Kitupiikki ja kolme muuta satua

Kitupiikki

Olipa kerran mies, jolla oli niin paljon rahaa, että hän olisi voinut vaikka tehdä siitä kasan ja istua sen päälle. Mutta hän pitikin rahansa kirstussa ja kirstun piilossa, ettei kukaan niitä nähnyt, eikä kukaan niistä tiennyt. Luulet varmaan, että hän pukeutui hienosti, herkutteli ja asui palatsissa viettäen iloista elämää. Ehei, ei tämä mies! Hän käytti samoja vaatteita niin kauan, ettei niissä näkynyt paikatonta kohtaa, ja sen jälkeen hän käytti niitä vielä toisen mokoman. Eikä hän herkutellut. Lihaa ja leivoksia ei koskaan ollut hänen pöydässään. Hän viljeli omaa pientä kasvimaataan ja eleli miten kuten sen tuotoksilla. Ja talo! Oli hyvä, että se oli aikoinaan rakennettu hyvin, sillä yhtään ropoa ei ollut pantu kunnostamiseen. Talossa oli olohuone ja makuuhuone, keittiö, kellari ja ullakko, mutta maali rapisi ja tapetit repsottivat, saranat kitisivät ja tuoli, josta oli jalka poikki, nojasi seinää vasten.

Entä isäntä itse? Hän oli ynseä ja äkäinen, hänen äänensä oli yhtä mätä kuin hampaantyngät hänen suussaan, hänellä oli koukkuleuka ja koukkuselkä ja ruokkoamaton hiuspehko suuren kaljun ympärillä. Häntä eivät kiinnostaneet kirjat, musiikki, tanssi tai toisten ihmisten seura ylipäätään. Rahaa hän ei käyttänyt, eikä halunnut käyttää, eikä hän koskaan antanut kenellekään mitään, ei köyhimmällekään. ”Vai rahaa! Enhän kieri kullassa itsekään!” hän vastasi kerjäläisille, ja siinä hän puhui totta, sillä hänen kirstunsa oli täynnä hopeakolikoita. Hänen saituutensa oli ilmeistä, mutta sen lisäksi häntä pidettiin vielä köyhänäkin. Hän oli oikea kitupiikki.

Eräänä kauniina päivänä, kun aurinko oli jo ahkeroinut hyvän aikaa, kuului ovelta koputus. Talon isäntä ei tehnyt elettäkään mennäkseen ovelle, koska hän ei odottanut ketään luokseen, eikä kukaan, joka tunsi hänet, halunnut tulla hänen luokseen, ja ne, jotka eivät tunteneet häntä, tulivat luultavasti joko kerjäämään tai jossain muussa yhtä joutavanpäiväisessä tarkoituksessa. Niinpä hän vain istuskeli tuolissa ja kuunteli. Ensimmäinen koputus oli ollut hiljainen, melkeinpä arka, mistä talon isäntä päätteli, että häiritsijästä pääsee eroon odottamalla. Koputus toistui hieman kovempana, mutta kitupiikki risti kätensä rinnalleen ja odotti kuulevansa vielä yhdet koputukset, ja sen jälkeen poistuvat askeleet. Mutta kolmas koputus kuulosti aiempia vaativammalta ja sitä säesti heleä ääni, joka huusi:

– Oletteko siellä, eno kulta? Täällä on sisarentyttärenne!

Kitupiikki oli tottunut kuulemaan monenlaisia verukkeita, mutta aikansa tuumailtuaan hän muisti, että hänellä tosiaan oli ollut yksi sisar. Tämä oli asunut kaukana, ja joskus seitsemisentoista vuotta aikaisemmin hän oli saanut tyttären, mutta kitupiikki ei matkustanut kastejuhlaan vaan lähetti lämpimät onnittelunsa ja enollisen siunauksensa. Sittemmin hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan tai tämän perheestä.

Hän siis oli yhä eno. Ja hänen sisarentyttärensä koputteli ja huhuili ovella. Niinpä kitupiikki nousi hitaasti ylös tuolista, ähkäisi ja laahusti ovelle.

– Oletteko kotona, eno hyvä? Avatkaa toki, jos olette!

Lopulta eno tarttui ovenkahvaan ja aukaisi. Kynnyksellä häntä vastapäätä seisoi viehättävä rusoposkinen tyttö, jolla oli hiukset palmikolla ja yllään ruudullinen mekko. Toisessa kädessään hänellä oli säkki.

– Mitä sinä haluat, kun et ole enoasi muistanut muutenkaan?

– Voi, eno kulta, enhän ole tiennytkään teidän olemassaolostanne ennen kuin vasta jokunen viikko sitten, kun armas äitini kertoi siitä kuolinvuoteellaan. Kuusitoista vuotta hän eli leskenä ja kovalla työllä me elätimme itsemme. Mutta sitten paha tauti sai hänet kynsiinsä ja lopulta surmasi. Hän kertoi, että minulla on yksi sukulainen, joka voisi huolehtia minusta, kunnes olen täysi-ikäinen.

– Ai jaa, no, sehän on hyvä. Kuka hän on?

– Te tietenkin, eno-kulta!

Tämähän on kauheaa, ajatteli eno.

– Vai niin! Kaunista, kaunista. Mutta tyttö pieni, olen köyhä ja vaivainen, enkä omista kuin taloni, tavarani ja maatilkun talon ympäriltä. Kun se hädin tuskin elättää minut, miten me kaksi tulisimme toimeen? Mutta koska olet noin sievä, olet varmasti jo löytänyt itsellesi sulhasen. Jos kovasti mielit naimisiin, annan mielihyvin siunaukseni.

– Voi, eno-kulta! Olenhan vielä alaikäinen, eikä kukaan katsahda tällaiseen köyhään tyttörukkaan. Muttei enon tarvitse huolehtia, sillä olen pienestä pitäen tehnyt kovasti töitä. Osaan hoitaa kasvimaata ja ommella ja kutoa.

– Saitkos yhtään perintöä? kysyi eno.

– Talomme ja puutarhamme riittivät juuri ja juuri velkoihin ja hautajaisiin. Mukanani on koko omaisuuteni.

Eno ymmärsi, että laki käskee häntä huolehtimaan sukulaisestaan. ”Jos tyttö on ahkera, hänestä voi olla iso apu”, eno mietti.” Jos tyttö on laiska, hänet voi ajaa piikomaan.”

– Käyhän sitten sisälle, sanoi eno. – Mutta varoitan sinua: elämä ei ole helppoa!

– Voi, eno! Äiti sanoikin, että teillä on sydän kultaa!

Se oli enolle aivan uusi ajatus, ja hänen mieleensä tunkeutui etäinen harmin kajastus siksi, ettei asia ollut niin.

Ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi sisarentytär ripeästi työhön ja hän alistui mukisematta enonsa määräyksiin. Hän toi taloon raikkaan tuulahduksen, joka enolle merkitsi sitä, että sisarentytär oppi lukemaan jo hänen ilmeestään, mitä seuraavaksi piti tehdä. Uurastuksellaan sisarentytär sai kasvimaan tuottamaan runsaasti, niin että pian hän sai käydä torilla myymässä vihanneksia. Ne tuottivat niin hyvin, että sisarentytär saattoi ostaa lankoja, joista hän neuloi liinoja ja paitoja myytäväksi. Eno huomasi heti sisarentyttärensä menestyksen ja antoi rahaa päivä päivältä vähemmän. Kun eno sitten kerran tarjosi surkealla ilmeellä yhtä vaivaista kuparilanttia, sanoi sisarentytär herttaisesti:

– Ei, eno-kulta, ei teidän tarvitse antaa vähiä rahojanne. Olen saanut kaiken riittämään mainiosti tarpeisiimme ja enempäänkin. Minä hoidan talouden; olettehan antanut minulle kodin!

Parempaa uutista ei eno ollut kuullut vuosiin. Niin sisarentytär elätti heidät molemmat.

Jonkin ajan kuluttua sisarentytär ripusteli ompelemiaan verhoja. Hän katsoi hellästi uudessa paidassaan kököttelevää enoaan ja sanoi:

– Salliihan eno-kulta minun siivota olohuoneen? Voisin järjestää makuusoppeni vähän viihtyisämmäksi. Saman tien voisin siivota enon makuukamarin ja keittiön myös! Tulisi oikein puhdasta, ja uudet verhot ja pöytäliinat näyttäisivät paremmilta.

Tähän saakka sisarentytär oli tyytynyt vain lakaisemaan ja tiskaamaan. Suursiivousta ei eno ollut tullut ajatelleeksi laisinkaan. Enoa painoi kovasti huoli kirstustaan.

– Siitä on sinulle kovasti vaivaa, sanoi eno.

– Voi, ei ollenkaan, sanoi sisarentytär. – Olen tottunut siivoamaan. Ja onhan eno nähnyt, kuinka naisen kädenjälki on muuttanut taloa.

– No, hyvä on, sanoi eno. – Mutta älä tee sitä tänään. Tee se vasta huomenna.

– Se onkin parempi ajatus, koska silloin voin käyttää siivoamiseen koko päivän, sanoi sisarentytär ja lähti torille.

Pages: 1 2 3 4 5 6 7 8

4 Comments

  • sinikka buckley

    A bit secretive story… what was the point? Very nice approach, beautiful writing style, a traditional fairy tale touch.

  • sinikka buckley

    Most charming. But deep inside a reader would possibly expect a bit more surprises. Actually altogether very beautiful prince and princess tale with a happy ending of course.

  • sinikka buckley

    A most beautiful story with captivating fantasy and symbolism.
    An evil spider, butterflies and a friendly bunny appear in the morning dew to a little fairy who wants to fly free and wild.
    This has real fairy tale atmosphere.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *