Satasanaiset
Lusikka, haarukka ja veitsi
Lusikalla, haarukalla ja veitsellä oli kullakin oma tehtävänsä eri ruokalajien yhteydessä. Kerran ne kuitenkin tulivat kaikki siihen tulokseen, että olivat jo kyllin kauan tehneet yhtä ja samaa ja että ne tarvitsivat vaihtelua. Lisäksi ne olivat täysin varmoja siitä, että hoitaisivat toistensa tehtävät ihan yhtä hyvin, luultavasti paremmin. Niinpä eräällä aterialla haarukka särpi keittoa, lusikka leikkasi pihviä ja veitsi pyydysteli herneitä.
Korkkiruuvi katseli niiden touhuja sivusta ja totesi itsekseen:
– Minusta ei varmasti ole muuhun kuin viinipullon korkkaamiseen, mutta siihen minusta on ja sen teenkin hyvin!
Ja niin se tekikin, eikä koskaan nolannut käyttäjäänsä.
Oikein nähtynä
Kiikarit vai kaukoputki, silmälasit vai monokkeli? Koska hyödyllisyydestä ei päästy yksimielisyyteen, pyydettiin lasisilmä tuomariksi. Aikansa se tiiraili ja tähysteli, katsoi lähelle ja kauas. Lopulta se lausui tuomionsa:
– On hankala kulkea kahden väliä, siksi yksi on parempi. Mutta kenen tarvitsisikaan katsoa minua etäältä, kun läheltä nähtynä olen edukseni. Siis monokkeli olkoon valintani!
Satu vasarasta ja nauloista
– Opettaja, opettaja, en kestä tätä hakkaamista! Se on kantani!
– Käytä terävää päätäsi ja uppoa syvälle!
Niin hakkasi vasara naulan kiinni lautaan, jossa tämä lopulta ymmärsi tehtävänsä hyödyllisyyden. Yhdessä toisten kanssa se piti kokonaisuutta kasassa!
Eräs toinen naula sanoi vasaralle:
– En halua, että opetat! Haluan, että lopetat!
– Ole hiljaa, sanoi vasara ja paukutti edelleen. Mutta naula venkuili ja venkuili, niin että pian se vääntyi, eikä siitä ollut enää mihinkään. Silloin vasara pyörsi kantansa ja kiskaisi sen irti seinästä.
Vaikka epäselväksi jäi, johtuiko naulan käytös kierosta luonteesta vai tylsästä päästä, vasara tiesi, että myös sellaisia tulee joskus vastaan, eikä antanut sen häiritä työtään.