Muurinpohjapuuro ja kolme muuta satua
Kynttilä ja hehkulamppu
Olipa kerran vastakierretty hehkulamppu, sellainen, jollaisen näet omassa lampussasi, ja se loisti valoaan himmeän lasikuvun sisässä. – Minun loistoni näkyisi esteettömästi ilman tuota kupua, se tuumi, mutta kaipa se on pantu suojakseni.
Kun hehkulamppu oli jo ollut jonkin aikaa käytössä, se huomasi pöydällä toisenkin valonlähteen. – Tuota ei ollut tuossa aiemmin. Näyttää paljon heikommalta. Mutta ehkäpä se on kaltaiseni ja silläkin on himmeä lasi suojanaan.
– Teidän jalkanne ei ole niin vankka kuin omani, sanoi hehkulamppu niin kohteliaasti kuin osasi. – Eikä aivan yhtä hienokaan. Oletteko vastatullut?
– Kyllä. Minut sytytettiin ensimmäisen kerran aivan äskettäin.
– Onko teilläkin himmeä lasi? Valonne ei näy kovin hyvin.
– Ei minulla ole lasia, sillä olen kynttilä, en lamppu kuten te.
– Mikä oikeastaan on tehtävänne? kysyi hehkulamppu tyytyväisenä siitä, että se oli sittenkin ainoa lajiaan.
– Valaista, vastasi kynttilä, kuten teidänkin.
– Sitten en ymmärrä, sanoi hehkulamppu, sillä valaisenhan minä monta kertaa kirkkaammin ja valaisisin vieläkin enemmän, mikäli tämä himmeä lasi ei olisi ympärilläni.
– Te suorastaan häikäisisitte ilman tuota kupua, sanoi kynttilä.
Siihen heidän keskustelunsa sillä erää päättyi, sillä hehkulamppu oli aivan mykistynyt ajatuksesta, että se saattaisi häikäistä. Ja päivien kuluessa se, puhuivatko hehkulamppu ja kynttilä toisilleen, riippui yksinomaan siitä, millä päällä hehkulamppu sattui olemaan.
– Olen tässä miettinyt, aloitti hehkulamppu kerran, että mitäköhän tekoa sinä oikein mahdat olla. Minä olen lasia ja metallia. Oma kirkas kupuni on hienon hienoa lasia ja sen sisässä kulkee ohuttakin ohuempi hehkulanka, jonka lävitse kulkee sähkövirta. Ilman minua siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä vain minä teen sen näkyväksi.
– Vai niin, nyökytteli kynttilä ja koetti näyttää kiinnostuneelta, koska ei halunnut loukata hehkulamppua, vaikka tämä oli ottanut oikeudekseen sinutella kynttilää.
– Mutta entä sinä? kysyi hehkulamppu. – Mitä ainetta sinä olet? Nukkuessasi näytät kovalta, mutta valveilla ollessasi valut pitkin – tarkoitan, että olet keskeltä sula. Ja mikä on tuo sinun hehkulankasi? Onko se naru?
– On, vastasi kynttilä. – Sitä kutsutaan sydämeksi.
Silloin hehkulamppu nauroi miltei rakastettavasti.
– Kuulehan, sinun sydämesi palaa!
Ajan kuluessa kynttilä lyheni lyhenemistään, kunnes se lopulta oli käynyt aivan pikkuruiseksi. Silloin hehkulamppu sanoi: – Minusta sinä näytät aika surkealta.
– Minulla tuskin on paljoakaan ikää jäljellä, vastasi kynttilä ja alkoi siinä samassa lepattaa. – Kunpa en sammuisi vielä! se huusi. – Anna minun palaa vielä vähän aikaa!
– Ei sinusta, kynttiläraasu, ole enää mihinkään, päivitteli hehkulamppu. – Eihän sinulla ole varttakaan. Olet palanut loppuun. Minä sen sijaan loistan vielä kauan sinun jälkeesi. Minä saatan loistaa jopa ikuisesti. Niin, aivan varmasti minä palan ikuisesti!
Kynttilän liekki pieneni ja muuttui siniseksi, tuikki hetken ja sammui. Sitten jalasta nousi vain vähäinen savujuova, eikä kynttilästä ollut enää jäljellä kuin mustunut pätkä narua.
Lamppu hehkutti vielä kauan kynttilän jälkeen. Se ei saanut uutta kynttilää seurakseen, mutta eipä se olisi halunnutkaan, niin kovasti se oli järkyttynyt kynttilän lopusta.
Eräänä päivänä herättyään toimeensa hehkulamppu alkoi välähdellä. Aluksi se säikähti hirmuisesti, koska tällaista ei ollut tapahtunut aikaisemmin, mutta koska se ei tuntenut oloaan kovin pahaksi, se kuvitteli kaiken olevan kunnossa.
– Minähän loistan kirkkaammin kuin koskaan! Minun täytyy olla siirtymässä johonkin korkeampaan. Nyt ymmärrän kaiken olleen vain välivaihetta!
Hehkulamppu välähteli yhä kiivaammin, mutta sitten se huomasi, että virtaa oltiin katkaisemassa.
– Ei, älkää sammuttako! Vie-lä mi-nä –
Hehkulamppu poksahti kesken lauseen ja sammui kykenemättä syttymään enää milloinkaan, sillä hehkulanka sen sisässä oli katkennut. Mustunut hehkulamppu kierrettiin irti ja heitettiin päällimmäiseksi samaan roskatynnyriin, jossa pohjimmaisena oli kynttilästä jäänyt narunpätkä.