Muurinpohjapuuro ja kolme muuta satua


Aluksi kuului pelkkää kumahtelua kuulien iskeytyessä muuriin, mutta sitten pientä rasahtelua ja lopulta aivan rysähtelyä, kun pienistä säröistä kasvoi halkeamia, joista uhkasi tulla oikein aukkoja.

Tässä vaiheessa leipuri sai ajatuksen. Hän ryhtyi puuronkeittoon. Saatuaan ison padallisen valmiiksi hän vei sen lähimmän muurissa olevan halkeaman luo, mistä joku kaupunkilainen huomasi hänet.

–        Hei, leipuri on taas keittänyt sitä mönjäänsä! Ihan kuin täällä ei olisi tärkeämpääkin tekemistä!

Joukko kaupunkilaisia kävi käsiksi leipuriin ja ravisteli häntä aika tavalla, kunnes yksi heistä huomasi, mitä puurolla oli tehty.

–        Hetkinen, kansalaiset! Tuossa kohtaa muuria oli vielä äskettäin iso halkeama, mutta nyt sitä ei enää näy.

Ensiksi leipurin huomannut hyökkäsi taas leipuria kohti. – Tunnusta heti, mitä olet tehnyt halkeamalle! hän huusi.

–        Mielelläni, vastasi leipuri rauhallisesti. – Olen täyttänyt sen puurollani. Itse asiassa ajattelin tehdä sillä tavoin kaikille muurissa oleville halkeamille.

Muurinkohtaa koeteltiin ja todettiin paikan olevan yhtä kova kuin alkuperäinenkin, ellei kovempi. Siinä samassa leipurista tulikin sankari ja kaupunkilaisten rohkeus kasvoi yhtä matkaa vihollisen hämmästyksen kanssa, kun muurin säröt ja halkeamat umpeutuivat. Yhtäkkiä oli taas kysyntää kaikilla leipurin tuotteilla, joskin puuro oli halutuinta.

Sillä tavoin olisi varmaan jatkunut vuosisatoja, mutta sodan rautaisten lakien mukaan jommankumman oli loputtava ennemmin, kuulien tai jauhojen. Koska kaupunki oli piiritetty, ei leipuri voinut saada lisää jauhoja, eikä hän siten voinut keittää puuroakaan määräänsä enempää, mistä seurasi, että eräänä päivänä kaupungin muuriin ammuttiin halkeama, joka ei mennytkään umpeen. Sinä päivänä kaupunki antautui.

–        Olettepa surkean näköistä porukkaa, sanoi kenraali kaupunkilaisille sotilaiden komentaessa heitä riviin. – Sellaiseksi tulee, kun käy sotaa. Tykkini olivat vahvempia kuin onneton muurinne!

Ennen kuin hän marssi tiehensä, hän sanoi vielä: – Päätän lopullisesta kohtalostanne myöhemmin. Sillä välin ilmoittautukoot kaupungin hyötyammattien edustajat! Räätäli ja vaatturi ompelemaan sotilaitteni asetakkeja, suutari korjaamaan heidän saappaitaan! Leipuri tulkoon kuulemaan käskyni sotilailleni illalla järjestettävästä juhlasta!

Eikä leipurin auttanut kuin ilmoittautua. Hän joutuisi töihin, aineet ja tarvikkeet antaisi kenraali. – Mutta tämä tulee illaksi. Sotilaitteni on syötävä päivälläkin. Heille on valmistettava jotain jo nyt!

Silloin leipurin ilme kirkastui.

–        Herra kenraali, maistuisiko teille puuro?

Leipuri otti suuren padan ja keitti siinä niin suuren annoksen puuroa, että jokaiselle halukkaalle varmasti riitti niin paljon kuin jaksoi syödä. Ja kylläpä sotilaat jaksoivatkin, kenraalia myöten. Mutta kohta aterioinnin jälkeen alkoi leiristä kuulua hirvittävä huuto ja valitus, kun jokaisen vatsa vain paisui paisumistaan. Ne paisuivat ihan pyöreiksi, niin että kaupunkilaiset vain ottivat ja vierittivät jokeen koko sotajoukon kenraaleineen, ja niin virta kuljetti heidät pois näkyvistä.

Jonkin ajan kuluttua sodan onnellisesta päätöksestä oli kaupunki korjattu ja muuri rakennettu entistä ehommaksi. Oli rauha. Ihmiset elelivät tyytyväisinä, leipuri muiden joukossa. Hänen liikkeensä sijaitsi samalla paikalla pääkadun varrella ja liikkeen ulkopuolella roikkui kiitollisten kaupunkilaisten lahjoittama kultainen puurokauha ja kyltti, jossa luki: ”Kaupungin mestarileipuri ja rakennusmestari.”

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s