Naiseläjä

Isoäiti makasi tutkimuspöydällä yllään vain ohut, erikoisesta kankaasta tehty ihokas, joka ulottui kaulasta nilkkoihin ja muistutti erehdyttävästi sairaaloiden leikkauspaitoja. Johtaja astui huoneeseen valkoisessa takissa, joka sekin muistutti sairaalasta.

”Mitenkä täällä voidaan?” kysyi johtaja.

”En tunne enää mitään”, vastasi Isoäiti. ”Tai tunnen, etten tunne. Olen turta, mutta aivoni toimivat kuten ennenkin.”

”Niin pitääkin. Ei enää pahoinvointia?”

”Ei yhtään.”

”Vahvistatte sen, minkä myös koetulokset näyttävät eli että olemme löytäneet parhaimman, teille sopivan koostumuksen ja annostelun. Silti haluan vielä kerran herättää teidät.”

”Te teette, minkä katsotte tarpeelliseksi. Onko tämä pysyvä tilani? Tällaiseltako minusta tuntuu, kun minut herätetään.”

”Ainakin pitäisi. Mitä ikinä tunnettekaan, sanokaa siitä aina hoitajalle tai vierailijalle. Luotamme sensoreihin, mutta yksilön tuntemukset ovat yhtä tärkeitä.”

”Sitten olen tyytyväinen. Tämä ei ole paha tila.”

”Olette tutustunut arkkuunne. Vastasiko se odotuksianne?”

”Minulla ei ollut sellaisia. Ainoastaan nimitys ei niin innosta.”

”Nyt annan teille viimeisen ruiskeen. Kun seuraavan kerran heräätte, olette jo Arkistossa ja olette nukkunut viikon.”

* * *

Isoäiti havahtui siihen, että häneltä kiskottiin hiuksia ohimolta.

”Ai, te heräätte”, naurahti nuori valkotakkinen nainen kädessään laite, johon hän syötti hiusta. ”Seuraavaksi otan tuosta pari kulmakarvaa. Ja pari nenäkarvaa.”

Nainen työsi sormensa Isoäidin sieraimeen. Isoäiti ähkäisi molempien karvojen irrotessa.

”Ne on ihan pakko saada tuppeineen”, sanoi nainen.

”Idiootti”, ajatteli Isoäiti. ”Sinä et täällä kauaa työskentele!”

”Hei, teillähän on viiksetkin! Otetaanpa näyte niistäkin!”

Nainen venytti kipeästi Isoäidin ylähuulta.

”Paska huora”, Isoäiti ähkäisi.

”No, no, emmehän me halua mädäntyä, emmehän”, nainen naurahti ja painoi katkaisijaa, joka käynnisti horroksen.

”Hymyilkää, tai muuten jää hapan ilme päälle!”

* * *

”Onko toi se? Onko toi sun Isoäiti?”

”On.”

”Elääkö se?”

”Kyllä kai.”

”Oot kyllä tyhmä! Tietysti se elää! Ei se muuten olisi täällä.”

”On täällä kuolleitakin! Ne on pistetty jäihin odottamaan parannuskeinoa.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Olen kuullut!”

”Hei, se avaa silmänsä!”

Isoäiti todella raotti silmiään hiukan. Hän huomasi olevansa tapaamishuoneessa, kirkkaassa valaistuksessa. Hänen edessään seisoi uteliaan näköinen ryhmä nuoria.

”Aika tylyä!”

”Poju…?” sopersi Isoäiti nähdessään tutun.

”No, vastaa sille!” komensi joku kavereista.

Mutta hän, jota Isoäiti puhutteli, ei vastannut. Yksi hänen seuralaisistaan käveli lähemmäs Isoäidin hiukan kaltevassa seisonnassa olevaa arkkua ja tarkasteli pitkään. Myös toiset rohkenivat tehdä samoin, mutta puhuteltu nuori jäi seisomaan kauemmas.

”Olisipa joku mun sukulainen täällä kanssa!”

Äkkiä tapaamishuoneen ovi aukaistiin ja sisään astui ylihoitaja.

”Onko teillä lupa olla täällä? Kuka teistä allekirjoitti noutokaavakkeen?”

Joukon ilmeet kavalsivat syyllisen. Sitten kaikki rynnistivät ulos, mutta ylihoitaja nappasi kiinni allekirjoittaneen kädestä.

”Sinähän jäät tänne, kunnes vanhempasi tulevat hakemaan!”

* * *

”Isoäiti, pahoittelen vielä Pojun typerää temppua. Olisi saanut jättää tekemättä.”

”Olen tässä ehtinyt miettiä”, sanoi Isoäiti. ”Sinä isänä olet tietysti tarkka poikasi käytöksestä ja se on hyvä asia, mutta mielestäni tapauksella on toinenkin puoli. Minusta oli hauska nähdä Pojua ja hänen kavereitaan. Tämä horrostaminen on vielä niin uutta ja harvinaista, ettei hänen kaveripiirissään moni välttämättä ole nähnyt yhtään tällaista säilöttyä tapausta. Minullahan oli tilaisuus antaa heille todellinen elämys!”

”No, totta vie, sitä varmaan. Mutta ei tämä ole mikään eläintarha, jonne tullaan töllistelemään. Sitä paitsi hän vei älyttömyydellään kallista aikaasi.”

”Mihin minä käyttäisin aikaani, jos en jälkeläisteni tapaamiseen? Kyllä minulla on aikaa maata tuolla päivät pitkät! Älä ole Pojulle liian ankara. Yritä nähdä tässä jotain huvittavaakin!”

”Minun on aika vaikea nähdä siinä mitään huvittavaa.”

”Sinä oletkin aina ollut sellainen tosikko. Minusta pällisteleminenkin on parempi syy tulla kuin olla kokonaan tulematta.”

”Siinä mielessä en ole ollut erityisen ahkera, myönnetään.”

”Tulisit sinäkin useammin. Ei sinun tarvitse tuoda mitään eikä sinulla tarvitse olla mitään erityistä asiaa. Minulle riittää, kun näen sinut ja kuulen, miten sinulla ja perheelläsi menee. Voit kertoa arkisista asioista – minä olen niistä täysin ulkona. Kaikki on minulle vierasta; siksi kuuntelen mielelläni vaikka säätietoja. Eikä sinun tarvitse edes tuottaa minua tänne vastaanottohuoneeseen. Pääasiat yhtiöstäkin voit aivan hyvin luetella Arkistossa.”

”Minua suoraan sanoen karmii se paikka.”

”Miksi? Sinnehän sinäkin päädyt.”

”En todellakaan. Minä aion kuolla vanhanaikaisesti.”

”Mitä tuo nyt on? Oletko sinä mennyt sekaisin?”

”Elämä on se, minkä se kestää, ja siinä kaikki. Ei sitä pidä venyttää. Ethän sinä tosiasiassa elä kuin pienet hetket viikkojen tai kuukausien horrosjaksojen välillä.”

”Se riippuu aina siitä, kuinka tiheään käy vierailijoita. Minä en voi itse herättää itseäni.”

”Oletko kysynyt itseltäsi, mihin sinä päädyt? Tätäkö on koko tulevaisuutesi? Vai jätätkö joskus tämän taaksesi ja siirryt takaisin elävien pariin?”

”En minä ole vielä varsinaisesti kuollutkaan. Perikunnan on hyvä pitää käsitteet selvinä.”

”Onko tämä sinun mielestäsi elämää?”

”Niin kauan kuin on mahdollisuus pysyä elossa, niin kauan myös aion pysyä elossa.”

”Jokainen herätys vie aikaasi ja kuluttaa voimiasi. Kelloa ei osaa lääketiedekään kääntää taaksepäin.”

”Vielä. Vanhenemista voidaan hidastaa ja siinä tapahtuu edistystä käsittääkseni koko ajan.”

”Lääkkeillä, siirrännäisillä ja lopuksi tällä. Kaikkea olet käyttänyt, mutta se ei ole nuorentanut sinua päivääkään.”

”Kahta ensin mainitsemaasi käytät sinäkin, jos muistan oikein.”

”Mutta katson joka aamu peiliin ja näen vanhentuvani, peruuttamattomasti.”

”Ehkä sinun ei pitäisi katsoa enää peiliin. Alat käydä vanhaksi.”

Isoäiti tuijotti jälkeläistään tiukasti, mutta otti kohta kasvoilleen suopeimman hymyn, mitä kylmillä kasvoilla saattoi muodostaa.

”Jonain päivänä kaikki onnistuu ja olemme taas nuoria. Sinä päivänä kannattaa olla elossa.”

”Tajuatko, kuinka paljon maailma on silloin muuttunut? Se on muuttunut hurjasti jo siitä, kun sinä laskeuduit kammioosi. Miten pärjäisit nykyään tuolla ulkona? Miten me pärjäisimme tulevaisuudessa, täysin vieraan yhteiskunnan keskellä, satojen tai tuhansien vuosien kuluttua?”

”Ihminen on sopeutuvainen. Aion pysytellä ajan tasalla.”

”Se on pelkkää itsepetosta. Sinä et pysy täällä ajan tasalla kuin siitä, mitä sinulle kerrotaan.”

”Yhtiön pyörittämiseen se riittääkin. Ja yhtiö käsittääkseni toimii siellä ulkomaailmassa.”

”Sinä et pyöritä yhtiötä. Yksikään käytännön ratkaisu ei ole lähtöisin sinulta, eikä voikaan olla.”

”Siksi yhtiöllä on toimitusjohtaja, joka elää keskellä yhtiön arkea. Eli sinä. Mutta jos toimitusjohtaja luovuttaa, on ehkä parempi, että hän siirtyy sivuun.”

”Oletko tyytymätön toimintaani? Yhtiöllä menee paremmin kuin koskaan.”

”Sinä et vain elä vaan olet keskellä elämää ja silti puhut kuolemasta. Minä luulen, että kysymys on aina viime kädessä henkisestä kantista. Ne, joilla sitä on, kestävät, tuli vastaan mitä tahansa. Ne, joilta se puuttuu, eivät kestä, vaan murtuvat jossain kohtaa.”

”Tilasi on luonnoton. Minä aion elää täysillä, ja kun loppu tulee, tulkoon rytinällä. Ja pidän huolta, että loppu todella tulee. Minun lopustani nimittäin huolehtii luonto, ei mikään yhtiö.”

”Oletko ajatellut asiaa ollenkaan muiden kannalta? Jos ja kun vaimosi ja lapsesi aikanaan vaivutetaan horrokseen, miten luulet heidän ajattelevan sinusta, joka kieltäydyt siitä ja siis viime kädessä mahdollisuudesta olla yhdessä heidän kanssaan tulevaisuudessa? Niinkö vähän välität heistä, ettet enää halua nähdä heitä tai antaa heidän nähdä sinua?”

” Siihen saakka, kun horros keksittiin, ihmisten on täytynyt mukautua kuolemiseen. Ei horroskaan takaa ikuista tervettä elämää. Eikä se takaa edes rakkaiden kohtaamista jossain tulevaisuudessa. Sinun seuraelämäsi on uskoakseni aika rajoittunutta. Vai pidetäänkö täällä pakasteiden peli-iltoja?”

Pages: 1 2 3 4 5

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *