Muurinpohjapuuro ja kolme muuta satua


Kissanpoika ei voinut kuvitellakaan, että samat ihmiset, jotka paijasivat ja hellivät ja antoivat kermaa lautaselta, saattaisivat tehdä jotain pahaa. Mutta sika hymyili itsekseen ja ummisti silmänsä tai ainakin melkein ummisti, sillä kissanpojasta tuntui, että sika nautti kiusaamisesta ja tarkkaili nyt salaa.

–        Eivät ne ole samat ihmiset, sanoi kissanpoika lopulta.

Sian silmä värähti. Se oli kuin olikin ollut raollaan.

–    Ovat ne. Ihan samat. Röh röh röh! Sian koko olemus pelotti kissanpoikaa niin, että se otti tassut alleen ja juoksi takaisin laitumelle, mutta ei nautojen luokse. Laitumella omassa haassaan järsi ruohoa korkea hoikkakinttuinen otus, joka oli vaaleanruskea muuten, paitsi että sillä oli valkea harjas ja otsassaan valkoinen tähdenmuotoinen kuvio. Kissanpoika meni otuksen luo ja naukahti.

–        Hyvää päivää! Minä olen kissanpentu. Kuka sinä olet?

Otus nosti katseensa ruohosta ja hirnahti.

–        No niinpä näkyy!

Siinä vasta outo nimi, ajatteli kissanpoika, mutta ei tietenkään sanonut sitä ääneen, sillä toisten nimille ei saa naureskella. Kun otus sitten vain jatkoi ruohon näykkimistä, valtasi kissanpojan suuri koti-ikävä, jollaista se ei ollut tuntenut koskaan aikaisemmin ja siksi se sanoi:

–        Minä haluan päästä kotiin ja toivoisin, että auttaisit minua.

–        Minä olen polle, sanoi otus, joka vaikutti kissanpojasta ikivanhalta ja vähän höppänältä, vaikkei kissanpoika tietenkään sanonut sitä ääneen.

–        Olen käynyt jo naudan ja sian luona, mutta ne eivät kertoneet, miten pääsisin kotiin, sanoi kissanpoika ja yritti pidätellä kyyneliä.

–        Mjaahahaa, sanoi polle, taidat olla vielä niin pieni, ettet vietä öitäsi tallin vintillä. Sinne osaisin sinut kyllä opastaa.

–        Etkö sinäkään tiedä, missä minä asun herra no-niinp- ei kun polle? kysyi kissanpoika, jonka silmäkulmasta vierähti yksi kyynelhelmi vastustuksesta huolimatta.

–        Juuhuhuu, eiväthän naudat mitään ymmärrä, eivätkä siat kerro, vaikka luultavasti tietävät.

–        Tiedäthän sinä, missä minä asun, tiedäthän! kissanpoika nyyhkytti. – Sinun täytyy tietää!

Polle katsoi alas kissanpoikaan, tällä kertaa hyvin tarkasti mutta ystävällisesti. Sitten se pudisti päätään.

–        Nii-in, en minä taida sitä valitettavasti tietää. Mutta jos sinulla ei ole paikkaa mihin mennä, voit jäädä minun luokseni. Laitumella riittää tilaa useammallekin.

Kissanpoika oli niin murheissaan, ettei se ymmärtänyt kiittää hevosta kiltistä tarjouksesta. Mutta mitäpä on vierastupa omaan kotiin verrattuna!

–        Mutta tiedän kyllä erään, joka saattaa tietää, sanoi polle. – Vahtikoira. Hän tuntee kaikki talon väkeen kuuluvat ja haukkuu vain vieraille. Siis: jos koira ei hauku sinulle, kuulut tänne.

Sitten polle neuvoi kissanpojalle, miten tämä löytäisi vahtikoiran ja sitten kissanpoika pinkoi kovaa vauhtia pois laitumelta navetan luo, jonka edessä piti oleman pieni koppi, jossa vahti hoiti virkaansa. Niin olikin. Tosin koppi oli kissanpojan mielestä suuri ja suuri oli sieltä pilkottava pääkin. Koiran silmät olivat kiinni, joten kissanpoika hiipi oikein hiljaa oikein lähellä ja naukahtikin hiljaa.

–        Hyvää päivää, herra vahtikoira. Minä olen kissanpentu. Osaisitteko neuvoa minulle tien kotiin?

Koira avasi heti molemmat silmänsä ja säntäsi viivana pystyyn ravistellen itseään niin rajusti, että kettinki vain kalisi. Se työnsi kuononsa miltei kiinni kissanpoikaan, joka huomasi olevansa vähän jopa kuonoa pienempi, mistä moinen kumma ajatus sitten mieleen juolahtikaan. Kissanpoika huomasi myös, että vahtikoiralla oli kellertävät, mutta silti aika terävän näköiset hampaat, joista jotkut näyttivät yhtä isoilta kuin kissanpojan tassut. Seuraavaksi kissanpoika kummasteli kovaa vapinaa, jota se tunsi kuononnypykästään aina hännäntypykkäänsä saakka, kunnes tuli ajatelleeksi, ettei herra vahtikoira ollut vastannut sen kysymykseen, vaan murisi yhä vain kovemmalla äänellä. Lopulta kissanpoika huomasi juoksevansa suoraa päätä pakoon navetan kulman taakse. Koira juoksi perässä, ja siinä olisi voinut käydä ties miten hullusti, ellei koira olisi ollut kiinni ketjussa. Sydän väpättäen kissanpoika kuunteli, kuinka koira haukkui muutamia kertoja ja raahautui sen jälkeen takaisin koppiinsa.

–        Anteeksi, mutta voitko väistyä tieltäni, kot, tieltämme?

Kissanpoika oli niin unohtunut kuuntelemaan koiraa, ettei se ollut huomannut, kuinka sen taakse oli saapunut värikäs, päätään nykivä, mutta silti erittäin arvokkaannäköinen otus, jonka takana seurasi monta vähän samannäköistä, mutta pienempää, eikä aivan yhtä riemunkirjavaa otusta, joiden takana puolestaan seurasi runsas joukko kissanpoikaakin pienempiä kirkkaankeltaisia otuksia. Siinä olikin hieno rivi otuksia! Hienointa tässä oli kissanpojan mielestä kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa joku oli puhunut hänelle ensiksi. Siksi kissanpoika aloitti ilahtuneena: – Hyvää päivää! Minä olen kissanpentu –

–        Kyllähän minä sen näen, keskeytti etummainen otus, ja arvaapa, kiinnostaako se minua, kot, meitä!

O-ho! Noin korea ja noin epäystävällinen.

–        Mutta minä haluaisin vain tietää, miten pääsen kotiin, sanoi kissanpoika hämmästyneenä.

–        Niinhän me kaikki. Sinä satut nyt kuitenkin olemaan minun, kot, meidän tiellämme, mutta me tuskin sinun tielläsi, joten etköhän siirry sivuun, sanoi etummainen, hyvin kirjava otus.

–        Ai, kun hienoa, huudahti kissanpoika. – Jos tiedätte, ettette ole minun tielläni, niin silloin varmaan tiedätte, missä se on! Itse en näet tiedä sitä, mutta juuri sen tiedon minä tarvitsisin päästäkseni kotiin.

Etummainen otus katsoi kissanpoikaan tyrmistyneesti, mutta havahtui takaansa kuuluviin ääniin: – Mikä maksaa, mikä maksaa? Miksi jono ei kulje?

Sen enempää ei kirjava etummainen tarvinnut, vaan napautti terävällä nokallaan kissanpoikaa keskelle päälakea. Siitä paikasta kissanpoika juoksi itkien lähimmän puun juurelle ja siellä se hankasi käpälillään kipeää kohtaa. Koskaan ei kissanpoika ollut ollut yhtä yksin maailmassa. Sitä oli loukattu ja satutettu, eikä kukaan välittänyt.

Yhtäkkiä iskeytyivät terävät hampaat kissanpojan niskaan. Vaikka kissanpoika kuinka koetti pyristellä vastaan ja rimpuilla, niiden ote ei hellittänyt. Samassa kuului tuttu hyrinä. Se olikin isä! Isäkolli oli löytänyt kissanpojan puun juurelta, siepannut suuhunsa ja kantoi sitä nyt kotiin emon luokse. Isän hampaat pistelivät, ja emon torut samaten, mutta kun emo sitten oli nuollut kissanpojan puhtaaksi, sai kissanpoika latkia kermaa lautaselta, minkä jälkeen emon sylin ja sisarusparven lämpö tuudittivat kissanpojan lempeään, rauhaisaan uneen, mihin mikään mahti maailmassa ei pääse tunkeutumaan.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s