Kitupiikki ja kolme muuta satua

Sisäpiha oli täynnä sotilaita ja palvelijoita, jotka kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. He vartioivat kosijoiden tuomia rikkauksia ja kalleuksia, joiden joukossa oli kaikkea, mitä saattoi toivoa näkevänsä ja vielä vähän muutakin. Linnan portaikko oli hienoa marmoria ja seinillä molemmin puolin roikkui jättimäisiä seinäverhoja, koska tapettia ei ollut vielä keksitty. Joka toisella askelmalla seisoi ilmeetön paasipoika, joka kumarsi tulijalle, kun tämä astui kohdalle. Mutta loisteliain kaikista oli valtaistuinsali, joka oli kultaa ja hopeaa lattiasta kattoon.

Kun Turha-Toivo turhaan yritti löytää istumapaikkaa, hänen luokseen kiiruhti kuninkaan kamreeri, jolla oli hännystakki ja soljet kengissä sekä leijonanharjaperuukki. Hän oli oikea salonkileijona.

– Etsitkö isäntääsi? kysyi kamreeri kuiskaten.

– En vaan prinsessaa. Olen tullut kosimaan häntä, vastasi Turha-Toivo.

Kamreeri arvioi Turha-Toivoa kiireestä kantapäähän, kohautti sitten olkapäitään ja veti esille pitkän paperiliuskan.

– Oletteko prinssi? kysyi kamreeri.

– En. Sitä ei vaadittu lehti-ilmoituksessa.

– Ei niin, totta kyllä. Nykyään ollaan niin moderneja. Oletteko filosofi?

– Se voi olla lähempänä, sanoi Turha-Toivo.

– Saa luvan kelvata. Saanko vielä nimenne?

– Toivo. Kutsutaan Turha-Toivoksi.

– Kiitän. Odottakaa vuoroanne. Teidät kutsutaan nimeltä mainiten.

Kului tuntikausia, kun kosija toisensa perästä esitti asiansa. Oli monenlaista yritystä, oli härveliä jos jonkinlaista, suuria ajatuksia, runoja ja temppuja, vakavaa ja huvitusta. Paikalla oleva yleisö ilmaisi usein ihastustaan huudahduksin ja taputuksin, vieläpä kuninkaan katsekin terästäytyi monesti. Kamreeri piti kuitenkin silmällä yksin prinsessaa, joka varsin pian jokaisen kohdalla alkoi haukotella, ensin salaa, sitten vähemmän salaa, ja lopulta, jos kosija ei siihen mennessä ymmärtänyt lopettaa, aivan avoimesti, jolloin kamreeri puuttui asiaan ja kuulutti seuraavan kosijan olevan vuorossa. Turha-Toivosta oli hauska katsella esityksiä ja häntä melkein harmitti, ettei prinsessa kiinnostunut yhdestäkään, niin mainioita olivat monet aikaansaannokset.

Päivä oli jo kallistunut iltayöhön, kun prinsessan eteen astui ritari hohtavassa haarniskassa. Hän pudotti kädestään säkin, joka avautui paljastaen kokonaista yhdeksän katkaistua lohikäärmeenpäätä, joilla jokaisella oli erilainen irvistys.

– En ole mikään puhuja, vaan toimen mies, sanoi ritari. – Olen surmannut valtakuntaanne uhanneen yhdeksänpäisen lohikäärmeen. Tässä ovat sen päät, eikä sitä ole surmannut kukaan muu kuin minä!

Ritari sai huomattavat suosionosoitukset ja kuningas hyrisi tyytyväisyyttään, mutta prinsessa sanoi: – Onhan noita tapettu maailman sivu. Sitä paitsi päät likaavat lattian!

Tosiaan, niin oli tehty, jouduttiin myöntämään, ja kamreeri kuulutti seuraavan. Esille astui kirjavaan viittaan sonnustautunut pujopartainen mies, jolla oli sormuksia sormissaan jopa enemmän kuin kuninkaalla.

– Teidän Majesteettinne, rakastettava prinsessa! Pyydän teitä katsomaan kädessäni olevaa neulaa. Asetan sen kärjelleen seisomaan lattialle tällaiseen pieneen kivenrakoseen. Kas näin. Seuraavaksi ihmeelliset rakentajani pystyttävät sen päälle kokonaisen tornin, ennen kuin ehditte sanoa kovin pitkää lausetta.

Niin vain kävi, että kymmenen sinisiin haalareihin pukeutunutta miestä rakensi neulan päälle tornin, eivätkä he sanoneet koko aikana muuta kuin ”hop, hop”. Kun pujopartainen kumarsi, hän sai myrskyisät suosionosoitukset ja kuningas mittaili tornia peukalollaan. Mutta prinsessa nojasi käteensä ikävystyneen näköisenä ja sanoi:

– Onhan noita rakennettu. Muistan kuulleeni jostakusta, joka rakensi neulan päälle kokonaisen palatsin.

Pujopartainen hymyili hämmentyneenä.

– Hän oli isoveljeni. Mutta siinä tapauksessa oli kyse oikein kuningattaresta!

Kamreeri otti esiin listansa, joka oli käyty läpi yhtä nimeä lukuun ottamatta.

– Turha-Toivo, filosofi!

Kukaan ei ilmoittautunut. Kamreeri sanoi uudestaan, hivenen painokkaammin. Mitään ei tapahtunut. Kun kamreeri kolmannen kerran lausui kovalla äänellä ja polki jalkaansa, Turha-Toivo heräsi. Häntä oli ruvennut väsyttämään ja hän oli kääriytynyt silkkimattoon.

– Onko jo minun vuoroni? hän kysyi.

– On, on, vakuutettiin monesta suusta.

Turha-Toivo nousi esille, otti kirveensä ja halkonsa ja astui valtaistuinten eteen.

– Herra kuningas, korkea-arvoinen valtakuntamme valtias, ja prinsessa, sydämeni valtiatar, olen tullut täyttämään ilmoituksessa vaaditun asian, tekemään jotain, jota kukaan ei ole koskaan tehnyt, ja sen tehtyäni, menemään naimisiin prinsessan kanssa.

Turha-Toivo kiskaisi kultaisen jakkaran prinsessan jalkojen alta, asetti halon sen päälle, heilautti kirvestään – ja halkaisi halon.

– Näin, arvoisa kuningas, jalo prinsessa, olkaa oikeamieliset tuomarini. Enkö olekin täyttänyt vaatimuksen, sillä ei kukaan ole koskaan aikaisemmin halkaissut tätä halkoa?

Kuningas ja yleisö tyrmistyivät ihan mykiksi, mutta prinsessan silmät säihkyivät ihanasti.

Kun kamreerikaan ei keksinyt mitään sanottavaa, astui esille äskeinen pujoparta.

– Niin varmaan, mutta ei kukaan ole koskaan aikaisemmin rakentanut tuota tornia tässä valtaistuinsalissa! Olen siis minäkin tehnyt yhtä ennenkuulumattoman teon!

– Eikä kukaan ole aikaisemmin surmannut tuota lohikäärmettä ennen minua! huusi ritari.

Se on kyllä aivan totta, supateltiin yleisössä. Kamreeri oli vaivaantunut, prinsessan pettymys näkyi hänen kasvoiltaan ja kuningas oli miltei pillahtamaisillaan itkuun. Mutta Turha-Toivo viittasi kädellään kaikki hiljaiseksi ja sanoi:

– Älkööt kuningas pilatko silmiään, älköönkä prinsessa olko pahoilla mielin! Tosin ovat kanssakilpailijani oikeassa, sillä jokainen täällä on vuorollaan tehnyt teon, jota kukaan toinen ei ole juuri täällä juuri tänä aikana tehnyt. Olemme siis kaikki tehneet ennentekemättömiä, yleisökin, prinsessa, vieläpä kuningas itse. Mutta prinsessa kuuluu sittenkin minulle, sillä ei ikimaailmassa ole kuultu, että joku olisi yrittänyt saada prinsessaa omakseen halkoa hakkaamalla!

Ei ollut semmoista kuultu, ei, oli kaikkien myönnettävä. Niin siinä kävi, että Turha-Toivo ja prinsessa menivät enempää hakkailematta kihloihin ja häät määrättiin pidettäväksi kahden viikon kuluttua. Kuningas lähetti vaunut hakemaan Turha-Toivon vanhemmat, ja muurarit linnassa uurastivat rakentaakseen täsmälleen samanlaisen uunin kuin oli ollut hänen kotonaan.

Pages: 1 2 3 4 5 6 7 8

4 Comments

  • sinikka buckley

    A bit secretive story… what was the point? Very nice approach, beautiful writing style, a traditional fairy tale touch.

  • sinikka buckley

    Most charming. But deep inside a reader would possibly expect a bit more surprises. Actually altogether very beautiful prince and princess tale with a happy ending of course.

  • sinikka buckley

    A most beautiful story with captivating fantasy and symbolism.
    An evil spider, butterflies and a friendly bunny appear in the morning dew to a little fairy who wants to fly free and wild.
    This has real fairy tale atmosphere.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *