Naiseläjä
”Mutta se oli hyvää PR:ää.”
”Sitä. Kilpailijammehan meni konkurssiin. Kuusikymmentä kahdeksan potilasta, joista valtaosa ei ollut hoitanut taloudellisia sitoumuksiaan. Heitä on vielä jäljellä holveissamme, mutta harvaa on kaivattu.”
”Mitä te teette niille, jotka eivät enää maksa?”
”Pyrimme ennakoimaan semmoiset vaikeudet juristiemme avulla. Ohjelmaa voidaan rukata vastaamaan kuluvia kustannuksia. Yleensä riittää seurannan vähentäminen, nimenomaan lääketieteellisen valvonnan pienentäminen. Siinä on riskinsä; sairaudet saattavat ehtiä kehittyä pitkällekin. Onpa meillä yksikin asiakas, joka vain haluaa nukkua huonojen aikojen yli. Hän pyysi tulla herätetyksi viidenkymmenen vuoden kuluttua. Hänellä on vielä edessään neljäkymmentä viisi.”
”Entä ne, jotka eivät enää maksa ollenkaan?”
”Herätämme heidät. Olemme liikeyritys, jonka asiakkaiden etu on, että pysymme taloudellisesti jaloillamme. Vaarantaessamme sen vaarannamme asiakkaidemme turvallisuuden.”
”Liiketoimintanne kannattanee sitä paremmin, mitä enemmän teillä on asiakkaita ja mitä kehittyneempiä menetelmiä käytätte?”
”Olen joutunut opettelemaan liikkeenjohtoa vasta näin vanhemmalla iälläni.”
”Jos pysytte periaatteissanne, ennustan teille suhdanteista riippumatonta menestystä.”
”Uskon, että haluatte nähdä Instituuttiamme laajemmaltikin. Monet eivät halua nähdä edes vierailutiloja. Heistä tämä kaikki on kai jotenkin makaaberia. Minusta ja useimmista kollegoistani tämä liittyy mitä suurimmassa määrin elämään.”
”Olen samaa mieltä. Haluan ehdottomasti nähdä tilat, jossa vietän iäisyyteni!”
Instituutin johtaja nousi ripeämmin ja ehti ovelle ensin avatakseen sen vieraalleen. He astuivat hissiin, joka vei heidät kaksi kerrosta alemmaksi.
”Instituutti on varannut useiden kuutiokilometrien tilan alapuoleltamme. Menemme nyt vierashuoneeseen, johon herätetyt tuodaan. Toivomme, että vierailuista ilmoitettaisiin aina hyvissä ajoin etukäteen päällekkäisyyksien välttämiseksi ja järjestelyjen kaikinpuolisen sujuvuuden varmistamiseksi.”
Huone oli avara ja valoisa, mutta ei kliininen, ja nainen sanoi sen.
”Haluamme ihmisten tuntevan olonsa miellyttäväksi. Tämä ei ole sairaala, joten haluamme välttää mielikuvaa sairaalasta.”
”Mutta teillä on kuitenkin sairaala?”
”Siksi Instituutti alun pitäen perustettiin lähelle yliopistollista keskussairaalaa, että sen parhaat voimat olisivat käytettävissä aina tarvittaessa. Mutta kyllä, meillä on omat ensiluokkaiset sairaalatilamme, jotka houkuttelevat osaavaa väkeä töihin. Kaikessa kylmähoidossa me olemme asiantuntijoita. Jos meillä ei sattuisi olemaan jotain asiantuntemusta, se hommataan.”
”Mitä tarkkaan ottaen tarkoitatte kylmähoidolla?”
”Potilasta ei tarvitse herättää lääketieteellisten toimenpiteiden ajaksi. Pyrimme välttämään turhia herätyksiä, sillä kaikesta huolimatta ne rasittavat elimistöä. Esimerkiksi kylmäkirurgia tarkoittaa, että suoritamme leikkaukset horrostilassa – siis potilaan horrostilassa.”
”Haluavatko jotkut, että heidät herätetään?”
”Jotkut haluavat, jotkut eivät. Pyrimme etukäteen luomaan aukottoman ohjeiston kunkin asiakkaan osalta, jotta meidän ei tarvitse herättää ketään kysyäksemme, miten hän haluaa toimittavan minkin asian suhteen.”
”Eikö jatkuva heräileminen sitten nopeuta vanhenemista?”
”Kyllä nopeuttaa. Mutta elimistöä voi myös huijata pitämällä se keinotekoisesti lähellä horrosolosuhteita, mutta niin, että potilas on tajuissaan. Kehitämme tätä erityisesti, sillä se mahdollistaa vähemmän rasituksen ja lisää valveillaoloa. Haluatteko vierailla Arkistossa?”
Arkistoksi kutsuttiin holveja, joissa horrokseen vaivutettujen ruumiit uinuivat. Koneseinät muistuttivat jättimäisiä kirjoituspöytiä, joissa oli lukuisia pieniä laatikoita. Muutama valkotakkinen liikkui kärryjen tai kansion kanssa, paria asiakasta kuljetettiin kauempana. Jos jossain oli laatikko auki, sen vierellä näkyi vähintään yksi ihminen.
”Kaikki eivät vaadi päästä vierailuhuoneeseen. Helpompaa on, jos vierailija suostuu laskeutumaan tänne, koska silloin arkkua ei tarvitse varustaa erillisellä jäähdytinkoneistolla. Mutta kuten sanoin, useimpia tämä paikka ahdistaa.”
”Arkkua?”
”Me kutsumme näitä laatikoita arkuiksi. Niissähän on ihminen sisällä.”
Johtaja käveli lähimmän arkkuseinän luokse. Hän painoi näppäimistöä, ja yksi arkuista sai ympärilleen erilaisen valaistuksen.
”Valmistelin tätä arkkua aukaisuun. Yleensä meidän ei tarvitse ottaa arkkua esiin, vaikka voimmekin tehdä sen herättämättä asiakasta – kunhan toimimme ripeästi – koska valvomme elintoimintoja tietokoneella, arkun sisältä käsin. Tämä herra tässä kuitenkin haluaa tulla herätetyksi viikon välein, enkä usko hänen pahastuvan vieraastakaan.”
Kuului hiljaista hurinaa ja arkku työntyi esiin noin metrin matkalta. Vanhaa miestä näkyi reilut puoli metriä, kun pääpuolessa oli monenlaista johtoa ja konetta. Johtaja astui lähemmäksi ja pyyhki varovasti nenäliinalla asiakkaan silmiä ja suupieltä. Tämä liikautti päätään kuin uninen ja pian hän räpyttelikin silmänsä auki.
”Aah, päivää johtaja! Onko tänään kaunis ilma?”
”Erityisen viehättävä. Tulin vain kertomaan teille, pyyntönne mukaan, että arvonne ovat normaalit ja että mitään syytä erityisiin toimenpiteisiin ei löydetty.”
”Onko se nyt ihan varma? Minä olin tuntevani jotain omituista, kun parilla viime kerralla olin siellä vierashuoneessa. Siitäkin on varmaan jo muutama päivä.”
”Puoli vuotta, tarkkaan ottaen.”
”Niin paljon? Kylläpä aika rientää!”
”Niinhän se tekee. Myös meidän kohdallamme, jotka nukumme vähemmän. Mutta niistä oudoista tuntemuksistanne: vierastilojen ilma on lämpimämpää kuin arkun ilmasto, joten luulen tuntemusten johtuneen pelkästään lämpötilojen vaihtelusta. Muutkin ovat sanoneet samaa.”
”Minä muuten luulen näkeväni unia täällä. Onko se mahdollista?”
”Sitä pitäisi kysyä neurologiltamme, mutta miksei olisi? Toivottavasti ne ovat olleet miellyttäviä unia.”
”Oikein mukavia. Olen niissä nuori poika, ja aijai…toisaalta ihan hyvä, että ne ovat vain unia. Ei sitä enää tässä iässä jaksaisi sillä lailla juosta naisten perässä!”
”Naisista puheen ollen, minulla on tässä mukanani eräs, joka harkitsee hänkin Instituuttia.”
Nainen asteli toiselle puolelle arkunpäätä, vastapäätä johtajaa, joka suoritti esittelyn.
”Antaisin kättä, mutta se on vähän jäässä”, sanoi vanhus. ”Huurteessa, niin kuin täällä pitää sanoa.”
”Ymmärrän hyvin.”
”Olettekos tekin tulossa tänne alas?”
”Saa nähdä. Ehkä on hyvä vaipua horrokseen, kun terveys vielä on hyvä.”
”Sanokaas muuta! Niin tein minäkin, ja on tullut jo vuosikymmen lisää. Vaikka eihän sitä tiedä, josko olisi tullut muutenkin. Mutta kunhan vielä kuluu muutama vuosi, niin niitä ei sitten enää saisikaan mitenkään muuten.”
”Oletteko tyytyväinen oloonne?” kysyi nainen.
”Erittäin. Varsinkin nuo nätit hoitajatytöt ilahduttavat aina.”
”Miltä tuntuu herätä? Oletteko tokkurainen?”
”En sitten yhtään! Ja nukkumaan panen yhtä tyytyväisenä. Tuntuu kuin kävisi pienille tirsoille. Ja pää leikkaa niin kuin aina! Nytkin pystyn laskemaan yhtä hyvin kuin koulussa nuorena poikana. Kaksi plus kaksi on viisi!”
”Huomaan, ettei horros haittaa ainakaan aivotoimintaa!” nauroi nainen.
”Sanokaas, professori, joko olette löytänyt nuorennuslääkkeen?”
”En, valitettavasti. Vakuutan, että sopivan tilaisuuden tullen keskitämme kaikki voimamme sen etsimiseen!”
”Jaha. No, sitten minut voi työntää takaisin ja herättää vasta, kun tuloksia alkaa olla näköpiirissä!”
Kun mies oli liukunut takaisin sisuksiin, nainen hymyili hämmentyneelle tohtorille.
”Minä kun luulin, että horros on niin syvää, ettei siinä voi nähdä unia”, naurahti nainen.
”Se onkin, ainakin teoriassa. Mutta voi olla, että heräämisvaiheessa aivot tuottavat unia. Niitähän voi nähdä sekunnin murto-osassa pienen romaanin verran”, vastasi johtaja.
”Hän oli niin hyväntuulinen, että luulisi teidän sopineen vuorosanat etukäteen!”
* * *