Muurinpohjapuuro ja kolme muuta satua


Ei se pelaa, joka pelkää

Arpakuutio oli katsellut tiimalasia sillä silmällä jo sen verran kauan ja niin silmiinpistävästi, ettei ihastuminen ollut enää mikään salaisuus. Olihan tiimalasi suorastaan huomiotaherättävän solakka, symmetrinen, eli ylä- ja alaosaltaan tismalleen saman näköinen, sekä kaikkia muita, pelikorttejakin, pitempi. Sen ohuen lasin sisässä oli hienoa valkoista hiekkaa, joka valui jyvä kerrallaan ylemmästä osasta alempaan ja kun alempi oli saanut vastaanottaa koko kasan, saattoi tiimalasi kääntyä aivan ylösalaisin, jolloin alemmasta tuli ylempi ja hiekka valui ylemmästä alempaan. Arpakuutiota tämä ei kuitenkaan haitannut, pikemminkin päinvastoin.

Yhtään sanaa ei arpakuutio kuitenkaan ollut koskaan päässyt ihastukselleen sanomaan, sillä ne liikkuivat eri piireissä. Siinä missä arpakuutio kaveerasi ässien ja kuvakorteista vain jätkien, toisin sanoen sotamiesten kanssa, oli tiimalasi jostain syystä hyväksytty peräti neljän maan hallitsijaparien seuraan. Tästä huolimatta arpakuutio ei päästänyt tiimalasia hetkeksikään silmistään. – Mitkä muodot, se ihaili. – Kuinka ihanan kapea lantio, oikea ampiaisvyötärö!

–        Kuules, noppa, sanoi herttaässä kerran ystävälleen, eiköhän sinun olisi jo aika tehdä aloite? Ei tuosta tuijottelusta mitään synny, vaan sinun on tehtävä hänelle tunteesi tiettäväksi.

–        Olet oikeassa, arpakuutio sanoi jännityksestä täristen. Tällaista tunnetta sillä ei ollut ollut milloinkaan aikaisemmin, ei edes niillä kerroilla, jolloin se oli kaksoisveljensä kanssa valmistautunut antamaan parastaan, kuutosparin.

–        Mutta jos epäonnistun?

–        Rohkeutta, hyvä mies, sanoi herttaässä.

–        Toivota minulle onnea, sillä sitä minä todella tarvitsen! Ja ystävä toivotti niin kuin ystävän kuuluu.

–        Arpa on heitetty! sanoi arpakuutio ja lähti vierimään kohti ihastustaan: kuutonen, kolmonen, kakkonen ja niin edelleen.

Saavuttuaan tiimalasin luo arpakuutio pakottautui änkyttämään tervehdyksen ja sanoi sitten: – Olen katsellut sinua jo jonkin aikaa…

–        Olen huomannut, sanoi tiimalasi.

–        …ja haluaisin vain sanoa, että olen ihastunut, ei vaan rakastunut sinuun aivan silmittömästi.

–        Olen tietysti imarreltu, sanoi tiimalasi, mutta en usko, että meistä tulee pari.

Vaikka tiimalasi sanoi tämän aivan ystävällisesti, oli arpakuutio järkyttynyt.

–        Miksi ei? Onko sinulla joku toinen?

–        Se taas on minun asiani, eikö vain, tiimalasi sanoi.

–        Olisi helpompaa, jos kertoisit syyn, sanoi arpakuutio.

–        Ei ole ketään toista, mutta en suoraan sanottuna usko, että meidät olisi tehty toisiamme varten.

Siihen oli arpakuution tyytyminen ja allapäin se vaelsi pois ihastuksensa luota.

Jonkin ajan perästä huhuttiin tiimalasin olevan suhteissa jokeriin. Arpakuutio pahoitti mielensä, sillä olihan tiimalasi vakuuttanut, ettei sillä ollut ketään toista. Aikansa asiaa mietittyään arpakuutio oikein suuttui ja marssi päättäväisesti suoraan tiimalasin luokse, vaikka meneillään olivat juuri ruutuhovin kutsut, joihin osallistui koko pakka – ja tiimalasi.

–        Haluan puhua kanssasi, tiuskaisi arpakuutio.

–        Älä vain järjestä mitään kohtausta täällä, sanoi tiimalasi ja vei arpakuution sivummalle. – Mitä nyt? kysyi tiimalasi ärtyneenä.

–        Sinä sanoit, ettei sinulla ole ketään ja nyt puhutaan jokerista! arpakuutio sanoi.

–        Oletpa lapsellinen! Itse päätän, kenen kanssa seurustelen.

–        Syyn olisit voinut kertoa suoraan. Mikä minussa sitä paitsi on vikana?

–        Ei mikään, sanoi tiimalasi. – Menisit jo pois.

–        Sano suoraan vain! Anna tulla! Kyllä minä kestän! puhkui arpakuutio.

Tiimalasi kumartui arpakuution puoleen ja sanoi hieman ivallisella äänellä: – Hyvä on: olet liian ennalta-arvattava!

–        Niinkö? huudahti arpakuutio. – Onko sitten parempi olla kuka hyvänsä? Silloinhan ei ole kukaan!

–        Et taida tuntea jokeria, sanoi tiimalasi hymyillen.

–        Mitä jokeri muka on! Veljeilee niin kuninkaiden, jätkien kuin patakakkosen kanssa ja menee täydestä kaikkialla. Ja kuitenkaan hienoimpiin peleihin sitä ei edes oteta mukaan! arpakuutio pauhasi.

–        Mikä sinä sitten olet, ivasi tiimalasi, muuta kuin onnenonkija? Sanonpa, että olet lisäksi vielä häviäjäkin!

–        Nyt minulle selvisi, mitä peliä sinä pelaat! Näen suoraan lävitsesi! Olet yhtä kaksinaamainen kuin nuo kuvakortit tuolla! huusi arpakuutio ja lähti kiukkua pihisten pois tiimalasin vihaisen katseen saattelemana. Kuninkaalliset supisivat muka keskenään, kuitenkin riittävän kuuluvasti, jotta arpakuutiokin kuuli.

–        Pitäisi ymmärtää pysyä kaltaistensa parissa.

–        Eikö niitä heitetä vähintään kahta kerrallaan? Luulisi sille nyt jostain parin löytyvän.

–        On kai, raukka, tullut heitetyksi liian monta kertaa.

–        Siinä tapauksessa se on sitten tasapainoton!

–        Kaipa se johonkin lautapeliin kelpaisi.

Arpakuutio mitta oli täysi. Se kääntyi päin kuninkaallisia ja muita läsnä olevia.

–        Minä olen aidosta luusta veistetty, mutta tepä olette pelkkää paperia kaikki! Paperikuninkaita ja paperikuningattaria! Minä olen yksin, kun ei ole toista kaltaistani, mutta teitähän on täysi pakka ja silti olette toimettomia. Oletteko kenties merkittyjä?

Tuo oli pahin solvaus, jonka pelikorteille saattoi sanoa ja hyvä oli arpakuutiolle, että se lähti, sillä muuten se olisi saattanut joutua pidätetyksi. Nyt se oli menettänyt yhdellä kertaa sekä sydämensä valitun että ystävänsä, jotka olivat kaikki kortteja.

Paljon myöhemmin kerrottiin jokerin kadonneen ja tiimalasin itkeneen hiekkansa märäksi. Mutta silloin ei arpakuutio enää ajatellut kuin: – Kuinka tyypillistä!

Ajan kuluessa arpakuution silmät heikkenivät, kun taas tiimalasiin ei aika näyttänyt pystyvän mitenkään, kunnes eräänä päivänä se juuri käännyttyään katkesi uumastaan ja hieno valkoinen hiekka valui siistiksi keoksi sen vierelle. Niin oli tiimalasin aika päättynyt.

Vanhoilla päivillään arpakuutiosta oli hauska mietiskellä metafysiikkaa ja se sai hieman arvoituksellisen maineen pohtiessaan elämän suuria kysymyksiä, kuten mikä tehtävä ja tarkoitus meillä kullakin on, ja onko kaikki vain sattumaa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s