Muurinpohjapuuro ja kolme muuta satua
Kissanpoika
Kuvitus: Apila Pepita
Oli kaunista, kesäinen puutarha oli saanut syvänvihreän sävytyksen ja aurinko loisti täydeltä terältä lintujen laulaessa kunniaa luojalleen. Parempaa päivää ei kerta kaikkiaan voinut toivoa, oli millainen luontokappale hyvänsä.
– Plääh, kun on tylsää, tuumi kissanpoika, joka oli elänyt maailmassa juuri niin monta päivää, että piti selvänä oikeuttaan arvostella sitä kuin vanha kävijä ikään. Hiukan lohdutusta kissanpojalle soi se tosiasia, että se oli oppinut popsauttamaan kyntensä esille – sitä kun eivät ihmislapset osaakaan – ja niitä se nyt ihaili toivoen tilaisuutta näyttää jokaiselle liian lähelle uskaltautuvalle, kuinka kohtalokkaan vaarallisen kissapedon kanssa tunkeilija oli joutunut tekemisiin. Paha vain, ettei sopivaa uhria näkynyt missään.
Kuin tilauksesta paikalle lensi pieni kaaliperhonen, joka räpytteli siipiään kissanpojan mielestä niin itsetietoisesti, että se varmasti ärsytti tahallaan. Niinpä kissanpoika syöksyi kohti kaaliperhosta, joka kuitenkin lehahti lentoon rauhallisesti ennen kuin kissa oli puolivälissäkään ja laskeutui vähän matkan päähän. Kissanpoika hyökkäsi uudestaan, tällä kertaa paljon sähäkämmin, mutta perhonen nousi ilmaan yhtä tyynesti kuin sitä ei olisi ensinkään häiritty ja lensi hiukan etäämmälle. Kissanpoika näytti nyt siltä, ettei yksi kaaliperhonen voisi vähempää kiinnostaa, ja ruohikossakin näytti olevan jotain tärkeää, kunnes loikkasi salamannopeasti komeassa kaaressa niin kuin ei koskaan ennen kynnet valmiina tarttumaan saaliiseen – joka pujahtikin tassujen välistä ja kohosi kissanpojan pään yläpuolelle ja laskeutui sieltä tämän korvalle, josta se tietysti pyyhkäistiin äkäisesti pois. Sen jälkeen perhonen vain lentää liihotteli edellä ja kissanpoika hyppeli perässä, kunnes perhonen lopulta nousi niin korkealle, että sinnikkäimmänkin saalistajan, jollaiseksi kissanpoika itsensä tunsi, oli luovutettava.
Mutta missä sitä nyt oltiin? Ruoho näytti äkkiä kasvaneen pituutta ja kukat olivat ruvenneet rehottamaan. Hetken mietittyään kissanpoika valitsi suunnan, josta se arveli tulleensa ja lähti tassuttelemaan reippaammin nähdessään ruohon taas lyhenevän. Se oli varmasti kodin suunta! Sinnehän on loppujen lopuksi kaikkien petojen mieli.
Kuvitus: Apila Pepita
Vaan ei se ollutkaan oikea suunta. Kissanpoika näki edessään vallan jotain toista kuin oman emonsa. Tämä otus oli paljon emoa suurempi ja aivan toisen värinen. Eikä emo koskaan massutellut tuolla tavalla tai näyttänyt noin välinpitämättömältä. Kissanpoika otti rohkeasti muutaman askeleen, tuli otuksen eteen, naukahti ja sanoi: – Hyvää päivää! Minä olen kissanpentu. Kuka sinä olet?
Otus loi kissanpoikaan suuret ruskeat silmänsä, mutta ei sanonut mitään, joten kissanpoika toisti tervehdyksensä.
– Mööh! Kuulin kyllä. Olen nauta. Kyllä sinun pitäisi tietää.
– Vaan kun en tiennyt, vastasi kissanpoika.
– Oletpa hölmö! Mööh! Ei täällä kaivata typeryksiä. Toivottavasti et ole tämän talon kissoja!
– Olenko vaiko enkö, kas siinä pulma. Ajattelin, että te voisitte auttaa, sanoi kissanpoika.
– Asia on niin, että teidän kissojen on tiedettävä paikkanne. Navetassa te olette hyödyllisiä, joskaan ette yhtä hyödyllisiä kuin me, mutta laitumelle ei teillä ole mitään asiaa, sanoi nauta.
– Jos kissana olo ei kiinnosta, huuteli toinen samanmoinen jonkin matkan päästä katsomatta edes kissanpojan suuntaan, niin ainahan voit koettaa ryhtyä lehmäksi. Mööh!
Tuo kuulosti kissanpojan mielestä jo niin tyhmältä, että se päätti jättää nämä itseensä selvästi hyvin tyytyväiset mutta ilmeisesti ei niin älykkäät elikot märehtimään omaa huumoriaan ja juoksi laitumen poikki kohti aitausta, josta kuului kova vinkuna ja röhkinä. Aitauksessa juoksenteli monia pieniä vaaleanpunaisia otuksia ja siellä täällä lojui kuivasta savesta harmaita otuksia. Sotku, jossa ne olivat, tuntui kissanpojan mielestä niin vastenmieliseltä, ettei se mennyt edes aidan viereen, saati pujahtanut lautojen välistä, vaan jäi istumaan hiukan etäämmälle ja naukahti.
– Hyvää päivää! Minä olen kissanpentu. Kuka sinä olet?
Kissanpoika osoitti sanansa lähimpänä makaavalle, hyvin isolle ja pulskalle otukselle, joka raotti toista silmäänsä ja röyhtäisi sitten niin kovaäänisesti, että kissanpoika hypähti säikähdyksestä taaksepäin.
– Olen sika, kuten näkyy, röh, röh, röh, sika nauroi kuin hyvällekin vitsille. – Oletkos eksynyt?
– Luultavasti, koska en tiedä, mistä tulin, missä olen tai mihin minun tulisi mennä, vastasi kissanpoika. – Voisitko sinä auttaa minua?
– En tiedä kissoista paljoa, mutta joku kertoi meidänkin talon kissan poikineen hiljakkoin. Vaan eivätkös kissat poi’i kamalan usein – niin usein, että kerrotaan ihmisten tekevän pennuille vallan kauheita, kun eivät tiedä, mihin ne panisivat. Röh röh!