Naiseläjä

Isoäiti havahtui siihen, että pisarat valuivat pitkin hänen poskiaan ja ihokas tuntui liimautuneen kiinni vartaloon. Isoäiti ei itkenyt. Hän suli.

Isoäiti liikautti oikeaa kättään. Hän tunsi jääkaappinsa kylmänkostean seinän. Hän oli arkussa, mutta ilman valoa. Siitä Isoäiti päätteli, ettei luukkua ollut aukaistu, sillä valo syttyi siitä. Ääni ei kuuluisi ulkopuolelle, joten huutamisesta ei olisi hyötyä. Isoäiti hamusi oikealla kädellään hälytysnappulaa. Kun hän löysi sen, hän painoi sitä monta kertaa niin voimakkaasti kuin jaksoi ja niin kauan, että oli varma onnistumisestaan. Mutta valot eivät syttyneet.

”Tämän pitäisi näkyä ainakin valvomossa”, Isoäiti rauhoitteli itseään ja jatkoi napin painamista. Kun aikaa kuitenkin kului, eikä mitään tapahtunut, Isoäiti kokosi voimansa ja alkoi sekä huutaa että paukuttaa arkun seiniä. ”Tämä perkele pitäisi ainakin kuulua siellä saatanan valvomossa!” Mutta hän ei jaksanut kauaa.

Isoäiti arveli aikaa kuluneen ainakin tunnin verran ja hän päätteli, ettei tapahtunut ollut vahinko. Hänet oli päätetty murhata. Hän kuolisi nälkään tai tukehtuisi, mutta yhtä kaikki hän kuolisi hitaasti, tuskallisesti ja rumasti. Uupuneena ja vihaisena hän nukahti.

Kun Isoäiti heräsi, hän oli yhä pimeässä. Hän jatkoi huutamista ja hakkaamista sekä hälytysnapin painamista. Pimeys ja äänettömyys jatkuivat. Aikansa elämöityään Isoäiti nukahti jälleen.

Isoäiti heräsi rämähdykseen ja luukun avautumisesta sinkoutuvaan kirkkaaseen valoon. Kuului useita ääniä: ”Oletteko kunnossa?” ”Katkaisija ei toimi. Otetaan arkku manuaalisesti!” ”Arkku ei suostu liikkumaan kiskoilla. Kutsukaa mekaanikot!” Kuului vääntyvän metallin ääntä ja Isoäidin arkku vedettiin ulos.

Myöhemmin Isoäidin maatessa tarkastuksessa Instituutin johtaja saapui paikalle.

”Järjestelmä ilmoitti virheestä elintoimintojen ylläpidossa jo yli vuorokausi sitten.”

Isoäiti sai hillityksi itsensä ja kysyi: ”Miksei mitään tehty välittömästi?”

”Emme tiedä tarkkaa syytä. Valvomossa oli ilmeisesti väärinkäsitys. Pääjärjestelmä oli jostain syystä sulkenut teidät ulkopuolelle. Rinnakkaisjärjestelmä taas ei päässyt ohittamaan.”

”Jostain syystä?” kysyi Isoäiti.

”Valvomo ei ilmeisesti kyennyt havaitsemaan vikaa. Hälytys tuli toisille valvojille kotiin, mutta he eivät saaneet yhteyttä tänne. Meiltä kesti jonkin aikaa tulla ja varmistaa vika.”

”Moniko sai kärsiä samasta vahingosta?”

”Vain te. Suoraan sanoen, en ymmärrä, mistä tämä on voinut johtua. Jatkossa lisäämme valvomon työntekijöiden määrää ja tarkastuksia.”

”Se saattaa olla paikallaan”, sanoi Isoäiti antaen johtajan odottaa.

”Miten Instituutti voi korvata tämän vahingon?”

Isoäiti odotti hyvän aikaa, ennen kuin vastasi.

”Pyytäkää tänne välittömästi saapuvaksi se henkilö, joka taannoin kävi luonani ja joka ei ole sukulaiseni.”

”Ilmoitammeko perheellenne?”

Nyt Isoäiti käänsi katseensa johtajaan. ”Se on tarpeetonta. Olen täysin tyytyväinen Instituuttiin. Minulle sopii, ettei kukaan puhu tästä mitään.”

”Järjestämme tästä tietysti sisäisen tutkinnan”, sanoi johtaja, jonka olemuksesta paistoi helpotus.

”Tekninen puoli varmasti on syytä selvittää”, sanoi Isoäiti.

Usean tunnin ajan Isoäitiä lääkittiin ja ravittiin liuoksilla ja valmisteltiin uuteen horrokseen. Hän sai vieraan Arkistoon.

”Rouva?”

”Valvomon henkilökunta menneen parin vuorokauden ajalta.”

”Selvä”, sanoi mies. ”Vielä muuta?”

”Yhtiön johtoon nousee nuori tyttö. Hänen perheenjäsenensä eivät saa olla tiellä.”

* * *

”Omat lapseni ja lapsenlapseni tuottivat minulle pettymyksen.”

”Niin minunkin aikoinaan”, sanoi Isoäiti. ”Mutta sinä et ollut pettymys. Sinä olit kuin isoveljesi.”

”Pojulla oli hienot suunnitelmat. Niiden pohjalta oli hyvä jatkaa.”

”Sinä olit erinomaisen itsenäinen. Otit ohjakset käsiisi rivakasti, etkä katsonut taaksesi, vaikka olit vielä niin nuori. Etenit kauas Pojun suunnitelmista. Olen ylpeä sinusta.”

”Kuka nyt jatkaa yhtiön johdossa, Isoäiti? Kukaan jälkeläisistäni ei jatka. Raha heille kelpaa, mutta ei vastuu.”

”Olet liian ankara heille ja itsellesi. Ehkä se juuri on osasyy sairastumiseesi. Eivät he kaikki ole vastuuttomia. He vain valitsivat toiset elämänurat.”

”Olisi edes yksi. Minua ei voi herättää, ennen kuin parannuskeino löytyy.”

”Älä huolehdi kummastakaan. Minä otan johtokunnan puheenjohtajuuden jälleen. Kun sinut voidaan parantaa, sinä siirryt takaisin siihen tehtävään, kunnes löydämme yhdessä jonkun, jolle voimme uskoa yhtiön johdon.”

”Isoäiti, minä pelkään!”

”Sinä olet vielä nuori, paljon nuorempi kuin minä, kun minut pantiin horrokseen. Parannuskeino löydetään varmasti ennen pitkää.”

”Miltä se tuntuu, Isoäiti? Kun vaipuu horrokseen?”

”Se on kuin nukahtamista. Et huomaa mitään.”

”Hyvästi, Isoäiti!”

”Hyvästi, tyttäreni!”

Vuoden kuluttua Isoäiti herätettiin ja hänelle ilmoitettiin, että edes horros ei ollut estänyt sairautta leviämästä kohtalokkaasti. Isoäiti käski ylläpitää elintoimintoja viimeiseen saakka. Sen jälkeen ruumis säilöttiin muiden vainajien tapaan odottamaan.

* * *

”Ehdotamme lisäksi toimintojen keskittämistä nykyisistä – ”

”Ettekö osaa tiivistää?” kysyi Isoäiti kärttyisänä. ”Tällaisten asioiden tuominen minun ratkaistavakseni osoittaa operatiivisen johdon heikkoutta. Jos jokaiseen pikkuasiaan kysytään lupa hallituksen puheenjohtajalta, mitä virkaa on toimitusjohtajalla ja muilla johtajilla? He nostavat palkkaa, mutta eivät tee työhönsä kuuluvia päätöksiä.”

”Ehkä heidät kannattaisi sitouttaa yhtiöön”, sanoi yksi hallituksen jäsenistä.

”Jokainen, joka saa palkkaa työstään, on velvollinen tekemään parhaansa työssään. Ei siinä kaivata enempiä sitouttamisia”, vastasi Isoäiti.

”Ihmisluonto on aina sama. Siksi siihen kannattaa vedota,” sanoi toinen hallituksenjäsen.

”Mitä tarkoitatte sillä tässä yhteydessä?” kysyi Isoäiti.

”Ahneus on mielestäni hyvä innoittaja. Kun sidotaan palkkio yhtiön tulokseen – ”

”Tarkoitatte optioita”, sanoi Isoäiti. ”Ne olivat muodissa silloin, kun vielä olin itse toimitusjohtajana, ja torjuin ne tarpeettomina.”

”Mutta te olettekin omistaja”, sanoi kolmas hallituksen jäsen. ”Teillä ei ollut koskaan tarvetta sellaiseen. Sitä paitsi nyt ne ovat taas muodissa.”

”Muotiako tässä seurataan, vai mitä? Ovatko ne olleet poissa muodista tällä välin vai käytetty menettely?”

Isoäiti silmäsi johtokuntaansa tuimana.

”Kun esitän kysymyksen, odotan siihen vastausta, kuulosti se kuinka retoriselta hyvänsä.”

”Välillä niitä on käytetty, välillä ei”, vastasi yksi jäsenistä.

”Optiot keksittiin palkkajohtajien innostamiseksi. Ja se joukko vaihtaa työpaikkaansa sen mukaan, mistä se saa lypsettyä parhaat rahat. Tarkoitus on, että johtajat innostuvat työstään. Minua hämmästyttää, että viitsitte vaivata minua tällaisella asialla. En keksi siihen muuta syytä kuin että haluatte nostaa johtokuntaan henkilöitä, jotka eivät ilmeisesti ole tyytyväisiä nykyiseen palkkatasoonsa ja muihin etuihinsa.”

”Se ei ole tarkoituksemme”, sanoi yksi hallituksenjäsen.

”Oli tarkoituksenne mikä hyvänsä, tämä onneton yritys optiojärjestelmän saattamiseksi voimaan kertoo, että koette yhtiön operatiivisen johdon aseman uhkaavan teidän asemaanne.”

”Tuo on täyttä pötyä!” tiuskaisi yksi hallituksenjäsen ja muut pyörittelivät päätään ja mutisivat.

”Totuus esitettyjen numeroiden valossa on, että yhtiön toimiva johto on hoitanut tehtävänsä esimerkillisesti. Tänään käsitellyt mitättömät asiat lienee ratkaistu operatiivisen johdon toimesta jo ajat sitten, mutta te olette halunneet hankaloittaa sen toimintaa tuomalla nämä hallituksen käsittelyyn. Suoraan sanoen, haluatte vaihtaa toimitusjohtajaa, ehkä muitakin johtajia.”

”Olemme täysin tyytyväisiä nykyjohdon tapaan hoitaa yhtiötä”, sanoi joku jäsenistä. ”Mielestämme optio-ohjelma kuuluu myös operatiiviselle johdolle.”

”Niin kuuluukin”, sanoi Isoäiti. ”Jos yhtiössä jokin takkuilee, se johtuu teidän toiminnastanne, ei operatiivisen johdon. Tätä menoa minut herätetään jonain päivänä ja sanotaan, että horroslaskuni on maksamatta, että siitä vaan jalkeille!”

Naurunpyrskähdyksestä huolimatta yksi jäsenistä sanoi ärtyneenä: ”Onko meillä aikaa tällaiseen?”

”Teistä en tiedä”, sanoi Isoäiti, ”mutta minun aikani on reikäkortilla. Huomaan, ettei yhtiön hallituksen toimintakyky riipu siitä, montako sen jäsentä on horroksessa. Kenties olisi yhtiön kannalta hyödyllisempää, että useampi hallituksen jäsen olisi jonkinlaisessa huurteisessa. Ehkä delegointiin panostettaisiin silloin enemmän.”

”Olisi toinenkin asia”, sanoi yksi hallituksenjäsen.

”Mikä niin?” kysyi Isoäiti.

”Usean sukupolven ajan hallituksen kokouksessa on aina ollut läsnä joku suvustanne. Yleensä heillä ei ole ollut äänivaltaa, mutta me hallitus koemme, ja tiedämme edeltäjiemme kokeneen samoin, sen epäluottamuksen osoitukseksi taholtanne.”

”Yhtiöllä on pääsääntöisesti ollut johtaja minun suvustani.”

”Johtajia on ollut, mutta kukaan heistä ei ole kelvannut teille.”

”Nykyinen edustus säilyy, eikä teillä ole siihen sanomista.”

”Mitä haluatte kirjata päätökseksi?” kysyi pöytäkirjaa pitävä juristi.

”Montako jäsentä kuuluu yhtiön tämänhetkiseen operatiiviseen johtoon?” kysyi Isoäiti.

”Varatoimitusjohtajat mukaan luettuina viisitoista.”

”Ei sen enempää? Hallituksen jäseniä on kuusitoista.”

”Kolme puuttuu”, täsmensi juristi.

”Kirjatkaa päätökseksi seuraava: kahdentoista läsnä olevan hallituksen jäsenen optio-ohjelmat siirretään yhtiön operatiiviselle johdolle.”

”Esitän vastalauseeni moisesta omavaltaisuudesta!” tiuskaisi yksi hallituksen jäsenistä tuohtuneiden ja ällistyneiden ilmeiden keskellä.

”Se kirjattakoon. Eroanomuksenne jätätte kirjallisesti huomenna, mutta hallitus hyväksyy sen jo tänään. Päätämme hallituksen kokouksen tähän.”

Hallituksen jäsenet lampsivat ulos lyötyinä, ainoastaan pöytäkirjanneesta juristista ei huomannut mitään, kun hän ohjasi sisään nuoren naisen lapsineen.

”Jouduitteko odottamaan kauan?” kysyi Isoäiti yhtenä hymynä.

”Leikkihuone oli yllättävän hyvä”, vastasi nuori nainen, jolla oli vauva sylissään ja lapsi käsipuolessaan. ”Siellä oli jopa vanhoja piirrettyjä! Aluksi lapset ihmettelivät, koska ne olivat kaksiulotteisia, mutta he tottuivat niihin nopeasti.”

”Erota koko hallitus, Isoäiti! Nuo ovat vihoviimeisiä vetkuttelijoita!” tiuskaisi hallituksessa ääneti istunut nuori mies.

”He ovat sitä”, vastasi Isoäiti. ”Mutta kenet minä nimitän tilalle? Jonkun on tunnettava uudet kasvot – minä en tunne.”

”Minä otan vastuun yhtiön kehittämisestä, Isoäiti. Jos sinä vain niin tahdot.”

”Minä tahdon…Poju…!”

* * *

Kylmyys tuntui iholla ensiksi. Isoäiti tajusi olevansa vaakatasossa. Hänen silmiään pyyhittiin kiihkeästi mutta hellästi. Kun isoäiti sai silmänsä auki, hän näki vierellään naisen kolmen pienen lapsen kanssa.

”Isoäiti, anteeksi, etten otattanut sinua tapaamishuoneeseen, vaikka tiedän, ettet halua herätä Arkistossa!” nainen nyyhkytti. ”Pyydän sinua, auta meitä! Sinä voit auttaa!”

Lämpö, jonka Isoäiti oli tuntenut tulvahtavan sisällään nähdessään Pojun perheen, vaihtui tunteeseen, että kylmyys esti häntä puhumasta.

”Poju oli töissä uudessa pääkonttorissa, jonka hän siirrätti markkinatilanteen vuoksi viime vuonna. Hän on ollut kiireinen, eikä siksi ole päässyt käymään edes kotona. Nyt yhtiön kannattavuus oli kohentunut ja hän aikoi ottaa kolmen päivän loman ja tulla kotiin – ja sinuakin katsomaan.”

Nainen puhkesi itkemään, pyyhki sitten poskiaan ja jatkoi.

”Mutta siellä puhkesi jokin epidemia, joka levisi kaikkialle sillä alueella. Poju soitti sairaalasta ja sanoi antavansa jäädyttää itsensä, koska muuhun ei ollut enää mahdollisuutta. Minulle on vahvistettu, että jäädytys onnistui olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta nyt ei kukaan yhtiössä eikä yksikään lääkäreistä halua siirrättää häntä tänne! Sinähän rakastat häntä ja meitä! Sinä voit käskeä heidän tuoda Poju tänne. Täällä hän saisi parhaan mahdollisen hoidon ja olisi perheensä luona. Autathan meitä, Isoäiti!”

Isoäiti tunsi taas lämmön tulvahtavan sisimmässään.

”Ole rauhassa. Käske vain Instituutin johtaja luokseni ja mene kotiin. Poju tulee tänne.”

Pojun vaimon kiitokset sekoittuivat kyyneliin, mutta lapset hakeutuivat äitinsä selän taakse.

* * *

Instituutin johtaja odotti rauhallisesti, kunnes Isoäiti olisi täysin kykenevä kommunikoimaan.

”Päivää, rouva. Pyysitte minua keskustelemaan kanssanne.”

”Kysymys on jälkeläisestäni, jonka perhe kävi luonani vierailulla…taannoin. Jälkeläiseni on jäädytetty jonkin sairauden vuoksi. Toivon teidän järjestävän hänen siirtonsa Instituuttiin ja muuttavan hänen jäädyttämisensä horrokseksi. Oletan, että vaurioiden mahdollisuus on suuri, vaikka tiede lienee kehittynyt minun ajoistani. Toimenpiteestä ei laskuteta yhtiötäni, vaan kaikki varat otettakoon henkilökohtaiselta tililtäni asian jouduttamiseksi. Kustannukset eivät saa olla esteenä.”

Instituutin johtaja korjasi hiukan asentoaan.

”Rouva hyvä, me emme tee sitä, eikä kukaan tee sitä. Kysymys ei ole kustannuksista eikä siirron teknisestä toteuttamisesta. Rouva hyvä, tuossa kaupungissa levinnyt virus oli kaikella tapaa poikkeuksellinen. Siihen ei ole hoitoa. Paitsi että se tappaa suurimman osan sairastuneista ja vammauttaa loput kertakaikkisesti, se on myös erittäin tarttuva. Terveysviranomaisten toimenpiteet olivat yhtä tehokkaita kuin uskomuslääkintä. Taudin luonteesta johtuen emme ota vastaan siihen sairastuneita, kuten ei mikään noiden alueiden ulkopuolinen taho. Kukaan ei voi taata, että korkeinkaan hygieniataso olisi riittävä. Todennäköisesti emme kykenisi suojelemaan asiakkaitamme emmekä henkilökuntaamme.”

Johtaja piti pienen tauon.

”Arvon rouva, mielestäni teidän on hyvä valmistautua siihen, että tuolla alueella saatetaan joutua turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin. Se voi merkitä, että myös jäädetyt henkilöt hävitetään. Olen hyvin pahoillani.”

Kanyylin kautta annetusta rauhoittavasta lääkkeestä huolimatta Isoäiti oli tuntevinaan, kuinka kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.

Isoäiti ei tavannut Pojun perhettä enää koskaan.

* * *

Lämpö tunkeutui vilunväristysten lomasta, kirkkaat valot tunkeutuivat luomien läpi, ja isoäiti tajusi olevansa pystyasennossa. Koska hän ei kuullut iloista keskustelua ja tervehdyksiä, vaan hermostuneen oloista liikehdintää, vaatteiden kahinaa ja rykimistä, isoäiti päätti odottaa silmiensä aukaisemista vasta, kun kuura olisi sulanut. Hän odotti rauhallisesti, avasi ne hitaasti ja kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. Hänen edessään seisoi kuuden ilmeisen arvokkaasti pukeutuneen hengen joukko.

”Toivotamme omistajalle hyvää huomenta! Olemme yhtiönne toimiva johto, me viisi, ja tuo henkilö teistä katsoen äärivasemmalla on eräs yhtiömme juristeista.”

”Miten yhtiöni voi?” kysyi isoäiti.

”Erinomaisesti. Itse asiassa paremmin kuin koskaan.”

Koska isoäiti ei kysynyt mitään enempää, jatkoi puhuja vaivaantuneempana katsahdettuaan nopeasti muihin läsnäolijoihin.

”Olemme keskustelleet asiasta joidenkin lähimpien sukulaistenne kanssa, elossa olevien ja joidenkin horrokseen vaivutettujenkin, ja asia on meille yhteinen. Korostan vielä, että yhtiönne menestyy erinomaisesti ja tuottaa vaurautta teille ja koko joukolle muita ihmisiä.”

Isoäiti ei sanonut mitään. Puhuja näytti keräävän rohkeutta ja jatkoi sitten.

”Kysymys on yhtiönne peruskirjan pykälästä, jonka mukaan yhtiönne on velvollinen kustantamaan teidän itsenne lisäksi sukulaistenne ja jälkeläistenne vaivuttamisen horrokseen ja sen ylläpidon. Nyt kuitenkin on niin, että on jätetty määrittelemättä, keitä kaikkia tämä koskee. Osin sukulaisuuskäsitys on muuttunut teidän ajoistanne, osin on kyse sukunne laajuudesta.”

”Kaikki sukulaiseni jäädytetään,” sanoi isoäiti. ”Haluan heidät lähelleni.”

”Hyvä rouva”, jatkoi toinen johtaja, ”sekä yhtiön toimivan johdon että useimpien aitosukulaistenne mielestä on kohtuuton rasitus yhtiöllenne kustantaa tuhansien ihmisten horros. On tehty jopa aviosopimuksia, joihin on kirjattu kohta, jonka mukaan sukuunne liitetty henkilö saa yhtiön kustantaman horroksen erottuaan ja vielä uudelleen avioiduttuaan.”

”Rouva hyvä”, sanoi kolmas johtaja, ”olemme tarkistaneet vierailijaluettelot viimeiseltä sadalta kahdeksaltakymmeneltä vuodelta. Vaikka Instituutissa on mahdollisuus käydä katsomassa horroksessa olevia jopa heitä herättämättä, tosiasia on, että suurin osa yhtiön horrokseen kustantamista ei ole koskaan käynyt tervehtimässä teitä.”

”Jos yhtiö olisi suoritustilassa, olisinkohan edes herännyt?” sanoi isoäiti. ”Yhtiöni maksaa tietysti myös teidän horroksenne?”

”Niin lukee työsopimuksissamme. Se on yhtiön johdon luontaisetu.”

Isoäiti käänsi katseensa juristiin.

”Tekö pidätte pöytäkirjaa?”

”Kyllä, rouva.”

”Kirjoittakaapa sinne, että nämä viisi henkilöä on erotettu tästä päivästä alkaen ilman hyvityksiä ja korvauksia.”

”Teen niin, rouva.”

”Sitten kirjaatte, että yhtiön kustannettavista poistetaan kaikki ne, jotka eivät ole käyneet katsomassa minua.”

”Poistetaan, rouva. Elävät ja uinuvat.”

* * *

Isoäiti havahtui siihen, että lämpö ja kylmyys vuorottelivat iholla ja väristykset riipivät selkää ja raajoja. Silmien huurre suli kirkkaassa valossa ja pian Isoäiti katseli tyhjää tapaamishuonetta. Kalustus oli muuttunut jotenkin modernimmaksi, mutta yleisilme oli edelleen hillitty ja vaalea. Hiljaisuus tuntui jatkuvan minuuttikaupalla, kunnes ulkopuolelta kuului askelien ja keskustelun ääniä. Ne lähenivät – ja menivät ohi. Isoäidin sormenpäitä alkoi pistellä. Katsellessaan lattialle hän huomasi vesivanan. Isoäiti aukaisi suunsa ja koitti huutaa, muttei saanut muodostettua kuin pihinää. Hän kakisteli kurkkua ja yritti uudelleen. Ääntä ei tullut yhtään enempää. Kädet kihelmöivät ja isoäiti huomasi voivansa liikuttaa pikkusormiaan. Vettä oli valunut lisää.

Jostain kuului askelten ääniä, mutta ne katosivat tulematta lähelle. Kovasti ponnisteltuaan Isoäiti sai kehitettyä jonkinlaista ulinaa. Hän jaksoi sitä mielestään useita minuutteja, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta Isoäiti luovutti uupumuksesta. Sitten kuului taas askelia ja puhetta.

”Jääkää tänne odottamaan, me tuomme hänet hetkisen kuluttua”, sanoi naisääni.

Puoliksi vielä tajuissaan Isoäiti näki hämmästyneen keski-ikäisen miehen ja nuoren hoitajattaren, joka hänet huomatessaan kirkaisi ja juoksi pois.

Isoäiti kuuli komentoja ja lyhyitä, pelokkaita vastauksia. Hän tunsi liikkuvansa kovaa vauhtia. Hän arveli jäähdytyksen olevan jo päällä, koska tunsi olonsa kohmeiseksi.

* * *

Isoäiti heräsi nopeammin kuin tuntui hyvältä, koska korviin tunkeutui miehen karjuntaa.

”Miten helvetissä tämä on mahdollista? Olenko täyttänyt kaavakkeet väärin? Miten helvetissä te tuotte minulle tällaisen vanhan akan?”

Keski-ikäinen mies käveli ympäri tapaamishuonetta kiroillen, huutaen ja pärskytellen sylkeä suupielistään. Huoneen perällä istui hiljaa tärisevänä ylellisesti pukeutunut keski-ikäinen nainen. Keskellä huonetta itki nuori hoitaja, vanhempi hoitaja silmäili rauhallisesti kädessään olevaa pientä levyä.

”Minun tyttäreni on viisivuotias ja minulle tuodaan joku ämmä! Ajatelkaa, miltä tämä tuntuu vaimostani!”

”Kaavakkeessa on todella toinen numerosarja kuin potilaalla. Ehkä jokin häiriö sai aikaan numeroiden vaihtumisen”, sanoi hoitajista vanhempi.

”Luulitteko minun unohtaneen tyttäreni numeron? Vaikka olen ollut poissa? Voiko joku kuvitella sellaista? Tai että vaimoni ei muistaisi sitä? Luuleeko joku niin?”

”Hyvä herra, pahoittelemme syvästi virhettämme, joka on joko koneissa tai aivan inhimillistä aikaansaannosta”, sanoi vanhempi hoitaja. ”Me palautamme tämän takaisin Arkistoon ja tyttärenne tuodaan jo sillä välin tänne.”

”Totta kai te teette niin! Tämähän maksaa joka helvetin sekunti!” huusi mies.

”Tämänkertaisen käynnin saatte ilmaiseksi virheestämme johtuen.”

”Seuraavan myös, tai valitan johtajalle!”

”Eiköhän se järjesty”, sanoi vanhempi hoitaja ja antoi nuoremmalle merkin siirtää Isoäitiä. ”Olkaa hyvä ja ottakaa virvokkeita!”

Kun Isoäitiä vietiin Arkistoon, hän katseli nuoren hoitajan viattomia kasvoja.

”Maksaako täällä käyminen?” kysyi Isoäiti.

”Kyllä. Siitä on taulukot”, vastasi hoitaja.

* * *

Hymyilevä nuorimies katseli Isoäitiä tarkkaavaisesti, kunnes Isoäiti lopulta kurtisti kulmiaan. Nuori mies ei lakannut hymyilemästä, vaan kääntyi ympäri ja toi Isoäidin eteen jonkin toisen, jonka lanteiden ympäri hän kiersi kätensä.

”Hyvää päivää, Isoäiti! Me emme olekaan tavanneet. Olen jälkeläisesi suoraan alenevassa polvessa ja tässä on morsiameni. Hän on thetalainen. Hän ei puhu meidän kieltämme. Tosin sinä, Isoäiti, et ymmärtäisi edes minun puhettani, jos ei laitteistoosi olisi asennettu kääntäjää. Olemme käyneet tervehtimässä sukulaisiani, ainakin niitä, jotka ovat jollain lailla olleet tavattavissa. Sukumme saa yhtiöstä edelleen toimeentulonsa, tosin yhtiö on kokenut muutoksia viimeisinä vuosikymmeninä, fuusioitunut ja laajentunut. Tai sinun ajoistasihan on paljon enemmän aikaa. Ihan alkuperäisintä toimialaa en kyllä tiedäkään.”

Mies kääntyi morsiamensa puoleen, joka oli etäisesti tunnistettavissa ihmisen kaltaiseksi, ja puhui hänelle omituisilla kurkkuäänteillä.

”Me olemme molemmat holotaiteilijoita. Suku sen enempää kuin yhtiökään ei pidä siitä, mutta ei se haittaa! Eikä suku pidä kumppaninvalinnastanikaan, mutta koska thetalaiset ovat tärkeimpiä kauppakumppaneitamme, yhtiö ei sano mitään, ja se vaientaa suvunkin. Päätin tulla tapaamaan sinua nyt, kun se vielä on mahdollista. Me olemme muuttamassa morsiameni kotiplaneetalle, eikä siellä vaivuta horroksiin, vaan liitytään kasveihin. Olen ajatellut valita sen tavan, joten en rasita yhtiön kassaa. Yhteisten jälkeläisten saaminen ei ainakaan nykytietämyksellä ole meille mahdollista, mutta lääketiede kehittyy koko ajan, joten ehkä se vielä onnistuu. No, tämä oli tässä, oli hienoa tavata. Hyvää jatkoa, Isoäiti!”

Mies hymyili ja thetalainen teki jotain, jonka voisi tulkita niiaukseksi.

Kun Isoäitiä kuljetettiin takaisin Arkistoon, hän tuumi, että lääketiede voisi tehdä jotain hänen hyväkseen sen sijaan, että se edesauttaa tuottamaan sekasikiöitä.

* * *

Isoäiti heräsi rymistävään liikkeeseen. Hän tunsi, että hänen arkkuaan liikutettiin nopeammin ja suurpiirteisemmin kuin koskaan. Äänet olivat kumeita ja epäselviä. Ilmavirta pyyhki kasvoja ja koko kehoa. Kun Isoäiti avasi silmänsä, hän näki katon vilistävän yläpuolellaan. Paikka paikoin näytti siltä, että katto olisi vaurioitunut. Hissit olivat sotkuisia, eivätkä kaikki toimineet. Valoja oli vain osassa matkaa, jossain paloi selvästi hätävalo, jossain oli aivan pimeää. Ketään ei näkynyt, yhtään ihmistä ei tullut vastaan.

Jonkin sivuoven jälkeen siirryttiin ulkoilmaan. Taivas vain oli niin erikoisen näköinen, ettei Isoäiti muistanut sellaista koskaan nähneensä. Sitten kuului rätinää ja sähköinen ääni, jonka Isoäiti kuuli koneensa kautta käännettynä.

”Avatkaa luukku! Tämä oli viimeinen, joka lähti irti. Kaikki alemmat osastot olivat jo pelkkää vetistä, tahmeaa sotkua.”

Isoäiti työnnettiin luukusta sisään. Hän näki yläpuolellaan valtavan pinon säilöntäarkkuja, ja hänen arkkunsa työntyi alimmaiseksi. Hämärässä ennen vaipumistaan tajuttomuuteen Isoäiti näki, että arkku hänen yläpuolellaan oli ylösalaisin. Siinä näkyi vanhan miehen huurteinen naama. Isoäiti ei ollut varma, oliko siinä tuttuja piirteitä.

* * *

Silloin tällöin Isoäiti tajusi olevansa hereillä, mutta kykenemätön liikuttamaan edes silmiään pientä raotusta lukuun ottamatta. Valot olivat hyvin kirkkaita ja ne paistoivat suoraan kohti. Isoäiti oli usein näkevinään hahmoja, jotka jonkin aikaa seisoskeltuaan katosivat. Hän oli myös joskus kuulevinaan koputuksia, kuin lasin takaa. Aina hän kuitenkin palasi pimeyteen.

* * *

Valo oli kirkas. Jonkinlaista ilmastointi- tai jäähdytyslaitteen hurinaa lukuun ottamatta ei kuulunut mitään. Isoäiti oli pystyasennossa edessään muutama pienikokoinen olento, jotka makasivat maassa pitkin pituuttaan, hänen suuntaansa, mutta kasvot painettuina lattiaan. Jos Isoäiti lyhyenä tietoisuuden hetkenään sanoikin jotain, kukaan ei näyttänyt reagoivan siihen mitenkään. Tämä toistui muutamia kertoja.

* * *

Isoäiti heräsi epämiellyttävään kuumuuteen ja ymmärsi olevansa sulanut. Hän tunsi voivansa liikkua ja hän oli varma, että oli avannut silmänsä, vaikka ei nähnyt mitään. Samassa hän koki voimakkaasti, että jotain oli hyvin lähellä häntä. Sitten Isoäiti kuuli, kuinka kallon luut rutisivat, kun hänen kasvojaan haukattiin.

Pages: 1 2 3 4 5

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *