Sadut

Saduista

Opiskeluaikoinani luin maailmankirjallisuuden klassikoita Shakespearen näytelmistä Hans Christian Andersenin satuihin. Molemmat kokonaisuudet tekivät vaikutuksen, mutta olivat myös epätasaisia. Andersenista huomasi, ja selvisi sekä tarinoista että elämäkerrasta, ettei hän ollut varauksetta innostunut satujensa suosiosta, koska suuri yleisö jätti hänen romaaninsa ja näytelmänsä vähemmälle huomiolle, jos kohta niitäkin luettiin ja esitettiin. Ajan kuluessa hän koki satujen kirjoittamisen suorastaan taakkana, eikä kyennyt enää luomaan ensiluokkaisia kertomuksia.

Aika pian luettuani Andersenin kaikki sadut, keväällä 1994, huomasin isoäitini kirjahyllyssä pienen satukokoelman, Alisa Myllyn ”Sokeripuu”, johon en ollut kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota, vaikka isovanhemmillani oli muutamia lastenkirjoja, joita usein lueskelin lapsena erityisesti kuvien vuoksi. Selailin kirjaa ja kuvitus oli viehättävää, joten lainasin sen. Luettuani totesin, että vaikken ehkä kirjoittaisi yhtä hyviä satuja kuin H.C. Andersen, aina minä tämän kirjoittajan voitan.

Eräänä päivänä, pari viikkoa sen jälkeen, käytyäni yliopistolla näin Porthanian edessä partiolaisia paistamassa muurinpohjalettuja. Mieleeni juolahti sanaleikki ”muurinpohjapuuro” ja ensimmäisen satuni idea oli siinä. Pian ideoita alkoi syntyä lisääkin ja huomasin tarinoiden keksimisen hauskuuden. Luin satukirjoja arvostetuilta tekijöiltä, klassikkoja ja uudempia, ja vertailin ideoitani ensin varmaankin alitajuisesti mutta pian täysin tietoisesti. Uskoin olevani erittäin hyvä.

Seuraavina vuosina horjuin omakustantamisen ja kustantajille tarjoamisen välillä. Vasta vedonlyönti kavereiden kanssa johti siihen, että päätin tarjota satujani kustantajille. Syynä tähän oli myös kustantamisen vaikeus ja kalleus sekä se, että minun ei tarvitsisi huolehtia kuin kirjoittamisesta. Alkutalvesta 1998 sitten lähetin vaatimattomat neljä satua ensimmäiselle kustantajalle, joka tuli mieleeni. Uskoin, että siellä huomataan, että nyt on löytynyt Andersenin veroinen kirjailija.

Satuni palautettiin hylättyinä ja vielä jonkun esilukijan kielteisen arvion kera. Isku oli valtava, mutta sitten lähetin ne muille kustantajille, useammalle yhtä aikaa. Vuoden loppuun mennessä kaikki olivat hylänneet satuni. Olin hyvin pettynyt ja järkyttynyt heidän arvostelukyvyttömyydestään.

Lopulta päätin julkaista satuni itse. Keväällä 1999 otin elämäni ensimmäisen pankkilainan palkkaani vastaan – vakipankkini ei sitä myöntänyt, joten vaihdoin pankkia lennosta! – 10 000 markkaa, jonka maksoin takaisin ehdottamani aikataulun mukaisesti neljässä kuukaudessa. Valitettavasti en voinut maksaa sitä kirjani tuotoilla, sillä vaikka kirjaa myytiin mukavasti asuinpaikkakunnallani, en osannut markkinoida sitä laajemmin. Kirjani tosin arvosteltiin ystävällisesti maakuntalehdessä ja entisen kotipaikkakuntani lehdessä, sekä yleisradion aluetoimituksessa, joihin olin yhteydessä, joten en voi sanoa jääneeni vaille huomiota. En kuitenkaan ollut riittävän sinnikäs, enkä miettinyt, miten tästä eteenpäin. Tarjosin satujani moneen eri paikkaan: teattereille, Ylelle ja paikallisradioille sekä luonnollisesti kustantajille. Kun vastauksia tuli, ne olivat poikkeuksetta kielteisiä,.

2002 Suomessa oli jonkinlainen satubuumi, jolloin Helsingin Kaupunginteatteri ilmoitti aloittavansa satulukusarjan. Otin yhteyttä dramaturgiin, joka pyysi saada kirjani luettavakseen. Viikon kuluttua hän soitti ja kertoi, että kirjani otetaan ohjelmistoon! Sain sopimuksen postitse. Syksyllä teatteri kuitenkin lopetti satujen lukemisen, eivätkä he koskaan ehtineet minun satuihini. Luulen, että syynä oli vähäinen kuuntelijamäärä, kun yhden lipun hinta oli viisi euroa. Tarhatädit ja luokat jäivät todennäköisesti tulematta, enkä usko perhepäivähoitajienkaan aivan heti menneen.

Arvostelukykyisten lukijoiden ja kuulijoiden, joita poikkeuksetta olivat tietysti lapset, mutta myös aikuiset, yksiselitteisen myönteisestä palautteesta huolimatta päätin olla kirjoittamatta satuja, koska minusta oli väärin, että kuoltuani muut hyötyisivät työstäni, vaikka minä en eläissäni. Ideoita ei tietenkään voi estää tulemasta, joten niitä kertyi kirjoittamattomuudestani huolimatta. Mutta johonkin aina päättyy itsetuhoisuuskin. Jokunen vuosi sitten minulla oli nettisivut, jossa olivat sekä satuni että romaanini. Nyt ne ovat esillä jälleen, suomeksi ja ilmaiseksi. Olisihan kovin onnetonta, jos ihmiset joutuisivat maksamaan sellaisesta, josta ei kustantajien mielestä kannata maksaa! Ehkä englanninnokset ovat sitten jo maksun väärttejä…

Sadut ovat uskoakseni metsästystarinoiden ohella ihmiskunnan vanhinta kertomusperinnettä. Uskonnollisiin kertomuksiin verrattuna niiden etuna on, ettei niitä tarvitse ottaa vakavasti. Silti tai kenties juuri siksi niiden vaikutus on valtava, mutta inhimillinen. Monille uskonnollisille tarinoille on käynyt samoin ja vielä useammalle soisin käyvän niin.

Eurooppalainen satu alkaa kreikkalaisista, joista Aisopos eläintarinoineen on tunnetuin. Tämän runomuotoisen lyhyttarinoiden perinteen parhaimmistoa ovat La Fontaine ja Krylov. Kansansadut ja niistä kehittynyt klassinen taidesatu ovat pääasiassa proosaa, mutta runomittaa pitemmissä saduissa käytti ainakin Pushkin. Suorasanaisen kertomuksen suuri linja kulkee Charles Perrault`n, kreivitär d’Aulnoyn sekä Wilhelm ja Jacob Grimmin kautta Anderseniin. Viimeinen klassista tyyliä ja tasoa edusti Oscar Wilde kahdella pienellä kokoelmallaan 1800-luvun loppupuolella.

Yksittäisiä mestariteoksia ovat luoneet muutamat muutkin, huomattavimpina Marie Leprince de Beaumont (”Kaunotar ja hirviö”) ja George Sand (”Poika ja kimalainen”). de Beaumont oli nimenomaan lastenkirjailija, mutta muu tuotanto ei ole ilmeisesti kestänyt aikaa samalla tavalla. Yhdenkin erinomaisen tarinan kirjoittaminen on poikkeuksellinen saavutus, mutta on hiukan kummallista, että toista samantasoista ei sitten enää synnykään. Wilde taas selvästi pilasi pari satuaan; ”Satakieli ja ruusu” päättyy sadulle sopimattomasti onnettomasti ja samaa vikaa on myös tarinassa ”Uskollinen ystävä”. Wilde oli juhlittu kirjailija, mutta hänen satuihinsa ei kiinnitetty huomiota hänen elinaikanaan. Ehkä ne olivat hänelle, kuten aluksi Andersenille muutama vuosikymmen aiemmin, hetken oikku. Wilde viittasi saduissaan kauniisti Anderseniin, ja on suuri vahinko, ettei hän kirjoittanut enempää. ”Onnellinen prinssi” ja ”Itsekäs jättiläinen” ovat täysin Andersenin mestariteosten veroisia.

Romaanimuotoisena satu muuttui hiukan erilaiseksi, koska satu perinteisesti on novelli, lyhyt kertomus. ”Lastenkirjallisuus” ei ole kovin hyvä käsite tarkoittamaan pelkästään romaanimuotoista lastenkirjaa, mutta niin näyttää suomessa käyneen. Carlo Collodin Pinokkio, C.S. Lewisin Narnia-sarja ja Astrid Lindgrenin pääasiallinen tuotanto kuuluvat tähän joukkoon. Satuja ne eivät ole pituutensa puolesta, mutta enemmän ne ovat satuja kuin mitään muuta kirjallisuudenlajia.

One Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *