Kitupiikki ja kolme muuta satua

Keiju ja hämähäkki

Varhain aamulla, auringon vasta teroitellessa säteitään, metsän sankkaa usvaa halkoi pikkusormeakin pienempi keijukaisprinsessa. Hän kantoi muassaan kahta metsätähden terälehdillä peiteltyä, kulta- ja hopealangoista punottua koria, jotka olivat täynnä helmiä. Helmet olivat kuultavia kuin kastepisarat ja sinisiä kuin ensimmäinen kuunsäde, ja ne oli määrätty vietäväksi suurkuninkaan hoviin mitä kiireimmin. Koska prinsessa ei ollut halunnut herättää kamarineitsyitään eikä palvelijoitaan, hän oli lähtenyt matkaan yksin, vaikka korit olivat painavia ja metsän huurut haittasivat lentämistä ja vaikka keijujen ei ole hyvä muutenkaan lentää yksin, ei ainakaan ilman miekkaa.

Sumu ja kantamukset pakottivat keijun etenemään hitaasti ja matalalla, mutta silti lentäminen oli hankalaa pujottelua pensaiden ja oksien seassa. Tärkeintä oli yrittää seurata polkua, mutta sumu oli paikoin niin paksua, ettei polkua voinut erottaa. Monta kertaa oli pakko lentää uhkarohkeasti suoraan edessä olevaan pilveen, kun kiertäminen oli mahdotonta.

Yhteen sellaiseen keiju syöksyi taas päin, kun jokin tarrasi häntä käteen. Hän pääsi irti kylmän tahmeasta otteesta, mutta pudotti toisen korin. Kun hän syöksähti etsimään, samanlainen kosketus toiseen käteen sai hänet pudottamaan jäljellä olleen korin. Kun hän kääntyi irrottamaan itseään, hän huomasi siipiensä jämähtäneen liikkumattomiksi, vaikka hän oli yhä ilmassa. Kun hän koetti tunnustella niitä, hän ei päässyt enää lainkaan liikkumaan vapaasti. Hän oli täysin jumissa.

–        Te pudotitte jotain, mutta en tässä sumussa ehtinyt nähdä yhdelläkään kahdeksasta silmästäni, mitä se oli. Oliko se tärkeääkin?

Keiju oli juuttunut hämähäkinverkkoon ja hämähäkki itse puhui hänelle ilkeällä, narisevalla äänellään.

–          Olen pahoillani, että verkkoni oli tiellänne, mutta pitäisihän teidän tietää sumussa lentämisen vaarat. Katsotaanpa, mitä oikein päästitte käsistänne, sanoi hämähäkki ja laskeutui lankansa varassa lähelle maanpintaa. – Jos onnistutte pyristelemään itsenne irti, teette minulle vain palveluksen, sillä tuo verkko ei ollut kauhean onnistunut.

Keiju tiesi, että riuhtominen oli viimeinen asia, jota kannatti yrittää, koska silloin vain sotkeutuisi verkkoon entistä pahemmin.

–          Oi, teillähän oli kokonaista kaksi koria mukananne! Ja noin kauniita helmiä! Viehättävää, viehättävää, sanoi hämähäkki kiivetessään takaisin ylös. Sen ilmeestä kuvastui tavaton ahneus ja pahuus ja kuola valui sen terävistä leukapielistä. – Taidatte olla jonkin sortin aatelinen, ehkäpä oikein prinsessa?

–          Olen kuka olen, vastasi keiju.

–          Noin kallista lastia ei ihan vähäarvoinen pääse yksinään kuljettelemaan. Teitte hölmösti, teitte hölmösti, kun ette antanut sotilaiden viedä niitä. Sotilaille ei olisi käynyt noin!

–          Olen prinsessa, olette oikeassa. Ja nyt, herra hämähäkki, pyydän teitä päästämään minut vapaaksi, jotta voin poimia helmet ja jatkaa matkaani. Palkkioksi lupaan teille yhden helmen.

Hämähäkki nauraa räkätti karmeasti.

–          Minä olen rouva, Teidän Korkeutenne, rouva! Ja kylläpä te prinsessa olettekin, kun noin helposti jakelette helmiä. Mutta minä pidänkin kaikki helmet itse!

–          Pitäkää sitten, en minä voi sille mitään. Mutta pyydän teitä, armollinen rouva, päästäkää minut nyt menemään! Aivan kohta minua ruvetaan etsimään, jos en saavu perille tai edes palaa kotiini.

–          Teidän Korkeutenne ei ehkä tiedäkään, että aamu-usvaan kadonneita etsitään kaikkein vähiten, käkätti hämähäkki. – Etsijät luovuttavat nopeasti.

–          Hyvyytenne palkittaisiin runsaasti ja teitä kohdeltaisiin ystävänä, sanoi keiju. – Helmet ja korit kavaltavat teidät, jos teette jotain pahaa tai yritätte hyötyä niistä.

–          Niille löytyy markkinoita, joista keijut eivät tiedä. Yksikään lajitoverini ei paljasta mitään keijuille ja pienemmät me pelottelemme hiljaisiksi.

Samassa paikalle liihotteli kaksi perhosta, jotka jäivät katselemaan siipiään läpytellen.

–          Voi, voi, prinsessaa, voi kauheaa kohtaloaan, perhoset huudahtivat.

–          Auttakaa minua, pyydän! Muuten hämähäkki syö minut, huusi keiju.

–          Auttakaa vain, hämähäkki ilkkui. – Syöksykää apuun!

–          Voi kaunista prinsessaa, voi kauheaa kohtaloaan!

–          Auttakaa minua, hyvät perhoset, hakekaa nopeasti apua!

Perhoset laskeutuivat kuusentaimelle, jolle hämähäkki oli kiinnittänyt verkkonsa toisen pään.

–          Voi ihanaa prinsessaa, voi surkeaa kohtaloaan, valittelivat perhoset.

–          Rakas rouva hämähäkki, saat minusta suuret lunnaat, sanoi keiju.

–          Kaikkina elämäni pitkinä vuosina olen syönyt prinssejä ja prinsessoja enemmän kuin yhden kuningaskunnan tarpeiksi, sanoi hämähäkki. – Kätkin heidän siipensä kuivien lehtien ja neulasten sekaan, ja katselin niitä kuunvalossa, jossa ne kiiltelivät ihanasti. Jos joskus jouduin valitsemaan elämäni ja kuoleman välillä, tarjosin siipiä hengestäni; ne kelpasivat nirsoimmallekin noidalle!

Keiju tähyili hädissään joka suuntaan, mutta missään ei näkynyt mitään tai ketään, joka olisi voinut auttaa.

–          Sumu hälvenee kovin hitaasti tänä aamuna, totesi hämähäkki. – Syksy on taas päivää pitemmällä.

–          Eikö kukaan kuule? Eikö kukaan voi auttaa? huusi keijukaisprinsessa.

–          Voi, voi, prinsessaa, voi julmaa kohtaloaan!

–          Sumu tukahduttaa äänenkin, sanoi hämähäkki. – Niin petollista on sumu. Niin petollista, että sen suojissa voi kasvissyöjäkin maistaa lihaa!

Sitten hämähäkin ääni muuttui matalaksi ja surisevaksi muminaksi, niin ettei siitä saanut selvää. Sen silmät tuijottivat keijua herkeämättä, mutta samalla ne pyörivät niin villisti, että keijua alkoi pyörryttää. Sen kaksi etummaista, piikkisten karvojen peittämää raajaa vispasivat kiivaaseen tahtiin ja kuusi muuta liikuttivat sitä keijua kohti. Keiju näki perhosten istuvan ja katselevan kauhistuneina, kun hämähäkki hetki hetkeltä lähestyi häntä. Hämähäkki otti lujan otteen siitä seittilangasta, joka johti suoraan keijuun ja kiihdytti vauhtiaan. Keiju riuhtoi ja vääntyili, mutta joutui vain tiukemmin verkon vangiksi. Ja hämähäkki hymyili kammottavasti.

Yhtäkkiä keiju huomasi olevansa maassa! Verkon säikeet liehuivat riekaleina ja korkealla lankojen toisessa päässä hämähäkki kirosi hurjasti.

–          Sinä kirottu, tyhmä eläin! Pilasit ateriani! Tyhmä, tyhmä, tyhmä!

Kun keijukaisprinsessa katsoi ympärilleen, hän näki pienen metsäjäniksen istahtavan vähän matkan päähän ja höristelevän korviaan. Se oli juossut polkua pitkin ja rikkonut hämähäkin verkon.

Suloisesti keiju lennähti jäniksen luo.

–          Etpä taida tajuta, kuinka hienon työn teit, jänönpoika, sanoi keiju ja kosketti jänistä otsaan. – Panen sinuun merkin, niin että milloin ikinä joudut pulaan, jokainen keiju, joka näkee sen, auttaa sinua.

Jänis lähti juoksemaan, keiju kohosi siivilleen ja suunnisti kohti aurinkoa, mutta perhoset istuivat taimen nokassa ja sanoivat:

– Voi pientä prinsessaa, voi, voi, kohtaloaan!

Pages: 1 2 3 4 5 6 7 8