Klassisia satuja aikuisempaan makuun
Vanha suutari
Olipa kerran vanha uskovainen suutari. Hän oli elänyt koko elämänsä kieltäymyksessä, ilman vaimoa, perhettä ja rikkauksia, siveästi ja ankarasti, elättäen itsensä suutarinammatillaan. Joka päivä hän aamuvarhaisella nousi rukoilemaan ja lukemaan Pyhää kirjaa tunniksi, ennen ryhtymistään päivän töihin, ja joka ilta hän työpäivän päätteeksi rukoili ja luki kirjaansa tunnin. Kaiken tämän hän teki hartaasti ja valittamatta. Nyt, vanhalla iällä, häneen oli iskenyt epäilys, josko kaikki oli sittenkin ollut turhaa. Yrityksistään huolimatta hän ei kyennyt unohtamaan ajatusta ja se vaivasi hänen mieltään viikkokausia. Yhtenä iltana rukoillessaan hän sitten koki äänen sisimmässään sanovan, että seuraavana päivänä hän tulee saamaan palkintonsa, sen, mikä hänelle kuuluu. Tämä ajatus tuntui hänestä kuin ääneltä korkeudesta ja se lohdutti häntä niin, että hän nukahti onnellisena, kuin joskus lapsena.
Herättyään aamulla suutari toimi samoin kuin oli miltei koko ikänsä tehnyt, mutta rinnassaan riemun tunne päivän autuudesta. Kun aamutoimet oli suoritettu, oveen koputettiin. Siellä oli rikas mies olallaan säkki täynnä kultaa. Hän sanoi olevansa matkalla kaupunkiin tekemään kauppoja, mutta hänen kenkänsä hajosi matkalla. Jos hän ei ehtisi ajoissa tapaamiseen tai jos hän saapuisi sinne risaisissa kengissä, ei kaupoista tulisi mitään. Voisiko suutari korjata hänen kenkänsä pikaisesti?
Suutari murahti, otti kauppiaan kengät ja ryhtyi korjaamaan niitä. Hän oli harmissaan saamastaan työtehtävästä, koska olisi halunnut odottaa rauhassa korkeimman palkintoa. Työ tuli kuitenkin tehdyksi nopeasti ja tehokkaasti, niin että kengät eivät näyttäneet vain korjatuilta vaan aivan uuden veroisilta. Kauppias oli niin tyytyväinen, että avasi säkkinsä ja kehotti suutaria ottamaan palkkionsa molemmin käsin. Mutta suutari halusi päästä kauppiaasta eroon ja kieltäytyi lähettäen kauppiaan matkoihinsa.
Suutari odotti ja odotti. Keskipäivällä oveen koputettiin jälleen, ja suutari pettyi oven avattuaan. Siinä oli äiti ja lapsi, joiden molempien kengät olivat aivan risaiset. Äiti pyysi suutaria korjaamaan heidän kenkänsä, ja tunnusti, ettei hänellä ole rahaa, mutta sillä aikaa, kun suutari korjaisi heidän jalkineensa, hän voisi siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykit ja parsia risaiset vaatteet.
Suutari otti heidän kenkänsä ja sanoi, että hän korjaisi ne nopeammin kuin äiti ehtisi tehdä mitään mainitsemistaan. Äiti istui penkillä odottamassa, kunnes suutari oli tehnyt työnsä, jonka hän teki nopeasti ja taitavasti, niin että äiti ja lapsi hämmästelivät, kuinka heidän kenkänsä saivat uuden kuosin. Kun äiti vielä tarjoutui tekemään edes osan, siistimään suutarin taloa, tämä vain hoputti heitä ulos, jolloin he sitten lähtivätkin.
Suutari istui tuntikaudet odottamassa. Kun päivä kallistui jo iltaan, hänen oveensa koputettiin jälleen. Ovella seisoi kaunis nuori nainen, joka kertoi olevansa matkalla illaksi kaupunkiin juhliin, mutta koska hänen tanssikenkänsä olivat hajalla, hän ei voisi mennäkään, sillä ei rikkinäisissä kengissä voinut juhlia. Jos hän ei menisi, hän ei saisi rahaakaan. Nuori nainen myönsi, ettei hänellä ollut rahaa maksaa suutarille, mutta jos tämä korjaisi hänen tanssikenkänsä, hän suostuisi mihin suutari vain tahtoisi.
Suutari otti tanssikengät ja askaroi niiden parissa tehokkaasti, niin että nuori nainen sai kenkänsä takaisin entistä koreampina. Nuori nainen sädehti tyytyväisyyttä ja toisti tarjouksensa merkitsevällä katseella, mutta suutari ohjasi hänet ulos sen kummempia puhumatta.
Suutarin ilta kului odottaen ja iltakin vaihtui jo yöksi. Suutari oli pettynyt, mutta yritti sinnitellä valveilla. Lopulta hänen oli pakko antaa periksi väsymykselleen ja käydä nukkumaan.
Yöllä suutari kuoli. Ennen kuin hänen sydämensä löi viimeisen kerran, hänen sisimmästään nousi vakaumus, että hän oli saanut ansionsa mukaan.