielä käynyt edes pupilliterapiakurssiasi, saati kristallihoitoa. Täällä leikkaavat vain ne, joilla on siihen pätevyys.
Artemisia käveli ulos sairaalasta takaisin kentän laidalle, jossa peli oli juuri vihelletty päättyneeksi. Jälki oli hirveää, mutta osaava kouluhenkilökunta kantoi loukkaantuneet ja kuolleet nopeasti sisään ja kentälle jääneitä raajoja kerättiin ripeästi. Opettajat rehtori Doubledoorin johdolla käärivät hihojaan ylös ja säntäsivät sairaalasiipeen, jossa heitä odotti verinen todellisuus. Useimpien potilaiden ympärillä oli vähintään yksi hoitohenkilökuntaan kuuluva. Ensin he hoitivat ne, jotka huusivat tai valittivat tuskaansa, jotta voisivat sitten keskittyä rauhassa tarkempaa hoitoa vaativiin potilaisiinsa.
– Inkuboidaan!
– 150 milligrammaa lepakon rapaa! Heti!
– Kohdistakaa kvartsikiteet maksaan!
– Hierokaa kovemmin! Siitä ukkovarpaan takaa! Juuri niin, nyt kouristukset loppuivat!
– Käsien on oltava vähintään viiden senttimetrin päässä, jotta vaikutus on tehokas!
– Onko jollain ylimääräistä korvaa? Täältä puuttuu yksi.
Rehtori oli jo päässyt leikkaamaan. Hän silpoi, katkoi, repi, ompeli ja ratkoi, uudestaan ja uudestaan, kunnes oli kutakuinkin tyytyväinen aikaansaannokseensa.
– Täydellinen, vaikka itse sanonkin, hymisi Doubledoor. – Täydellinen svastika. Kaikki raajat taipuvat samaan suuntaan.
– Hakaristissä ei ole viittä sakaraa, herra rehtori.
– Mitä? Katos vaan, niinpä, ei olekaan, ihan totta. Mitäs tästä sitten puuttuu?
– Pää, herra rehtori.
– Ai jaha, se on huonompi homma. No, tämä oppilas jatkoi kulkuaan parempaan maailmaan. Missä on seuraava potilas?
Yksi leikattu potilas oli jo heräämässä.
– Tuokaa peili, minuun osui kasvoihin, tyttö sanoi. Kun peili tuotiin hänen eteensä, hän vilkaisi siihen ja purskahti itkuun. – En minä näyttänyt tuollaiselta! Minä olin ihan kaunis!
– Sille ei voi enää mitään. Koska meillä ei ollut vielä tuoreita luokkakuvia käytössämme, emme voineet tietää, miltä sinä näytät.
Kaiken verisen hyörinän keskellä Harri makasi tyynenä ja liikkumattomana. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Se ärsytti häntä.
– Hei, kuulkas nyt! Minut on jätetty täysin ilman hoitoa! Katsokaa! Makaan tuossa ihan yksikseni, eikä kukaan liikauta eväänsäkään minun suuntaani! Kuuleeko kukaan? Miten te voitte jättää minut noin? Ei edes kylmää käärettä tai mitään! Hei, mitäs tämä on? Miksi poistuin sairaalasta? Kaiken lisäksi katon läpi! Jee, taidan ollakin vähän parempi velho kuin luultiinkaan! Mutta miten minä voin olla täällä, jos olen siellä?
Harri ei ehtinyt kauhistua, sillä hän kuuli suloista kilisevää ääntä, joka täysin vei hänen huomionsa. Hän katseli edessään avautuvaa tunnelia, joka näytti pimeältä, mutta jonka päässä vilkkui kirkas valotuikku.
– Olenko menossa tuonne? Mikä juttu tämä on?
Samassa Harri imaistiin tunneliin. Sen seinämillä hän näki otoksia tähänastisesta elämästään, valokuvia perheestään, ystävistään, aterioistaan ja ihastuksistaan.
– Peggy, Sue, Linda, hei, en pitänyt Lindasta oikeasti!
Pitkän tyttösarjan päässä oli kuva myös Artemisiasta.
– Artemisia on ihan ok. Hän on sitä paitsi velho, eikä tollo, kuten nuo muut. Mutta miksi hän on täällä? En minä tykkää hänestä – sillä lailla.
Tunnelin suu alkoi olla lähellä ja sieltä kajastava valo peitti alleen kaiken muun. Harri olisi mielellään katsellut vielä joitain kuvia, mutta hän ihmetteli kuvien vähyyttä. Hän tajusi eläneensä vasta vähän aikaa, mutta lähestulkoon pääasiatkin vaikuttivat aika valikoiduilta. Olisi ollut kiinnostavaa katsella myös kuvia aiemmista elämistä, mutta niitä ei näkynyt. ”Se ei voi johtua siitä, että valokuvausta ei ollut vielä keksitty”, tuumi Harri.
Kun Harri putkahti pois tunnelista, hän huomasi istuvansa vehreällä nurmella, niin vihreällä ja kuohkealla, ettei Maapallolla missään. Aurinko paistoi kuin sunnuntai-iltapäivinä vähän puolenpäivän jälkeen. Kaikki näytti olevan säntillisesti hoidettu, aivan kuin golfradalla. Pian Harrin eteen kurvasi golfkärry.
– Siltä tämä minusta vaikuttikin, sanoi Harri kärryä kuljettavalle valkoiselle, liehuvatukkaiselle hahmolle, jonka sukupuoli ei ilmennyt vaaleiden vaatteiden laskoksista.
– Terve, Harri Potaska, sanoi hahmo. – Olen Aryantarwa, sieluoppaasi tällä käynnillä. Hyppää kyytiin!
Harri nousi autoon ja he huristelivat reippaasti.
– Ajat aika lujaa, sanoi Harri. – Mihin meillä on kiire?
– Olet täällä vain käymässä, Harri hyvä. On ehdittävä näyttää sinulle vähän paikkoja, ennen kuin aikasi menee umpeen. Sitä paitsi, golfaajat saapuvat kohta, eivätkä he pidä siitä, että viheriöllä touhutaan muuta.
Harri ehti totuttautua tuulenvireeseen kasvoillaan ja ummisti silmänsä, kun kärry äkkiä pysähtyi.
– Mitäs nyt? ihmetteli Harri.
– Sinä varmaan haluaisit ajaa, sanoi Aryantarwa.
– Voinko minä? Tarkoitan, etten ole koskaan ajanut autoa.
– Olethan, edellisessä elämässäsi.
– Mutta siitä on jo niin kauan. Tarkoitan, etten ole ajanut autoa nykyisessä elämässäni.
– Kaikki hyödyllinen opittu palautuu mieleen sielussamme. Vaihdetaan, sanoi Aryantarwa ja nousi pois kuskin paikalta.
Harri siirtyi ajajan paikalle ja Aryantarwa istuutui pelkääjän paikalle. Hän tarttui Harria käteen.
– Ja muista, Harri, missä olet. Mitään pahaa ei voi sattua, joten älä pelkää!
– Ajattelin sanoa saman sinulle, nauroi Harri ja painoi kaasua.
Harri ajoi kuin ei koskaan ennen ja hänen oppaansa selosti vastaantulevia ihmeellisyyksiä. Tenniskenttien kohdalla Harri hiljensi ja lopulta pysäytti kärryn.
– Niin, meillä on täällä massakentät, sanoi Aryantarwa.
– En minä sitä, sanoi Harri. – Vaan tuo mies tuolla toisella puolen kenttää näyttää etäisesti tutulta.
– Ok. Ajetaan sinne, sanoi opas.
Harri kurvasi haluamaansa paikkaan ja tavoitti näkemänsä miehen.
– Anteeksi, hyvä herra, että häiritsen teitä, mutta luulen nähneeni kasvonne jossain.
– Katsos, aito engelsmanni! naurahti mies, joka oli iso, karvainen ja aavistuksen karkean oloinen. Hänen murteensa oli vanhempaa, satamajätkän tai merimiehen tai kenties kaivosmiehen kielenkäyttöä. – Eipä ole hetkeen tullut maanmiestä, tai maanpoikaakaan, vastaan täälläpäin. Näitä otteluitakin käyn lähinnä jenkkejä vastaan.
– Osaisitteko sanoa, miksi olette niin tutun tuntuinen?
– No joo, se voi johtua siitä, että olin aikanani jonkin sortin julkku, en ehkä ihan puhtoisimmasta päästä julkimoita minä.
– Olen Harri Potaska, Lontoosta. Entä te, herra…?
– Sean O’Caseyhän minä, Dublinista. Hauska tutustua, sanoi mies ja ojensi kätensä, johon Harri tarttui heti. Käsi oli vahvan miehen, jota vuodet eivät olleet heikentäneet ja ranne oli kuin parhaan tennisammattilaisen.
– Joo, jatkoi mies, olin tuossa viime vuosisadan alkupuolella tunnettu murhamies. Uhreja oli toistakymmentä, joista tuomittiin. Kaikki ei koskaan selvinnyt. Mutta riitti se hirttämiseen.
– Nyt muistan, sanoi Harri. – Olen nähnyt kuvanne lehdissä tai kirjoissa.
– Joo, niitä varmaan julkaistiin aika lailla, jo eläissäni, miksei sen jälkeenkin. Oli ne kaikki pikku etsivät niin ylpeitä työstään.
– Miten te olette täällä? Harri paukautti ja tajusi sitten kysymyksensä epäkohteliaisuuden. – Anteeksi, en tarkoittanut –
– Ei se mitään, poika. Se oli ihan luonnollista. Katsos, kosmisessa mitassa se ei ole mitenkään kummallista, mutta myönnän, että olin itsekin hämmästynyt päästyäni tänne. Odotin koko ajan jotain jekkua, mutta ei! Täällä sitä vain oltiin eikä päästy pois. Tai joo, jouduttu.
– Miten olet joutunut kohtaamaan menneisyytesi? kysyi Aryantarwa. Harrilla oli mielessään jotain samansuuntaista, mutta hän oli tyytyväinen, kun joku muu esitti kysymyksen.
– Se on ollut vaikea kasvun paikka, sanoi irlantilainen. – Olen joutunut tarkastelemaan tekojani ankaran kriittisesti. Vasta täällä sitä tajuaa, että kaikesta joutuu maksamaan. Kaikki täytyisi tehdä täydellisesti, muuten lasku lankeaa.
– Millä tavalla täällä joutuu maksamaan? kysyi Harri.
– Tietoisuus siitä, että on tehnyt väärin, painaa alussa aika raskaasti. Tuntui ihan, ettei sen kanssa voi elää, vaikka se vasta oli hassu ajatus täällä! Kaikki olisi pitänyt tehdä täydellisesti omistautuen asialleen, mikä se kullakin sitten on. Löysäily, johon oli niin helppo sortua eläessä, tuntuu täällä aluksi taakkana. Kunnes tajusi Kokonaisuuden. Niin kuului olla silloin, nyt siitä on päästävä, se on tasattava, kuitattava, ja sitten mentävä eteenpäin. Täydellä sydämellä – täällä kuljetaan vain täydellä sydämellä, poika. Sillä puolella sitä kulki niin usein puolisydämisesti.
– Mikä se teidän asianne oli? kysyi Harri. – Se, mille piti omistautua?
– Juuri se, mitä kulloinkin teki. Joo, kaikki tehty ja tekemättä jätetty. Se vasta on puolisydämisyyttä.
– Mutta tehän olitte murhaaja? hämmästeli Harri.
– Joo. Senkin voi tehdä oikein. Täyssydämisesti tai puolittain. Jos ei ole täysillä mukana, olisi parempi jättää tekemättä.
– Entä uhrinne?
– Joo, ne ovat tulleet paiskaamaan kättä. Eivät ole muistelleet pahalla, koska menneet ovat menneitä. Siitä minä oikeastaan ihailen heitä. Taaksepäin ei kannata katsella, jos on jo sujut menneisyyden kanssa. Niin kuin sanoin, minä en alussa ollut ja siinä juuri uhrini auttoivat kovasti. Opin hyväksymään itseni ja tekoni osana kehitystäni. Uhrini osoittivat suurta ymmärtämystä vaikeuksilleni ja he sanoivat, että tällä puolella he tajusivat, kuinka vaikeaa minulla oli ollut. Olin ollut epävarma, rikkinäinen ihminen. Minulla oli paha olla, mutta koska kukaan ei auttanut, purkautuuhan se miehen ahdistus jotenkin! Tunsin oikein ylpeyttä uhreistani ja harmittelin, etten ollut tutustunut heihin paremmin siellä puolella. Heistä huokui sellaista ylimaallista harmoniaa. He ovat oikein hienoja ihmisiä.
– Hienoa, että heistä on ollut apua, sanoi Harri. – Luulisi, että he olisivat suhtautuneet hieman toisin.
– Täällä tulee monia yllätyksiä, sanoi irlantilainen. – Mutta vanhempiani en ole vielä tavannut. He eivät ole pystyneet kohtaamaan minua. Kaikki oli heidän syytään, se ahdistus ja tuska, joka poltti sisälläni. Siksi minusta tuli se, joka tuli. Isä löi, äiti joi. Isäkin joi. Ja äiti löi, mutta vain, kun isän silmä vältti.
– Kamalaa, sanoi Harri. – Minua on vain vähän piiskattu.
– Olen antanut jo heille anteeksi. Mielestäni he voisivat jo tulla tervehtimään. Se on ehkä viimeinen etappi. Sitten olen tehnyt kaiken selväksi elämäni suhteen.
– Anteeksi, mutta mikä hopeanvärinen naru teillä roikkuu selässä? kysyi Harri.
– Ai se! Joo, se on viimeinen siteeni menneeseen elämääni. Hopealankani jäännös. Se yhdisti minut ruumiiseeni. Otan sen pois, kun olen tavannut vanhempani. Se on kuin symboli. Sinun hopealankasi on vielä kiinni ruumiissasi.
– Onko minullakin hopealanka? Harri katsoi kysyvästi myös Aryantarwaan.
– Totta kai on. Kaikilla elävillä on. Kuolleet eivät tarvitse enää kehonsa liekaa.
Harri kauhistui.
– Minun lankani mahtaa sitten olla aivan hirveässä sotkussa, koska olemme tulleet aika matkan, emmekä ollenkaan suorinta reittiä!
– Ei se mitenkään sotkeudu. Se on enemmän henkistä laatua.
– Minä…en näe sitä, Harri sanoi koettaen samalla katsella olkapäidensä yli.
– Tuossahan se on, sanoi irlantilainen ja osoitti Harrille, mihin tämän pitäisi katsoa. – Sitä on hankala nähdä muuten kuin sisäisellä silmällä, täälläkin, jos ei ole kuollut.
– Tunsin nykäisyn, sanoi Harri. – Toisenkin. Ja taas!
– Se on merkki siitä, että sinun on palattava ruumiiseesi, sanoi Aryantarwa. – Aikasi on kulunut loppuun. Tällä kertaa.
– Mutta haluaisin jäädä tänne! Harri sanoi kiihkeästi. – Täällä on niin hienoa, niin upeaa. Minulta jää näkemättä niin paljon.
– Kaikella on aikansa, Harri, sanoi Aryantarwa melkein ärsyttävän tyynesti. – Sinun tehtäväsi jatkuu.
Nykäisyt lisääntyivät ja tihentyivät ja koventuivat. Harrin oli entistä hankalampi vastustaa niitä.
– Voisin vaikka pelata tennistä!
Ratkaiseva nykäys vei Harrilta jalat alta. Hän lensi, putosi ja kieppui tunneliin, joka muistutti kovasti tunnelia, jonka kautta hän oli saapunut. Tunneli päättyi, mutta Harri ei vielä ollut ruumiissaan. Hän leijui avaruudessa, hän näki auringon nousevan ja kuun väistyvän, hän näki tähtien tuikkivan kilpaa, ja hän näki maapallon allaan suurena, sinisenä ja valkoisena, lämpimän sykkivänä sylinä, joka veti lastaan puoleensa vastustamattomalla voimalla. Harri koki yhtä aikaa suunnatonta avaruuden tunnetta, kun hänen mielensä käsitti koko sen hetkisen maailman kaikkeuden, ja pohjatonta haikeutta olevaisuutensa pienuuden vuoksi. Hän näki myös oman hopealankansa, jossa oli kuin olikin yksi solmu. ”Hah! Ei muka mene sotkuun”, hän ajatteli.
– Hän elää! Jee! Huutaja oli Rommi. Kaikki hänen ystävänsä näyttivät hyvin iloisilta. Mutta Harri oli niin surullinen, että hän käänsi heille selkänsä ja nukahti syvään uneen.