Klassisia satuja aikuisempaan makuun
Prinsessa Ruusunen
Olipa kerran kuningaspari, joka oli kauan yrittänyt saada lasta. Aikansa yritettyään he onnistuivatkin, ja kuningatar tuli raskaaksi. Kun tytär sitten syntyi, hän oli suloinen pieni prinsessa. Kun ristiäisiä suunniteltiin, kuningaspari päätti kutsua haltioita kummeiksi. Haltioita oli monia, vain yhtä heistä ei haluttu kutsua, ja niin hänelle ei kutsua lähetetty.
Ristiäisissä haltiakummit lupasivat kukin prinsessalle lahjan.
– Minä annan hänelle kauneutta, sanoi ensimmäinen haltiakummi.
– Minä annan hänelle älyä, sanoi toinen haltiakummi.
– Minä annan hänelle ihanan kiltin luonteen, sanoi kolmas.
– Minä siunaan häntä hyvällä arvostelukyvyllä, sanoi neljäs.
– Minä pidän huolen, ettei häneltä koskaan puutu mitään, sanoi viides haltiakummi.
– Mutta sisaret rakkaat, ilman viisautta hän on aivan hukassa, joten minä annan sitä hänelle kuin Salomolle muinoin, sanoi kuudes.
Kun haltiakummit luettelivat lahjojaan, ilmaantui paikalle se heistä, jota ei ollut kutsuttu. – Voi herra jumala, siunailivat juhlavieraat.
– Voi kuinka suloinen pieni luojanluoma, sanoi ilmestynyt haltia. – Minä tahdon antaa hänelle parhaimman lahjan, jonka ihminen vain voi saada: minä annan hänelle uskon lahjan! Kun hän täyttää viisitoista vuotta, se johdattaa hänet ilosanoman piiriin.
Tämän lausuttuaan haltia hymisi kuin urkuharmoni, kirkastuneilla kasvoillaan haltioitunut ilme, mutta muu väki kauhistui. – Uskovaisuus mitätöi kaikkien muiden haltioiden lahjat! hirmustui kuningas. – Tästedes ei valtakunnassani suvaita minkäänlaista käännyttämistä.
Vuosien karttuessa prinsessa osoitti kaikkia haltiakummien lahjoittamia hyveitä. Hän oli kaikkien rakastama ja hän rakasti kaikkia ja kaikkea. Kuninkaan sotilaat pitivät tarkkaa lukua siitä, ettei valtakunnassa kukaan uhannut ketään jumalien rangaistuksella eikä pelotellut millään henkimaailman asioilla. Aika hyvin tässä onnistuttiinkin.
Kun prinsessa sitten täytti viisitoista vuotta, kuningas ja kuningatar huolestuivat ja kielsivät ankarasti kaikki vähänkään epäilyttävät uskonnolliset asiat. Mutta uskon lahjan luvannut haltiakummi ei ollut unohtanut lupaustaan. Kun prinsessa oli yksin – ja prinsessa oli yksin vain nukkuessaan – hän saapui tämän vuoteen vierelle.
– Herätys, kultaseni, olen tullut täyttämään lupaukseni, jonka annoin sinulle ristiäislahjaksi.
– Oletko sinäkin minun kummini? hämmästeli unta silmäripsistään puisteleva prinsessa.
– Olen heistä parhain, vastasi haltia. – Annan sinulle nyt kauneinta, mitä ihminen voi saada.
– Mutta minä olen jo kaunis, viisas, älykäs, hyväluontoinen, rikas – vaikka se ei olekaan niin tärkeää – ja paljon muuta. Mitä minä enää voisin toivoa? ihmetteli prinsessa.
– Sitä, mitä et osaa toivoa, vastasi haltia. – Täyteläistä, jumalista elämää.
– Mutta minä elän täyteläistä ja hyvää elämää. Sen lisäksi käyn kirkossa vanhempieni kanssa joka sunnuntai ja elän lähimmäisiäni rakastaen myös arkisin.
– Tyttökulta, sinä vain et usko oikein. Jumalan viha on sinun ylläsi. Mutta päästyäsi pois sen alta voit johdattaa toisetkin tuntemaan totuuden.
Kun aamu koitti, prinsessa oli muuttunut. Hän omaksui täydellisesti haltian opin ja alkoi heti kamaristaan poistuttuaan käännyttää toisia omalle kannalleen. Ei kenenkään muun kuin haltian opetus ollut hiukkaakaan oikea. Hän torjui kuninkaan ja kuningattaren vetoomukset, hän halveksi julkisesti pappeja ja piispoja, tohtoreille ja professoreille hän nauroi, eikä köyhän vaivaisen pyykkimuorinkaan yksinkertainen usko kelvannut hänelle.
Kuningas ja kuningatar masentuivat syvästi, mutta kuninkaan neuvonantaja lohdutti heitä.
– Armolliset hallitsijani, osoitettuanne armoa niin monelle syntiselle ja väärintekijälle armahtakaa nyt omaa tytärtänne, joka pyhyydessään loukkaa meitä kaikkia. Tämä kuuluu ikään ja on oletettavaa, että se myös lievenee iän myötä.
– Entä, jos ei lievene? kysyi kuningas, kun kuningatar kuivasi silmäkulmiaan.
– Niinkin voi toki käydä, mutta se on hyvin harvinaista. Emme voi kuin kestää, odottaa ja toivoa parasta. Näkisin kuitenkin, että on olemassa yksi mahdollisuus.
– Mikä se on? kysyi kuningatar ja tarrasi neuvonantajaa käteen. – Kertokaa meille!
– Tyttärenne on tullut myös ikään, jossa häntä alkaa kiinnostaa luonnolliset ruumiin mielihyvään liittyvät asiat. Toivokaamme, että hän antautuu niiden vietäväksi ja sitä kautta näkee hulluutensa.
– Toivokaamme siis, sanoi kuningas. – Kuuluttakaamme, että prinssiä etsitään. Kreivikin käy.
Prinsessaa kosiskelemaan saapui prinssejä ja vähempiä aatelisia sankoin joukoin. Heitä kestittiin linnassa hyvin, mutta jouduttuaan prinsessan eteen he lähtivät sieltä kotiin alla päin. Prinsessan mielestä tärkein asia puolisossa oli, että tämä ajatteli uskonasioista täsmälleen samoin kuin hän. Mutta koska sellaisia ei ollut kuin haltia, ei yksikään kosija läpäissyt hänen seulaansa. Jotkut toki yrittivät teeskennellä ja nyökkäilivät ja myhäilivät sopivissa kohdissa, mutta prinsessa puristi heistä irti heidän todellisen vakaumuksensa, joka ei hänelle riittänyt. Niin jäi prinsessa ilman miestä.
Linnan väki vanheni, linna rapistui ja sen ympärille kasvoi piikikäs ruusuköynnös, joka lopulta peitti sen kokonaan. Kerran eräs nuori ritari kulki ohi ja kysyi maajussilta, mitä köynnöksen sisällä oli. Kuultuaan tarinan kauniista prinsessasta hän hakkasi köynnöksen maahan ja löysi kuin löysikin linnan. Ketään ei ollut hengissä linnan väestä paitsi vanha ryppyinen eukko, joka väitti olevansa prinsessa. Olihan hän, hänellä oli esittää kauhtuneet ja paikatut vaatteensa todistukseksi.
– Nyt saa tämä runkkaaminen loppua, minä otan ensimmäisen miehen, joka tulee vastaan! kähisi prinsessa.
Sen kuultuaan ritari ratsasti äkkiä karkuun ja jätti prinsessan siihen paikkaan.
Onnellisen miehen housut
Kuningas oli vakavasti sairas ja lääkärit puistelivat päätään hänen sairasvuoteensa äärellä. Hirvittävissä tuskissaan kuningas kysyi heiltä, eikö hänellä ollut mitään toivoa parantua. Korkeasti oppineet tohtorit eivät tohtineet vastata kuninkaalle vaan katsoivat maahan, mutta eräs nuorempi lääkäri sanoi:
-
Teidän Majesteettinne, on olemassa yksi parannuskeino.
-
Minä lupaan säkillisen kultaa sille, joka palauttaa minun terveyteni, kuningas sanoi. – Mitä tarvitaan?
-
Täydellinen toipuminen on mahdollista ainoastaan, jos vedätte jalkaanne onnellisen miehen housut.
Kun resepti ei ollut tuon mutkikkaampi, lähtivät lähetit ympäri valtakuntaa ja kaukomaille asti tiedustelemaan, mistä löytyisi onnellinen mies. Jokaiselta miespuoliselta kysyttiin varmuuden vuoksi, vaikka toiveita eläteltiin eniten niiden kohdalla, joilla tuntui tai näytti olevan syytä olla onnellinen. Mutta muutaman erehdyksen jälkeen jokaiselta tivattiin ankarasti, oliko hän varmasti onnellinen, jolloin ilmeni, ettei kukaan voinut loppujen lopuksi sanoa olevansa täydellisen onnellinen. Jokaisella tuntui olevan vähintään teoriassa jokin huoli, joka sai aikaan sen, ettei onnellisen miehen housuja löytynyt.
Yksi läheteistä ajautui vahingossa kaukaiselle saarelle suuren meren keskelle. Siellä hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut unohtanut tehtäväänsä, vaan kysyi heti nähdessään miehiä, olivatko he onnellisia. Ihme kyllä, saaren kaikki miehet vakuuttivat olevansa täydellisen onnellisia ja tyytyväisiä oloonsa ja heitä alkoi hiukan jo harmittaa vieraan jankkaaminen samasta asiasta. Saaren ainoa onneton mies olikin kuninkaan lähetti, sillä vain hänellä oli housut.